Phil Hogan: A pleasure and a calling

You won't remember Mr Heming. He showed you round your comfortable home, suggested a sustainable financial package, negotiated a price with the owner and called you with the good news. The less good news is that, all these years later, he still has the key.
That's absurd, you laugh. Of all the many hundreds of houses he has sold, why would he still have the key to mine?
The answer to that is, he has the keys to them all.

William Heming's every pleasure is in his leafy community. He loves and knows every inch of it, feels nurtured by it, and would defend it - perhaps not with his life but if it came to it, with yours...

Herra William Heming on erittäin pätevä kiinteistönvälittäjä. Hän tekee työnsä huolella loppuun, ja ostajien saadessa unelmatalonsa hän katoaa heidän elämästä. Mutta ostajat eivät missään tapauksessa katoa William Hemingin elämästä. Sillä hän pitää avaimen.

Teos kertoo vainoamisesta. Suurimman viehätyksen tässä tekee se, että kirja on kirjoitettu stalkkerin näkökulmasta. Hän on herra William Heming, kiinteistövälittäjä, joka nauttii elämästään lukijalle nimettömäksi jäävässä kaupungissa Englannissa. Hän pitää kaupunkia hyvänä ja tasapainossa, ja huomatessaan epäkohdan hän ryhtyy toimiin.

Kirjassa hän ihastuu kirjastonhoitajaan, jolla on suhde varattuun mieheen. Heming obsessoituu näihin kahteen ja seuraa heidän liikkeitään tarkasti. Hän murtautuu heidän koteihinsa ja soittelee puheluita tekaistuilla nimillä saadakseen tietää heidän liikkeistään. Pelottavinta on se, että hän ei edes häpeä tätä. Heming pitää toimintaansa täysin hyväksyttävänä ja normaalina. Koteihin murtautuminen huomaamatta on hänelle täysin normaalia vapaa-ajan toimintaa. Tätä hän on tehnyt jo nuoresta asti, jolloin aloitti kesätyöt kiinteistönvälitystoimistossa.

I am not a stalker, or a voyeur. I am simply sharing an experience, a life as it happens. Think of me as an invisible brother or uncle or boyfriend. I'm no trouble. I may be there when you are, or when you are gone, or more likely just before you arrive. I agree it is an idea that takes some getting used to. But do we not all have a life to make, to mould it somehow around that of others, to search for the dovetail that seems best to fit?
Who could argue with that?
- Phil Hogan, A pleasure and a calling (s. 48-49)

Ymmärtääkö Heming tekevänsä väärin? Koteihin murtautuminen salaa ei vaikuttaisi johtuvan siitä että hän ymmärtää rikkovansa lakia, vaan jotta hän voi seurata kodinomistajien elämää sellaisena kuin se on. Koska hän välillä jättää itsestään pienen jäljen - esimerkiksi napostelemalla jääkaapin antimia ja pihistämällä yhden sukan - hän vaikuttaisi haluavan olla jollain tavalla osa kodinomistajien elämää. Miksi? Heming ei ole yksinäinen. Hän on erinomaisissa väleissä kollegoidensa kanssa. Toisaalta hän pitää hyvin matalaa profiilia itsestään, sillä ei halua jäädä muistetuksi. Hän haluaa olla pidettävä, muttei muistettava. Tämä on tietoinen valinta.

Kuten mainittua, kirja on kirjoitettu Hemingin näkökulmasta. Hän on niin sinut toimiensa kanssa, että välillä lukijana havahdun muistaessani, että hän tekee väärin. Kirja saa minut uppoutumaan niin paljon William Hemingin mielenmaailmaan, aivan kuin olisin rinnakkaisessa ulottuvuudessa jossa hänen toimensa ovat ihan okei.

Usein Heming muistelee lapsuuttaan, joka avaa lukijalle, kuinka hänestä kasvoi sellainen kuin on. Jo pienenä hän piiloutui serkkunsa vaatekaappiin vakoillakseen häntä. Hän on hyvin utelias lapsi. Hänen tätinsä käyttämä kasvatustapa on hyvin tiukkaa, mutta se ei vaikuta William Hemingiin. Aivan kuin hänestä puuttuisi jokin palanen, ehkä empaattisuus? Mutta kuinka hän aikuisena voi tuntea niin suurta ihastumista, jos hän on tunnekylmä? Vai luuleeko hän sen olevan ihastumista, kun todellisuudessa se on vakava obsessio.

Luulen että minun tulisi olla psykologi, jotta voisin pohtia tätä. Tämä ei tarkoita että kirja olisi hankala lukea, päinvastoin. Se on kirjoitettu selkeästi (luen kirjaa alkuperäiskielellä, englanniksi), mutta Hemingin ajatusmaailma jää mieleen useiksi päiviksi. Kuvitella, että maailmassa on oikeasti tällaisia ihmisiä.

PS. Oletko varma, että omistat asuntosi ainoat avaimet?

Phil Hogan: A pleasure and a calling, 2014

Picador, 288 s.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Lia on paennut keskinkertaisuutta Lontooseen. Elämä on yksinäistä, koska tämän suomalaisen naisen on vaikea päästää ihmisiä lähelleen. Päivisin hän työskentelee graafikkona laatulehdessä, illat lenkkeilee ja kulkee puistossa puhumassa patsaille.
Mutta Lian elämään astuu vaara. Hän kohtaa raa'an rikoksen, joka ei jätä rauhaan. Kun hän pian sen jälkeen tapaa kiehtovan maannaisensa Marin, elämä muuttuu lopullisesti. Heistä tulee läheisiä ja Mari uskoutuu poikkeuksellisesta kyvystään. Mari osaa lukea ihmisiä, nähdä heistä enemmän kuin muut. Hänellä on myös epätavallinen työ. Hulppeassa Studiossa Banksidella työskentelee huippuammattilaisten tiimi, joka tarvittaessa ottaa oikeuden omiin käsiinsä taistellakseen kovaa poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan. Lialle avautuu rikosten ja peiteltyjen operaatioiden vaarallinen maailma. Mutta Marin salaperäisyyttä on vaikea murtaa. Kuka tuo nainen oikeastaan on, ja mitä hän Liasta haluaa?

Yöpöydälläni on ainakin kymmenen lukematonta kirjaa, ja minulla on suuri vaikeus valita, minkä lukisin seuraavaksi. Päätin tehdä päätöksen siten, että luen jokaisesta ensimmäisen sivun. Joka vaikuttaa mielenkiintoisimmalta, luen sen seuraavaksi. Aloitin Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teoksesta, jonka toisen osan (Sysipimeä, 2012) olin jo lukenut vuotta aiemmin. Olin koukussa heti, eikä muihin kirjoihin tarvinnut koskeakaan.

En lue usein rikosjännäreitä, mikä on melko kummallinen piire kaltaiselleni juonikeskeiselle lukijalle. Ennen kaikkea minuun vetosi hahmot, joista lukeminen oli kuin olisi törmännyt vanhaan tuttuun. Kirjasarjan toisen osan olin jo lukenut, mutta luonnollisesti olin tuolloin missannut heihin tutustumisen, ja nyt sain selville heidän taustoistaan.

Vilpittömästi sinun (jonka nimi ei oikein aukea minulle) kertoo kahdesta tapauksesta, jotka salaperäinen Studio on ottanut hoidettavakseen. He haluavat selvittää tuntemattoman naisen murhan. Samaan aikaan on tulossa suuret vaalit, ja rasistinen puolue on saanut huolestuttavan suuren kannatuksen. Studio tietää puolueenjohtajan olevan vilpillinen, ja heidän on paljastettava hänen laittomat toimensa koko Englannille.

Kirja vuorottelee näiden kahden tapauksen välillä, mikä mielestäni on melko harvinaista. Juonia on kaksi, ja molemmat yhtä suuressa osassa. En osaa kuitenkaan valita, kumpaa näistä oli mielenkiintoisempaa seurata. Toinen oli hyvin perustavanlaatuinen rikoksen selvittely, toinen kulissien takaa kikkailua poliitikon todellisen luonteen paljastamiseksi. Studion väki työskentelee molempien parissa tasaväkisin, mutta Lia on painottunut hyvin paljon enemmän murhamysteeriin, kun taas Marille politiikan nalkkiin saaminen on tärkeää. Aivan kuin olisi lukenut kahta kirjaa samaan aikaan.

Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2012, ja mielestäni se ansaitsee sen. Vaikka rikospuoli ei ole mitenkään ennenkuulumaton, se on tehty taidokkaasti ja uskottavasti. Päähahmot eivät ole vain sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan he joutuvat käyttämään nokkeluuttaan ja vaistojaan selvittääkseen mysteerin.

PS. Tuo kansi on ihana.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun, 2011

Gummerus, 424 s.

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Englantilainen kirjailija Sir Arthur Conan Doyle (1859-1930) on nykyaikaisen salapoliisikirjallisuuden perustajia. Hänen kertomustensa päähenkilö, johdonmukaisesta päättelytaidostaan kuuluisa Sherlock Holmes ja tämän ystävä ja apulainen tohtori Watson ovat alansa maineikkain kaksikko. Seikkailuja on aika ajoin herätelty henkiin niin televisiosarjoina kuin elokuvinankin ja yhä ne saavat uusia ihailijoita ympäri maailman.
Tämä pokkari sisältää tarinakokoelmat Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin muistelmat ja Sherlock Holmesin paluu, joissa tämä kotkannenäinen, haukankatseinan, savipiippua polttelevat mestarisalapoliisi on terävimmillään.

Tämä oli täydellinen kirja työpaikan tauoille. Jokainen tarina on noin 30-sivun mittainen, joten sain luettua aina yhden tarinan ruokatauon aikana.

Ennen näitä novelleja olen lukenut yläkoulussa Baskervillen koiran, mutten muista siitä mitään. Käsittääkseni Baskervillen koira ilmestyi toisen ja kolmannen Sherlock Holmes -tarinakokoelman välissä hyvityksenä raivostuneille faneille, jotka eivät olleet tyytyväisiä toisen tarinakokoelman loppuun. Kun fanit eivät laantuneet, Arthur Conan Doyle nöyrtyi ja kirjoitti lisää tarinakokoelmia.

Tarinat menevät aina saman kaavan mukaan eivätkä paljoakaan vaadi keskittymistä sillä asioita kerrataa ja väännetään paljon rautalangasta (sopii siis hyvin väsyneelle yötyöläiselle ja meluisaan taukohuoneeseen). Aluksi Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä tohtori Watson ovat kahden, kunnes heitä tulee tapaamaan asiakas. Asiakas kertoo pitkän ja polveilevan tarinan ongelmastaan, ja he matkustavat paikan päälle tutkimaan rikospaikkaa. Yleensä tässä vaiheessa Holmes ilmoittaakin jo tietävänsä ratkaisun, mutta yleensä asettaa ansan tai muutoin odottelee, että rikollinen paljastaa itsensä. Rikolliset ovat yleensä hyvin ymmärtäväisiä ja myös ihailevat Sherlock Holmesin nokkeluutta.

Tämä toistuvuus ei haittaa! Tarinat ovat erittäin hyviä ja kekseliäitä: en itse arvannut loppuratkaisua ennen sen paljastamista - tosin tarinoita ei ole rakennettu niin, että se haastaisi lukijan aivotyöhön. Viehätys piilee rikosten kummallisuudessa. Joskus ne ovat enemmänkin arvoituksellisia asioita kuin suoranaisia rikoksia. Keitä ovat uudet naapurit joiden luo vaimo hiipii aina öisin? Miksi mies saa epätavallisen hyväpalkkaisen työn, vain todetakseen eräänä päivänä että kyseinen yritys on yön aikana lopettanut toimintansa?

Sherlock Holmesin ammattitaito on hänen loistavan päättelytaidon ja yksityiskohtia huomaavan katseen ansiota. Vain hattua katselemalla hän saa selville sen omistajan ulkonäön, luonteen ja millaisia ongelmia hänellä on parisuhteessa. Perustellessaan, kuinka päätyy näihin johtopäätöksiin, hän saa ihmiset huokaamaan: "ah, tottakai! Kuinka en sitä itse tajunnut!"
Jos Sherlock Holmes olisi luotu 2000-luvulla, häntä sanottaisiin Gary Stu -hahmoksi (virheetön mieshahmo) ja epäuskottavaksi. Hahmo kuitenkin pyrkii olemaan viihdyttävä, enkä kyllä jaksaisi lukea 30-sivuista novellia salapoliisista, joka kompastelee pöpelikössä ja erehtyy jatkuvasti. Tarinat ovat tohtori Watsonin näkökulmasta kirjoitettuja, ja Sherlock Holmes hänelle kuitenkin muutamaan otteeseen mainitsee: "En minä ole niin taitava kuin annat joskus tarinoissasi ymmärtää."

On suosittu kuvitelma, että Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla olisi rakkaussuhde. Lueskelin tarinoita hiukan viittauksia tähän etsien, mutten löytänyt niitä. Toki he ovat hyvin läheisiä, ja Watson on Holmesin ainoa ystävä. Onko kahden miehen hyvin läheinen ystävyys voitu joskus tulkita rakkaussuhteeksi? Minä aikakautena tämä olettamus lähti liikkeelle?

Tarinoista on hauska huomata sille aikakaudelle tyypillisiä asioita. Heidän lähtiessään jonnekin he "ottavat hevosen". He lähettävät toisilleen sähkösanomia. Useat palkkaavat palvelustyttöjä ja opettajataria. Mielenkiintoisinta on, että Sherlock Holmes käyttää kokaiinia. Tuohon aikaan kokaiini ei ollut laitonta eikä sitä ole tutkittu paljoa, mutta tiedettiin sen aiheuttavan addiktiota ja jopa kuoleman. Watson paheksuu syvästi Holmesin kokaiinin käyttöä vedoten jopa sen terveydellisiin haittoihin. Tämä alkoi kiinnostaa lukijoita, sillä kuten mainittua, kokaiinin vaikutuksia ei tunnettu kunnolla. Kun maailmalla lopulta alettiin keskustella kokaiinin kriminalisoinnista, mukaan vedettiin Sherlock Holmes. Holmes myös poltti tupakkaa, mutta paheksui syvästi oopiumia (joka kuitenkin oli sosiaalisesti hyväksyttävä huume).

Hauskaa, että tällaiset itseään toistavat tarinat saavat aikaan valtavasti keskustelua vielä nykypäivänäkin. 2000-luvun peruskoululaiset lukevat Sherlock Holmesia äidinkielentunneilla. Holmesista on tehty todella paljon sovituksia elokuviin ja vielä nykypäivänkin TV:ssä pyörii häneen perustuvat sarja. Olen tyytyväinen, että tartuin tähän yli 1000-sivuiseen yhteisniteeseen. Tauot työpaikoilla sujuvat paljon nopeammin!

(tätä arvostelua kirjoittaessani minulla oli vielä muutama tarina lukematta, mutta muokkaan tätä arvosteluani jos kohtaan viimeisimmistä tarinoista jotain ristiriitaista).

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, 2014

Suom. O.E. Juurikorpi

WSOY, 1099 s.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Ursulan tarina on kiehtovan ja kauhean 1900-luvun tarina. Vuosituhannen alussa Toddin perhe elää onnellista porvarillista elämää tietämättömänä tulevista mullistuksista. "Entä jos?" kuuluu kysymys. Entä jos viisivuotias Ursula ei olisikaan hukkunut? Entä jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut?
Kate Atkinson on kirjoittanut täyteläisen romaanin, joka alkaa vain alkaakseen uudelleen erilaisena versiona. Herkulliset yksityiskohdat ja niiden variaatiot täydentävät taidokasta kokonaisuutta. Lukija voi vain ihmetellä kuinka syvästi voi eläytyä tarinaan, joka ei etene tavanomaisen romaanin tapaan. Kysymys fiktion voimasta ja mahdollisuuksista kasvaakin kysymykseksi ihmiselämän mahdollisuuksista. Miten jokapäiväiset valintamme vaikuttavat elämämme kulkuun? Miten ne vaikuttavat muihin? Elämä elämältä on romaani, jossa pienet sattumukset voivat syöstä raiteiltaan niin pienen ihmisen kuin kokonaisen maanosan.

Olenko ainoa joka ei liiemmin välittänyt tästä kirjasta? Mielestäni se oli jopa tylsä. Jos lueskelet kirjan ensisivuja ja kiinnostut prologista jossa murhataan Hitler, pieni varoitus: kirja ei kerro siitä. Kirja kertoo Ursulasta, hänen lapsuudestaan porvarillisessa englantilaisperheessä ja hänen elämästään Saksassa toisen maailmansodan aikana. Hän kuolee uudelleen ja uudelleen - joskus jopa tarkoituksella - jotta voisi kokeilla uudelleen ja saada asiat tällä kertaa juuri kuten ne on tarkoitettu.

Myönnän, olen enemmän toiminta-genren perään. En ole kiinnostunut draamasta. En siis välttämättä ole paras mahdollinen arvostelemaan tätä kirjaa, sillä epäilemättä tämä kirja ei ole kirjoitettu minua varten. En tosin tiedä, kenelle tämä on kirjoitettu.

Minua tylsistytti se, että millään ei tuntunut olevan pointtia. Se oli vain puhetta, ihmisiä, tunteita.. ja oho, Ursula kuoli. Käydäänpä nämä kaikki puheet, ihmiset ja tunteet jälleen läpi. En välittänyt hahmojen kohtalosta. Ainoa asia mikä sai minut kääntämään sivua, on se, että maksoin tästä kirjasta.

Suomalainen kansi on omituinen. Keskiössä on... jotain mikä muistuttaa minua jäätyneestä kukasta. Jostain syystä nurkkaan on läntätty pieni kuva rakennuksista. Kirjan nimi on copypastetettu sen alle ja tehty omituinen läpinäkyvyys-efekti.

Myönnettäköön, että Kate Atkinson kirjoittaa kauniisti. Lukemani kirja oli käännetty suomeksi, mutta siitä paistoi kaunis kirjoitustyyli, joka soljui kauniisti. Kirjoitustyylin tarkastelu oli ainoa asia, mikä viihdytti minua. Se tosin ei auta kauaa, kun itse tarina on niin mitäänsanomaton. Kirja tuntui minulle vain kasalta kauniita sanoja, kun itse arvostan eniten juonen olemassaoloa. Huomaatko miten en omin sanoin osannut sanoa tämän kirjan sisällöstä mitään? Jos minun pitäisi nopeasti kertoa tästä kirjasta jotain, sanoisin: "Siinä on tyttö joka kuolee koko ajan."

Yleensä osaan katsoa tarinoita toisen lukijan perspektiivistä ja ymmärrän, miksi he pitävät tästä tarinasta. Mutta valitettavasti tämän kirjan kohdalla en ymmärrä, mikä tässä viehättää.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013).

Suom. Kaisa Kattelus

Schildts & Söderströms, 595 s.