John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

On säteilevän kirkas helmikuun päivä Roslagenin saaristossa Itämerellä. Anders, Cecilia ja heidän kuusivuotias tyttärensä Maja hiihtävät kotoaan Domaröstä läheiselle Gåvastenin majakkasaarelle. Jokin jäällä kiinnittää Majan huomion, ja tyttö kiipeää alas majakkatornista tutkimaan asiaa. Sitten Maja onkin kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lumiselta jäältä ei löydy edes jalanjälkiä.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Anders palaa yksin Domaröhön. Tyttären käsittämätön katoaminen ja sitä seurannut avioero ovat ajaneet hänet pullon pariin. Paluu vanhaan kotiin vain pahentaa Andersin epätoivoa, kunnes hän eräänä aamuna löytää tuvan pöytään kaiverretun tekstin: KANNA MINUT

Onko kyseessä julma pila vai viesti Majalta? Samaan aikaan kun viesti ilmestyy Domarössä alkaa tapahtua myös muuta merkillistä. Asukkaiden postilaatikoita tuhotaan, taloja palaa maan tasalle, ja joku tai jokin liikkuu äänekkäästi öisessä metsässä. Myös meri liikehtii levottomasti, kurkottaa kohti maata ikään kuin varoittaakseen domaröläisiä - tai ottaakseen omansa takaisin.

John Ajvide Lindqvistin kirjat ovat minulle kuin täydellinen seurustelukumppani, joka ärsyttää sinua. Ärsytys kuitenkin tapahtuu tavalla, joka ei erotu täydellisyyden seasta, mutta tiedät että se on siellä. Kun näet häntä taas, ajattelet: Ehkä vain kuvittelin, ei hän niin hankala voi olla, ja sitten hän tekee sen taas. Tarkalleen ottaen John Ajvide Lindqvistin kirjat ovat idealtaan mahtavia ja kirjoitusasultaan kaunista ja koukuttavaa, mutta tarinaa kuljettavat elementit tuntuvat joskus melko hosutuilta ratkaisuilta.

Ihmissataman tapauksessa minua häiritsi tarinan tahallinen pitkitys. Useimmat nostalgiset tarinat hahmojen nuoruudesta tuntuivat turhilta ja vaikka ne tekivät lukijalle selväksi hahmojen keskinäiset suhteet, ne olisi voinut tehdä muullakin tavoin.

Mutta perhana miten kaunis tämä kirja muutoin on. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin pienelle saarelle, jossa asuu kylällinen ihmisiä. Kylän maalaishenki on hyvin luotu. Kun selailin yöpöydälläni nököttäviä kirjoja ja päättäessäni, mitä lukisin seuraavaksi, tulin ajatelleeksi Ihmissataman takakannen tekstiä. Tuolloin ajattelin: Minä tosiaan haluan tietää mitä tuossa kirjassa tapahtuu. Yleensä kirjoissa voi olla houkuttava murhamysteeri, mutta aina voit olla varma että murhaaja on joku tyyppi vaan ja se aina jää kiinni ja kaikki on hyvin. Mutta Ihmissataman juonikuvaus houkuttelee sillä, ettei se lupaa mitään. Kun kirjaa lukee, ymmärtää ettei Majaa välttämättä tulla edes löytymään, miten tässä oikein käy.... ja hups, kirja onkin luettu jo loppuun.

Tätä kirjaa ei mainosteta missään kauhu-kirjana, mikä on merkittävä huomio heille, jotka Ajvide Lindqvistin kirjoja aiemminkin lukeneet. Vaikka tässä onkin jonkin verran kauhu-elementtejä, tämä on enemmänkin mysteeri-kirja. Se käsittelee ihmisten katoamista ja omituisen saaren arvoitusta. Ajvide Lindqvist kyllä osaa tehdä pelottavia kirjoja, mutta kauhun hän on jättänyt tästä kirjasta selvästi pois.

Olenko nyt lukenut kaikki Ajvide Lindqvistin suomennetut kirjat? Olen. Tämä ei ollut niistä paras, mutta se oli silti ihan kiva. Jos kirjasta olisi jätetty turhat pitkitykset, olisin pitänyt tästä valtavasti. Se ei kuitenkaan tule tuottamaan pettymystä faneille, sillä tunnelman luonti on taattua John Ajvide Lindqvistia.

John Ajvide Lindqvist: Ihmisstama (Männikohamn, 2008)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 315 s.

Paula Hawkins: The Girl on the Train

To everyone else in this carriage I must look normal; I’m doing exactly what they do: commuting to work, making appointments, ticking things off lists.
Just goes to show.

Rachel takes the same commuter train every morning and every evening. Every day she passes the same Victorian terraces, stops at the same signal, and sees the same couple, breakfasting on their roof terrace. Jason and Jess seem so happy together.

Then one day Rachel sees something she shouldn't have seen, and soon after, Jess disappears. Suddenly Rachel is chasing the truth and unable to trust anyone. Not even herself.

The Girl on the Train on nyt puhutuimpia kirjoja ja tulee varmasti olemaan Suomessakin jos kirja käännetään. Tästä kuhistaan lukijoiden kesken ja kirjan suuri suosio johtuu juuri tästä keskustelun valtavasta määrästä. Muuten tätä ei varmaan löytäisi kukaan, sillä vaikka kirja onkin todella hyvä, se ei tarjoa mitään uutta.

Minulla meni todella kauan lukea tämä, vaikka tässä on vain vähän päälle 300 sivua. Luin 1000-sivuisen Kurjatkin nopeammin. Syynä voi olla aikaa vievä muutto, mutta osittain myös se että kirjassa tapahtuu aika vähän. Seuraamme tapahtumia kolmen eri naisen näkökulmasta, mutta silti tapahtumat junnaavat paikoillaan. Megan katoaa, ja Rachel kiinnostuu tapauksesta alkaen tekemään pientä salapoliisintyötä. Anna seurustelee Rachelin entisen aviomiehen kanssa, eikä hän ole tyytyväinen kun Rachel ilmaantuu jatkuvasti heidän kotinsa lähettyville. Kun tämä alkuasetelma on sysätty liikkeelle, poljemmekin paikallamme kunnes loppuratkaisu rysähtää niskaan kertaheitolla.

Pidän tästä kirjasta hahmojen vuoksi. Rachel on alkoholisoitunut. Hän on saanut potkut töistä, muttei uskalla kertoa sitä kämppäkaverilleen vaan ajaa silti junalla Lontooseen kuin olisi töihin menossa. Kännissä hän soittelee entiselle aviomiehelleen ja täten häiritsee hänen uutta perhe-elämäänsä. En tiedä miksi Rachel saa sympatiani puolelleen, mutta minusta hän on ihana. Annasta on tullut jopa vainoharhainen ja yliherkkä Rachelin suhteen, ja haluaa hänet vain elämästään pois. Tämä on kärjistynyt hieman jopa pelkoon, että Rachel vahingoittaa häntä ja perhettään. Meganista kerrotaan flashbackien muodossa, mutta juonipaljastuksia välttääkseni en hänestä paljoa kerro.

Kirja on melko realistisen oloinen, joka saa lukijan miettimään, mitä jos tämä tapahtuisi omalle kohdalleni?

Ymmärrän täysin miksi tämä on noussut useiden lempikirjaksi. Tämä on viehättävä, mystinen ja sisältää mieleenpainuvia henkilöhahmoja. Tämä kirja ei ollut ihan minun tyyppiseni, mutta en silti väitä että tämä olisi millään tavalla huono tai edes keskinkertainen. Kirjoitus on ammattimaista (luin tämän alkuperäiskielellä) ja tapahtumien rytmitys erittäin onnistunutta. Valitettavasti vain Rachelin salapoliisityö on melko latteaa, ja Rachelin ja Annan välinen kanssakäynti toistuvaa. Toisaalta kaikki tämä pohjustaa tajunnanräjäyttävää loppuratkaisua mielettömän hyvin, joten ehkä tämä vaatii toisen lukukerran pitääkseni tästä enemmän.

Paula Hawkins: The girl on the train, 2015

Transworld, 315 s.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Lia on paennut keskinkertaisuutta Lontooseen. Elämä on yksinäistä, koska tämän suomalaisen naisen on vaikea päästää ihmisiä lähelleen. Päivisin hän työskentelee graafikkona laatulehdessä, illat lenkkeilee ja kulkee puistossa puhumassa patsaille.
Mutta Lian elämään astuu vaara. Hän kohtaa raa'an rikoksen, joka ei jätä rauhaan. Kun hän pian sen jälkeen tapaa kiehtovan maannaisensa Marin, elämä muuttuu lopullisesti. Heistä tulee läheisiä ja Mari uskoutuu poikkeuksellisesta kyvystään. Mari osaa lukea ihmisiä, nähdä heistä enemmän kuin muut. Hänellä on myös epätavallinen työ. Hulppeassa Studiossa Banksidella työskentelee huippuammattilaisten tiimi, joka tarvittaessa ottaa oikeuden omiin käsiinsä taistellakseen kovaa poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan. Lialle avautuu rikosten ja peiteltyjen operaatioiden vaarallinen maailma. Mutta Marin salaperäisyyttä on vaikea murtaa. Kuka tuo nainen oikeastaan on, ja mitä hän Liasta haluaa?

Yöpöydälläni on ainakin kymmenen lukematonta kirjaa, ja minulla on suuri vaikeus valita, minkä lukisin seuraavaksi. Päätin tehdä päätöksen siten, että luen jokaisesta ensimmäisen sivun. Joka vaikuttaa mielenkiintoisimmalta, luen sen seuraavaksi. Aloitin Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teoksesta, jonka toisen osan (Sysipimeä, 2012) olin jo lukenut vuotta aiemmin. Olin koukussa heti, eikä muihin kirjoihin tarvinnut koskeakaan.

En lue usein rikosjännäreitä, mikä on melko kummallinen piire kaltaiselleni juonikeskeiselle lukijalle. Ennen kaikkea minuun vetosi hahmot, joista lukeminen oli kuin olisi törmännyt vanhaan tuttuun. Kirjasarjan toisen osan olin jo lukenut, mutta luonnollisesti olin tuolloin missannut heihin tutustumisen, ja nyt sain selville heidän taustoistaan.

Vilpittömästi sinun (jonka nimi ei oikein aukea minulle) kertoo kahdesta tapauksesta, jotka salaperäinen Studio on ottanut hoidettavakseen. He haluavat selvittää tuntemattoman naisen murhan. Samaan aikaan on tulossa suuret vaalit, ja rasistinen puolue on saanut huolestuttavan suuren kannatuksen. Studio tietää puolueenjohtajan olevan vilpillinen, ja heidän on paljastettava hänen laittomat toimensa koko Englannille.

Kirja vuorottelee näiden kahden tapauksen välillä, mikä mielestäni on melko harvinaista. Juonia on kaksi, ja molemmat yhtä suuressa osassa. En osaa kuitenkaan valita, kumpaa näistä oli mielenkiintoisempaa seurata. Toinen oli hyvin perustavanlaatuinen rikoksen selvittely, toinen kulissien takaa kikkailua poliitikon todellisen luonteen paljastamiseksi. Studion väki työskentelee molempien parissa tasaväkisin, mutta Lia on painottunut hyvin paljon enemmän murhamysteeriin, kun taas Marille politiikan nalkkiin saaminen on tärkeää. Aivan kuin olisi lukenut kahta kirjaa samaan aikaan.

Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2012, ja mielestäni se ansaitsee sen. Vaikka rikospuoli ei ole mitenkään ennenkuulumaton, se on tehty taidokkaasti ja uskottavasti. Päähahmot eivät ole vain sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan he joutuvat käyttämään nokkeluuttaan ja vaistojaan selvittääkseen mysteerin.

PS. Tuo kansi on ihana.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun, 2011

Gummerus, 424 s.

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Englantilainen kirjailija Sir Arthur Conan Doyle (1859-1930) on nykyaikaisen salapoliisikirjallisuuden perustajia. Hänen kertomustensa päähenkilö, johdonmukaisesta päättelytaidostaan kuuluisa Sherlock Holmes ja tämän ystävä ja apulainen tohtori Watson ovat alansa maineikkain kaksikko. Seikkailuja on aika ajoin herätelty henkiin niin televisiosarjoina kuin elokuvinankin ja yhä ne saavat uusia ihailijoita ympäri maailman.
Tämä pokkari sisältää tarinakokoelmat Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin muistelmat ja Sherlock Holmesin paluu, joissa tämä kotkannenäinen, haukankatseinan, savipiippua polttelevat mestarisalapoliisi on terävimmillään.

Tämä oli täydellinen kirja työpaikan tauoille. Jokainen tarina on noin 30-sivun mittainen, joten sain luettua aina yhden tarinan ruokatauon aikana.

Ennen näitä novelleja olen lukenut yläkoulussa Baskervillen koiran, mutten muista siitä mitään. Käsittääkseni Baskervillen koira ilmestyi toisen ja kolmannen Sherlock Holmes -tarinakokoelman välissä hyvityksenä raivostuneille faneille, jotka eivät olleet tyytyväisiä toisen tarinakokoelman loppuun. Kun fanit eivät laantuneet, Arthur Conan Doyle nöyrtyi ja kirjoitti lisää tarinakokoelmia.

Tarinat menevät aina saman kaavan mukaan eivätkä paljoakaan vaadi keskittymistä sillä asioita kerrataa ja väännetään paljon rautalangasta (sopii siis hyvin väsyneelle yötyöläiselle ja meluisaan taukohuoneeseen). Aluksi Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä tohtori Watson ovat kahden, kunnes heitä tulee tapaamaan asiakas. Asiakas kertoo pitkän ja polveilevan tarinan ongelmastaan, ja he matkustavat paikan päälle tutkimaan rikospaikkaa. Yleensä tässä vaiheessa Holmes ilmoittaakin jo tietävänsä ratkaisun, mutta yleensä asettaa ansan tai muutoin odottelee, että rikollinen paljastaa itsensä. Rikolliset ovat yleensä hyvin ymmärtäväisiä ja myös ihailevat Sherlock Holmesin nokkeluutta.

Tämä toistuvuus ei haittaa! Tarinat ovat erittäin hyviä ja kekseliäitä: en itse arvannut loppuratkaisua ennen sen paljastamista - tosin tarinoita ei ole rakennettu niin, että se haastaisi lukijan aivotyöhön. Viehätys piilee rikosten kummallisuudessa. Joskus ne ovat enemmänkin arvoituksellisia asioita kuin suoranaisia rikoksia. Keitä ovat uudet naapurit joiden luo vaimo hiipii aina öisin? Miksi mies saa epätavallisen hyväpalkkaisen työn, vain todetakseen eräänä päivänä että kyseinen yritys on yön aikana lopettanut toimintansa?

Sherlock Holmesin ammattitaito on hänen loistavan päättelytaidon ja yksityiskohtia huomaavan katseen ansiota. Vain hattua katselemalla hän saa selville sen omistajan ulkonäön, luonteen ja millaisia ongelmia hänellä on parisuhteessa. Perustellessaan, kuinka päätyy näihin johtopäätöksiin, hän saa ihmiset huokaamaan: "ah, tottakai! Kuinka en sitä itse tajunnut!"
Jos Sherlock Holmes olisi luotu 2000-luvulla, häntä sanottaisiin Gary Stu -hahmoksi (virheetön mieshahmo) ja epäuskottavaksi. Hahmo kuitenkin pyrkii olemaan viihdyttävä, enkä kyllä jaksaisi lukea 30-sivuista novellia salapoliisista, joka kompastelee pöpelikössä ja erehtyy jatkuvasti. Tarinat ovat tohtori Watsonin näkökulmasta kirjoitettuja, ja Sherlock Holmes hänelle kuitenkin muutamaan otteeseen mainitsee: "En minä ole niin taitava kuin annat joskus tarinoissasi ymmärtää."

On suosittu kuvitelma, että Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla olisi rakkaussuhde. Lueskelin tarinoita hiukan viittauksia tähän etsien, mutten löytänyt niitä. Toki he ovat hyvin läheisiä, ja Watson on Holmesin ainoa ystävä. Onko kahden miehen hyvin läheinen ystävyys voitu joskus tulkita rakkaussuhteeksi? Minä aikakautena tämä olettamus lähti liikkeelle?

Tarinoista on hauska huomata sille aikakaudelle tyypillisiä asioita. Heidän lähtiessään jonnekin he "ottavat hevosen". He lähettävät toisilleen sähkösanomia. Useat palkkaavat palvelustyttöjä ja opettajataria. Mielenkiintoisinta on, että Sherlock Holmes käyttää kokaiinia. Tuohon aikaan kokaiini ei ollut laitonta eikä sitä ole tutkittu paljoa, mutta tiedettiin sen aiheuttavan addiktiota ja jopa kuoleman. Watson paheksuu syvästi Holmesin kokaiinin käyttöä vedoten jopa sen terveydellisiin haittoihin. Tämä alkoi kiinnostaa lukijoita, sillä kuten mainittua, kokaiinin vaikutuksia ei tunnettu kunnolla. Kun maailmalla lopulta alettiin keskustella kokaiinin kriminalisoinnista, mukaan vedettiin Sherlock Holmes. Holmes myös poltti tupakkaa, mutta paheksui syvästi oopiumia (joka kuitenkin oli sosiaalisesti hyväksyttävä huume).

Hauskaa, että tällaiset itseään toistavat tarinat saavat aikaan valtavasti keskustelua vielä nykypäivänäkin. 2000-luvun peruskoululaiset lukevat Sherlock Holmesia äidinkielentunneilla. Holmesista on tehty todella paljon sovituksia elokuviin ja vielä nykypäivänkin TV:ssä pyörii häneen perustuvat sarja. Olen tyytyväinen, että tartuin tähän yli 1000-sivuiseen yhteisniteeseen. Tauot työpaikoilla sujuvat paljon nopeammin!

(tätä arvostelua kirjoittaessani minulla oli vielä muutama tarina lukematta, mutta muokkaan tätä arvosteluani jos kohtaan viimeisimmistä tarinoista jotain ristiriitaista).

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, 2014

Suom. O.E. Juurikorpi

WSOY, 1099 s.

Otsuichi: Summer, Fireworks, and My Corpse

Two short novels, including the title story and Black Fairy Tale, plus a bonus short story. Summer is a simple story of a nine-year-old girl who dies while on summer vacation. While her youthful killers try to hide the her body, she tells us the story--from the POV of her dead body--of the boys' attempt to get away murder. Black Fairy Tale is classic J-horror: a young girl loses an eye in an accident, but receives a transplant. Now she can see again, but what she sees out of her new left eye is the experiences and memories of its previous owner.

Summer, Fireworks, and my Corpse sisältää kolme tarinaa, jotka esittelen yksitellen. Tarinat eivät kytkeydy toisiinsa, joten minun on hankala arvostella kirja kokonaisuutena. Kokonaisarvosana on kuitenkin annettava lopussa.

Summer, Fireworks, and my Corpse

Kirjan nimikkotarina kertoo lapsista, jotka piilottelevat ystävänsä ruumista siinä pelossa, että saavat rangaistuksen murhasta. Lähialueilla on esiintynyt lasten kidnappausta, joten huomio ei suuntaudu välittömästi heihin. Ruumista joudutaan poliisin tutkimusten vuoksi siirtämään paikasta toiseen, ja pelko paljastumisesta pyörii mielessä jatkuvasti. Tarina on hyvin psykologinen; se pureutuu lapsen mieleen ja pelkoon.
Mutta kaikista mielenkiintoisinta tässä on se, että tarina kerrotaan ruumiin näkökulmasta. Pieni tapettu tyttö ei ole syyttävän tuomarin roolissa, vaan uteliaan tarkkailijan. Hän ei saa emotionaalisia purkauksia, ei etsi syitä ystäviensä teoille, mutta haluaa toki tulla löydetyksi. Ruumiin perspektiivi tuo tarinaan mielenkiintoisen perspektiivin, eikä tällä vaikuta olevan muuta tarkoitusta.

Yuko

Tarina on hyvin lyhyt (noin 30-sivuinen), eikä siitä voi paljoa kertoa paljastamatta juonipaljastuksia. Se kuitenkin kertoo palvelustytöstä, joka alkaa epäillä isäntänsä tarkoitusperiä - miksi hän ei ole ikinä tavannut isäntänsä vaimoa? Miksi vaimo on sulkeutunut huoneeseensa?

Tarina on näistä kolmesta suosikkini. Luultavasti se johtuu huikeasta lopusta. Palvelustyttö on myös hienosti tehty hahmo.

Black Fairy Tale

Tarina on pienoisromaani (eli jotain novellin ja romaanin väliltä). Se vuorottelee kolmen tarinan voimin:

1. Satu korpista, joka toimittaa silmiä sokealle lapselle, jotta hän pystyisi näkemään maailmaa.
2. Tyttö, joka saa leikkauksessa uuden silmän. Hän kuitenkin alkaa nähdä tällä silmällään sen aiemman omistajan muistoja, mikä tuo hänet keskelle katoamismysteeriä.
3. Mies, jolla on kyky vaikkapa silpoa olentoja tappamatta häntä. Tämä kiehtoo häntä, ja hän tekee kokeiluja eläimillä... ja sitten siirtyy ihmisiin.

Tämä tarina ei ollut niin mielenkiintoinen kuin olisin toivonut. Luin sen ehkä liian pienissä pätkissä, sillä hahmot alkoivat mennä minulta sekaisin. Korppi-satu oli hyvin irtonainen, mutta onneksi siihen ei palattu montaa kertaa. Mies, joka tekee omia kokeilujaan elollisilla olennoilla, sai minut lukemaan eteenpäin. Hän esimerkiksi halkaisee kissan kahtia, joka ei edes huomaa että häneltä puuttuu peräpää vaan yrittää tavalliseen tapaansa puhdistaa häntäänsä. He eivät tunne minkäänlaista kykyä, vaan joissain tapauksissa jopa euforiaa. He kuitenkin kuolevat lopulta, mutta minun on vaikea inhota tätä miestä. Ehkä se johtuu siitä, ettei kukaan hänen uhreistaan ole hänelle vihainen?

Tarina olisi kuitenkin saanut olla paljon lyhyempi, sillä pituutta oli liikaa.

Kaiken kaikkiaan..

Kirja on englanniksi, mutten osaa sanoa vaikuttaako se mielipiteeseeni. Kielimuuria ei missään vaiheessa esiintynyt, ja olen lukenut kymmeniä englanninkielisiä kirjoja aikaisemminkin. Siitä kuitenkin on aikaa jo jonkin verran, ja englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen vie energiaa hieman enemmän. Se ei johdu minkäänlaisista ponniskeluista, vaan yksinkertaisesti käännösprosessista, joka aivoissa on jatkuvasti käynnissä. Samalla pitää ymmärtää juonta. Olen koulutukseltani tulkki (huom, ei kääntäjä vaan tulkki autenttisissa tilanteissa), ja siinä tehtävässä olen huomannut samaa uupumusta.

Sen lisäksi kirjan pisin tarina, Black Fairy Tale, ei ollut mielenkiintoinen. Tämä ja kääntämisen aiheuttama väsymys aiheuttivat sen, että luin kirjaa pienissä pätkissä. Se oli aina laukussa mukana ja sain silloin tällöin luettua sivun tai parin. Tämä harmittaa minua, mutta onneksi kirja on oma. Voin lukea sen myöhemmin uudelleen enemmän ajatuksen kanssa, ja katsoa muuttuuko mielipiteeni. Juuri nyt arvosanani on kuitenkin

Otsuichi: Summer, Fireworks, and my Corpse (2010)

Haikasoru, 350 s.