Otsuichi: Summer, Fireworks, and My Corpse

Two short novels, including the title story and Black Fairy Tale, plus a bonus short story. Summer is a simple story of a nine-year-old girl who dies while on summer vacation. While her youthful killers try to hide the her body, she tells us the story--from the POV of her dead body--of the boys' attempt to get away murder. Black Fairy Tale is classic J-horror: a young girl loses an eye in an accident, but receives a transplant. Now she can see again, but what she sees out of her new left eye is the experiences and memories of its previous owner.

Summer, Fireworks, and my Corpse sisältää kolme tarinaa, jotka esittelen yksitellen. Tarinat eivät kytkeydy toisiinsa, joten minun on hankala arvostella kirja kokonaisuutena. Kokonaisarvosana on kuitenkin annettava lopussa.

Summer, Fireworks, and my Corpse

Kirjan nimikkotarina kertoo lapsista, jotka piilottelevat ystävänsä ruumista siinä pelossa, että saavat rangaistuksen murhasta. Lähialueilla on esiintynyt lasten kidnappausta, joten huomio ei suuntaudu välittömästi heihin. Ruumista joudutaan poliisin tutkimusten vuoksi siirtämään paikasta toiseen, ja pelko paljastumisesta pyörii mielessä jatkuvasti. Tarina on hyvin psykologinen; se pureutuu lapsen mieleen ja pelkoon.
Mutta kaikista mielenkiintoisinta tässä on se, että tarina kerrotaan ruumiin näkökulmasta. Pieni tapettu tyttö ei ole syyttävän tuomarin roolissa, vaan uteliaan tarkkailijan. Hän ei saa emotionaalisia purkauksia, ei etsi syitä ystäviensä teoille, mutta haluaa toki tulla löydetyksi. Ruumiin perspektiivi tuo tarinaan mielenkiintoisen perspektiivin, eikä tällä vaikuta olevan muuta tarkoitusta.

Yuko

Tarina on hyvin lyhyt (noin 30-sivuinen), eikä siitä voi paljoa kertoa paljastamatta juonipaljastuksia. Se kuitenkin kertoo palvelustytöstä, joka alkaa epäillä isäntänsä tarkoitusperiä - miksi hän ei ole ikinä tavannut isäntänsä vaimoa? Miksi vaimo on sulkeutunut huoneeseensa?

Tarina on näistä kolmesta suosikkini. Luultavasti se johtuu huikeasta lopusta. Palvelustyttö on myös hienosti tehty hahmo.

Black Fairy Tale

Tarina on pienoisromaani (eli jotain novellin ja romaanin väliltä). Se vuorottelee kolmen tarinan voimin:

1. Satu korpista, joka toimittaa silmiä sokealle lapselle, jotta hän pystyisi näkemään maailmaa.
2. Tyttö, joka saa leikkauksessa uuden silmän. Hän kuitenkin alkaa nähdä tällä silmällään sen aiemman omistajan muistoja, mikä tuo hänet keskelle katoamismysteeriä.
3. Mies, jolla on kyky vaikkapa silpoa olentoja tappamatta häntä. Tämä kiehtoo häntä, ja hän tekee kokeiluja eläimillä... ja sitten siirtyy ihmisiin.

Tämä tarina ei ollut niin mielenkiintoinen kuin olisin toivonut. Luin sen ehkä liian pienissä pätkissä, sillä hahmot alkoivat mennä minulta sekaisin. Korppi-satu oli hyvin irtonainen, mutta onneksi siihen ei palattu montaa kertaa. Mies, joka tekee omia kokeilujaan elollisilla olennoilla, sai minut lukemaan eteenpäin. Hän esimerkiksi halkaisee kissan kahtia, joka ei edes huomaa että häneltä puuttuu peräpää vaan yrittää tavalliseen tapaansa puhdistaa häntäänsä. He eivät tunne minkäänlaista kykyä, vaan joissain tapauksissa jopa euforiaa. He kuitenkin kuolevat lopulta, mutta minun on vaikea inhota tätä miestä. Ehkä se johtuu siitä, ettei kukaan hänen uhreistaan ole hänelle vihainen?

Tarina olisi kuitenkin saanut olla paljon lyhyempi, sillä pituutta oli liikaa.

Kaiken kaikkiaan..

Kirja on englanniksi, mutten osaa sanoa vaikuttaako se mielipiteeseeni. Kielimuuria ei missään vaiheessa esiintynyt, ja olen lukenut kymmeniä englanninkielisiä kirjoja aikaisemminkin. Siitä kuitenkin on aikaa jo jonkin verran, ja englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen vie energiaa hieman enemmän. Se ei johdu minkäänlaisista ponniskeluista, vaan yksinkertaisesti käännösprosessista, joka aivoissa on jatkuvasti käynnissä. Samalla pitää ymmärtää juonta. Olen koulutukseltani tulkki (huom, ei kääntäjä vaan tulkki autenttisissa tilanteissa), ja siinä tehtävässä olen huomannut samaa uupumusta.

Sen lisäksi kirjan pisin tarina, Black Fairy Tale, ei ollut mielenkiintoinen. Tämä ja kääntämisen aiheuttama väsymys aiheuttivat sen, että luin kirjaa pienissä pätkissä. Se oli aina laukussa mukana ja sain silloin tällöin luettua sivun tai parin. Tämä harmittaa minua, mutta onneksi kirja on oma. Voin lukea sen myöhemmin uudelleen enemmän ajatuksen kanssa, ja katsoa muuttuuko mielipiteeni. Juuri nyt arvosanani on kuitenkin

Otsuichi: Summer, Fireworks, and my Corpse (2010)

Haikasoru, 350 s.

Rick Yancey: 5. aalto

"Totuus on, että heti kun ne löysivät meidät, pelimme oli pelattu."

1. aalto: Sähköt katkeavat
2. aalto: Onnekkaat pakenevat
3. aalto: Vain epäonnisimmat jäävät henkiin
4. aalto: Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin
5. aalto: Se alkaa nyt

Cassie on tyttö jollla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastuktuuri tuhottu ja planeetta kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea. Kaoottinen Maa vilisee ihmishahmoisia soluttautujia ja väärän valinnan hinta on kuolema.

Kenelle? Olen kuullut, että tämä vetoaa Stephenie Meyerin kirjasarjan Hostin faneille. Itse en kuitenkaan saa päähäni kohderyhmää, johon tämä vetoaisi.

Aloittaessani lukemisen kirja imaisi minut samantien sisäänsä. Olin haltioissani kirjan teemasta, toiminnasta ja kuinka säälimätön se on. Avaruusolennot hyökkäävät Maahan ja suorastaan teurastavat ihmiskuntaa erilaisin asein - sekä luodein että biologisin. Cassie on 16-vuotias selviytyjä, joka pysyttelee yksin. Avaruusolennot nimittäin voivat ottaa ihmisen hahmon, ja täten keneenkään ei voi luottaa.

Kirjassa kuolee ihmisiä niin säälimättömästi ja brutaalisti, että pieni kukkahattutäti nousi sisälläni ihmettelemään, kuinka tämä voi olla kirjastossa lasten osastolla. Tunnelma saa minut suorastaan pelkäämään, että tämä kaikki tapahtuisi todellisuudessa. Asiaa ei auta se, että romaani on itse Stephen Hawkingin inspiroima. Kirjan alussa ei tule valtavaa tietoähkyä, vaikkakin osa asioista olisi tälle lukijalle pitänyt vääntää rautalangasta. Minulla kesti kauan ymmärtää, mitä "aallot" konkreettisesti tarkoittivat ja keitä "Toiset" on.

Cassie on ihana. Olen varma, että Rick Yanceyllä on teinitytär, sillä hän kirjoittaa teinitytön niin loistavasti. Cassie toimii kertojana päiväkirjamaisesti, ja viljelee sarkastista asennettaan. Hän on selvästikin pelokas lapsi, jonka tulee olla rohkea selviytyäkseen. Ihastuin tähän tyttöön niin paljon. Aluksi en ollut varma, totunko näin vihamieliseen ja sarkastiseen kertojaan, mutta opin jopa nauttimaan siitä. Yancey on tehnyt myös erinomaista tutkimustyötä siitä, kuinka ihmismieli toimii. Paniikki on kuvailtu realistisesti ja erittäin hyvin. Tässä kirjassa kaikki oli täydellistä.

Kunnes oltiin sivulla 100-jotain. Sitten jotain tapahtui. En tiedä, mitä. Arvelen, että joko kirjailija vaihtui lennosta tai Yancey sai pahan aivotärähdyksen ja hänestä tuli miltei idiootti. Kirjasta nimittäin tuli yhtäkkiä hirvittävän huono. En tiedä, mistä aloittaisin.

Aloitan vaikkapa armeijasta. 5. aallon maailmassa on täysin normaalia, että 7-vuotiaat toimivat sotilaina ja 12-vuotiaat armeijan lääkintämiehenä joka tutkii ruumiita. Luin hyvin epäuskoisena ja yritin vakuuttaa itselleni, että olen ymmärtänyt väärin. Mutta ei, sotatantereelle lähetetään pieniä lapsia jotka eivät jaksa kannatella kivääriä. Ei ihme että ihmiskunta on pulassa. Kirjan yksi päähenkilöistä on Zombie, joka toimii sotamiehenä tässä samassa armeijassa. Armeija-luvut ovat erittäin kuivia ja niin stereotyyppisiä. Tottakai ylin hahmo on sotahullu räyhääjä, joka kohtelee alokkaita erittäin huonosti. Olivat he minkä ikäisiä tahansa...

Romanssi. Hei, te sinkut jotka etsitte parisuhdetta. Tässä on Cassien opas poikaystävän löytämiseen. Se vaatii vain kolme askelta.

1. Tapaa poika
2. Rakastu poikaan.

Oho, siinä olikin vain kaksi. Vaikka poika onkin teitä kohtaan välinpitämätön ja seuraava poika lukee henkilökohtaisen päiväkirjasi kannesta kanteen, niin ei hätää. Tarpeeksi kun rakastuu, niin eiköhän se poikaystävä kohta löydy. Niin ainakin tässä kirjassa kävi. "Kuinka löytää poikaystävä alle viidessä minuutissa" oli niin hirveän tökeröä, että en halunnut enää lukea Cassiesta. En toisaalta halunnut lukea armeijastakaan. En halunnut enää lukea tätä. Onneksi ollaan jo yli puolessa välissä.

Huomasin myös, että kirjassa kaikki ovat kauniita. Evan on erittäin komea. Hänellä on kivikovat rintalihakset, pehmeät kädet ja suloiset hiukset. Hakan iho on virheetön ja hänellä on upeat hiukset. Kukaan ei ole ruma. Kukaan ei edes ole tavallisen näköinen. He ovat kaikki täydellisiä.

Olen niin pettynyt tähän kirjaan. Alku oli ihana. Haluan vain lukea sen alun ja jos olisin tiennyt tulevasta, olisin jättänyt kirjan siihen. En tiedä kuinka arvioida kirja, jonka alku on ainakin neljä tähteä mutta loput siitä kaksi. Päädyn antamaan kaksi, sillä loppuosa kirjasta on niin anteeksiantamattoman sohaistu.

Rick Yancey: 5. aalto (The 5th Wave, 2013)

Suom. Ulla Selkälä

WSOY, 433 s.