Phil Hogan: A pleasure and a calling

You won't remember Mr Heming. He showed you round your comfortable home, suggested a sustainable financial package, negotiated a price with the owner and called you with the good news. The less good news is that, all these years later, he still has the key.
That's absurd, you laugh. Of all the many hundreds of houses he has sold, why would he still have the key to mine?
The answer to that is, he has the keys to them all.

William Heming's every pleasure is in his leafy community. He loves and knows every inch of it, feels nurtured by it, and would defend it - perhaps not with his life but if it came to it, with yours...

Herra William Heming on erittäin pätevä kiinteistönvälittäjä. Hän tekee työnsä huolella loppuun, ja ostajien saadessa unelmatalonsa hän katoaa heidän elämästä. Mutta ostajat eivät missään tapauksessa katoa William Hemingin elämästä. Sillä hän pitää avaimen.

Teos kertoo vainoamisesta. Suurimman viehätyksen tässä tekee se, että kirja on kirjoitettu stalkkerin näkökulmasta. Hän on herra William Heming, kiinteistövälittäjä, joka nauttii elämästään lukijalle nimettömäksi jäävässä kaupungissa Englannissa. Hän pitää kaupunkia hyvänä ja tasapainossa, ja huomatessaan epäkohdan hän ryhtyy toimiin.

Kirjassa hän ihastuu kirjastonhoitajaan, jolla on suhde varattuun mieheen. Heming obsessoituu näihin kahteen ja seuraa heidän liikkeitään tarkasti. Hän murtautuu heidän koteihinsa ja soittelee puheluita tekaistuilla nimillä saadakseen tietää heidän liikkeistään. Pelottavinta on se, että hän ei edes häpeä tätä. Heming pitää toimintaansa täysin hyväksyttävänä ja normaalina. Koteihin murtautuminen huomaamatta on hänelle täysin normaalia vapaa-ajan toimintaa. Tätä hän on tehnyt jo nuoresta asti, jolloin aloitti kesätyöt kiinteistönvälitystoimistossa.

I am not a stalker, or a voyeur. I am simply sharing an experience, a life as it happens. Think of me as an invisible brother or uncle or boyfriend. I'm no trouble. I may be there when you are, or when you are gone, or more likely just before you arrive. I agree it is an idea that takes some getting used to. But do we not all have a life to make, to mould it somehow around that of others, to search for the dovetail that seems best to fit?
Who could argue with that?
- Phil Hogan, A pleasure and a calling (s. 48-49)

Ymmärtääkö Heming tekevänsä väärin? Koteihin murtautuminen salaa ei vaikuttaisi johtuvan siitä että hän ymmärtää rikkovansa lakia, vaan jotta hän voi seurata kodinomistajien elämää sellaisena kuin se on. Koska hän välillä jättää itsestään pienen jäljen - esimerkiksi napostelemalla jääkaapin antimia ja pihistämällä yhden sukan - hän vaikuttaisi haluavan olla jollain tavalla osa kodinomistajien elämää. Miksi? Heming ei ole yksinäinen. Hän on erinomaisissa väleissä kollegoidensa kanssa. Toisaalta hän pitää hyvin matalaa profiilia itsestään, sillä ei halua jäädä muistetuksi. Hän haluaa olla pidettävä, muttei muistettava. Tämä on tietoinen valinta.

Kuten mainittua, kirja on kirjoitettu Hemingin näkökulmasta. Hän on niin sinut toimiensa kanssa, että välillä lukijana havahdun muistaessani, että hän tekee väärin. Kirja saa minut uppoutumaan niin paljon William Hemingin mielenmaailmaan, aivan kuin olisin rinnakkaisessa ulottuvuudessa jossa hänen toimensa ovat ihan okei.

Usein Heming muistelee lapsuuttaan, joka avaa lukijalle, kuinka hänestä kasvoi sellainen kuin on. Jo pienenä hän piiloutui serkkunsa vaatekaappiin vakoillakseen häntä. Hän on hyvin utelias lapsi. Hänen tätinsä käyttämä kasvatustapa on hyvin tiukkaa, mutta se ei vaikuta William Hemingiin. Aivan kuin hänestä puuttuisi jokin palanen, ehkä empaattisuus? Mutta kuinka hän aikuisena voi tuntea niin suurta ihastumista, jos hän on tunnekylmä? Vai luuleeko hän sen olevan ihastumista, kun todellisuudessa se on vakava obsessio.

Luulen että minun tulisi olla psykologi, jotta voisin pohtia tätä. Tämä ei tarkoita että kirja olisi hankala lukea, päinvastoin. Se on kirjoitettu selkeästi (luen kirjaa alkuperäiskielellä, englanniksi), mutta Hemingin ajatusmaailma jää mieleen useiksi päiviksi. Kuvitella, että maailmassa on oikeasti tällaisia ihmisiä.

PS. Oletko varma, että omistat asuntosi ainoat avaimet?

Phil Hogan: A pleasure and a calling, 2014

Picador, 288 s.

Kimmo Takanen: Tunne lukkosi

Tunne lukkosi -teos auttaa sinua tiedostomaan tunne-elämän lukkosi ja niiden vaikutuksen elämässäsi havainnolisten kauvausten ja esimerkkien avulla. Se opastaa sinua uudella tavalla ymmärtämään menneisyytesi vaikutuksen nykyhetkessä ja auttaa sinua näkemään vaihtoehtoisia ratkaisumalleja elämäsi haasteissa. Kirja auttaa sinua vihdoin saamaan sen, mitä sisimmässäsi olet aina todella halunnut.
Kirjassa on kattavat kuvaukset kaikkien 18 tunnelukon piirteistä sekä testejä, joilla voit kartoittaa tunnelukkosi ja niiden alkuperän. Kirja tarjoaa useita skeematerpaiaan pohjautuvia käytännön harjoituksia, joilla voit itse auttaa itseäsi vapautumaan lukoistasi.

Kenelle? Ensimmäinen asia joka tästä kirjasta tulisi ymmärtää, on se, että tämä on tarkoitettu kaikille. Kohdeyleisö eivät ole masentuneet, mielenterveysongelmaiset tai käytöshäiriöiset. Se on jokaiselle, joka haluaa tutustua omaan tunne-elämäänsä.

Jokaisella on tunnelukkoja. - sivu 9

Haluatko saada koulussa vain kymppejä? Sinulla saattaa olla vaativuuden tunnelukko. Haluatko olla kaikille aina mieliksi? Alistumisen tunnelukko. Onko Suomessa aina paska sää? Sää on sää, ja sen tulkitseminen on aina jokaisen omasta asenteesta kiinni. Pessimistyys on myös tunnelukko. Muita tunnelukkoja ovat emotionaalinen estyneisyys, epäonnistuminen, hylkääminen, hyväksynnän haku, kaltoin kohtelu, kietoutuneisuus, oikeutus, rankaisevuus, riippuvuus, riittämätön itsekontrolli, suojattomuus, tunnevaje, uhrautuminen, ulkopuolisuus ja vajavuus..

Ennen kirjan lukemista suosittelen tekemään tunnelukko-testin kirjan omilla nettisivulla. Vastauksissa saat luettelon tunnelukoistasi, jotka voivat olla erittäin vahvoja, vahvoja, keskivahvoja, heikkoja tai ei lainkaan tunnelukkoa. Omalla kohdallani erittäin vahvoja tunnelukkoja on kolme ja vahvoja kaksi. Ne eivät niinkään tulleet minulle yllätyksenä ja oli mielenkiintoista oppia kirjan avulla, mistä ne ovat tulleet ja kuinka lukoista pääsee eroon. Esimerkiksi minulle usea ihminen on sanonut, etteivät ole kuulleet minun ikinä nauravan ääneen tai nähneet minun itkevän. Vaikken välttämättä ole seurassa kovin hiljainen tapaus, tunteiden näyttäminen ulospäin on minulle melko hankalaa ja joskus jopa noloa. Emotionaalisen estyneisyyden tunnelukko? Check.

Suosittelen kirjaa kaikille! Se on kirjoitettu hyvin kansantajuisesti ja välillä jopa rautalangasta vääntäen. Kirja antaa todella paljon esimerkkejä, joskus jopa ylipitkien listojen avulla. Tällä ilmeisesti haetaan samaistumisen tunnetta, sillä oman käytöksen arviointi voi olla hyvin vaikeaa.

Käsittääkseni kirja on auttanut monia ihmisiä. Itselleni ei tullut paljoakaan "ahaa, pyrinpä tekemään toisin" -ajatuksia, mutta ehkä prosessi on hidasta. Ostin kirjan omaksi, ja merkitsin tunnelukot muistiin. Aion tehdä saman testin vuoden päästä ja katsoa vasta sitten, olenko onnistunut avaamaan lukkojani.

Tietokirjallisuuden arviointi tähdin on minulle hankalaa. Päädyn antamaan hyvän kolmosen, sillä kirja on toki hyödyllinen, mutta en voi vielä tietää, oliko siitä hyötyä.

Kimmo Takanen: Tunne lukkosi (2011)

WSOY, 240 s. + liitteet

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut ihmisoikeusasioista ja haluaa tietää, mitä Pohjois-Korean sisällä tapahtuu.

Kirjan nimi kertoo hyvin paljon siitä, mitä tämä kirja pitää sisällään. Se kertoo miehestä nimeltä Shin Dong-hyuk, joka syntyi ja vietti nuoruutensa Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Hän ei kasvaessaan tiennyt mitään elämästä leirin ulkopuolella, eikä häntä aivopesty uskomaan Kim-suvun jumaluuteen - hän ei itseasiassa tiennyt heistä mitään. Hän ei tiennyt mitään myöskään uskollisuudesta, rakkaudesta tai lähimmäisyydestä. Mielessä oli vain selviytyminen hengissä, ja se onnistui lapsilta parhaiten kantelemalla muista ihmisistä. Shin on maailman ensimmäinen ihminen, joka on onnistunut pakenemaan Pohjois-Korean vankileireiltä ja jäänyt kertomaan tarinaansa siitä. Hänen pakenemisensa on ollut kiinni puhtaasti onnesta ja sisukkuudesta.

Kirja ei helli lukijaa missään vaiheessa. Omistuskirjoituskin (niille pohjoiskorealaisille, jotka edelleet raatavat vankileireillä) muistuttaa lukijaa, että tarina on totta ja tämä kaikki tapahtuu tälläkin hetkellä. Kirja on raaka ja kuvailee kauheuksia tarkkaan. En siis suosittele tätä liian herkille ihmisille. On toki tärkeää tietää näistä asioista, mutta kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään lukemalla kaikki tästä kirjasta. Shin on kuvittanut muutaman sivun, eikä yksikään kuva ole kepeämielinen. Kirjasta löytyy myös kartta vankileirin ympäristöstä (Shinin kuvittama/kuvailema) ja lopussa vankileirin säännöt. Lähdeviittauksine ja haastattelemalla useita henkilöitä kirjailija haluaa tehdä lukijalle selväksi, että kaikki tämä on faktaa. Ajoittain kirja ei enää kerrokaan Shinistä, vaan Pohjois-Korean ihmisoikeustilanteesta. Amnesty International mainitaan monta kertaa.

Shin on tehnyt vääryyksiä hyvin paljon sekä Pohjois-Koreassa että myöhemmin Yhdysvalloissa. Hän on selvinnyt hengissä varastamalla ja asettamalla toisia huonoon valoon nostaakseen itsensä jalustalle. Yhdysvalloissa hän on vaatinut vain erityiskohtaloa ja saanut raivokohtauksia jos häneltä vaaditaan työntekoa. Blaine Harden ei yritä selitellä lukijalle, että "hän on väärinymmärretty, hänellä on ollut niin rankkaa". Kirjailija ei tee Shinistä pyhimystä, vaan ihmisen joka on sopeutunut vain maailmaan, jossa keneenkään ei voi luottaa. Mielestäni Shinistä on siis tehty hyvin inhimillinen hahmo, vaikka kirjan pääpiste pyrkiikin luomaan suurempaa kuvaa Pohjois-Korean vankileirien tilanteesta.

En sano että kirja pitää otteessaan. Nukahdin muutaman kerran kesken, vaikkei kirjasta löydykään mitään turhaa. Kirjoitustyyli ei jostain syystä iskenyt minuun. Pidän tätä vain mielenkiintoisena ja yleissivistävänä opuksena, enkä kadu sitä että ostin sen omakseni.

Piper Kerman: Orange is the new Black - vuosi vankilassa

"Onko sulla lapsia?"
Ei lapsia. Entä hänellä?
Morena nauroi syvältä kurkusta hullua naurua, joka kertoi: voi, sinä naiivi ja viaton hetskutyttö, etkö edes huomaa että olen ihan oikea lepakko myös ulkomaailmassa, en vain tässä läävässä, missä ei ole munaa tarjolla... ja kuinka nautin siitä kun saan sinutkin käännytettyä. "Ei, muru, mulla ei ole lapsia."

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut lukemaan elämästä Yhdysvaltojen naisvankilassa. Sekä hänelle, joka pitää kyseisestä TV-sarjasta, mutta ymmärtää sen olevan vahvasti dramatisoitu.

Kuvittele tehneesi suuren virheen. Käytät melkein kymmenen vuotta aikaasi päästäksesi lopullisesti eroon huonosta seurasta ja ilmapiiristä. Löydät itsellesi miehen, ja suunnittelet hänen kanssaan häitä. Sitten sinut julistetaan syylliseksi kymmenen vuotta sitten tehdystä rikoksesta ja sinut tuomitaan vankeuteen kolmeksitoista kuukaudeksi. Tämä on Piper Kerman.

Orange is the new Black - Vuosi vankilassa on Kermanin muistelma elämästään naissvankilassa Yhdysvalloissa. Hän kuvailee tuntemuksiaan, vankilan johtoa ja sääntöjä, sekä muita vankeja ja elämää heidän keskellään. Hänen kuvauksensa on rehellistä, mutta hyvin varovaista. On ymmärrettävää ettei hän halua paljastaa yksityiskohtia muista vangeista (jopa nimet ovat muutettuja), mutta hän ei vaikuta kritisoivan tiettyjä epäkohtia esimerkiksi vartijoiden toiminnassa. Ne vain on. Vartijat kähmii, mutta ei siitä sen enempää. Vartijat puhuvat siivottomasti, mutta sellaista se nyt vain on.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen TV-sarja, josta olen katsonut molemmat tähän asti ilmestynyttä tuotantokautta. Aluksi oletin kirjan olevan aivan kuin sarja, mutta ymmärsin ettei se tullut kuuloonkaan. Sarja on ottanut paljon vaikutteita kirjasta, kuten henkilöhahmoja ja vaiheita vankilassa. Sarja on kuitenkin dramatisoitu erittäin paljon, ja hahmojen pienistä ja viattomista yksityiskohdista on tehty moraalittomia ja katsojaa kiinnostavia sivujuonia. Ymmärrän siis, miksi monet ihmiset pettyivät tähän kirjaan. Monet luulevat, että sarja tuli ensin ja kirja vasta sen jälkeen. Sarjan rinnalla tämä kirja on jopa tylsä.

Mutta minusta se on enemmänkin rehellinen. Kerman puhuu jopa omista ennakkoluuloistaan tiettyjä rotuja kohtaan vankilassa. Hän jakaa saamiaan kirjeitä ja poikaystävänsä kirjoittaman artikkelin heistä. Hän mainitsee nettisivuston (joka on edelleen pystyssä), jonne hänen poikaystävänsä on koonnut pieniä uutisia Piperin elämästä vankilassa, jotta heidän ystävänsä voivat lukea sieltä uusimmat kuulumiset. Hän avaa elämäänsä hyvin avoimesti ja täysin omista käsityskuvistaan.

Kirja vaatii hiukan editointia. Hän toistaa samoja asioita useaan kertaan. Kappaleet ovat melko irrallisia toisistaan ja loikkivat aktiviteetistä ja päivästä toiseen. Minulle ei tule mielikuvaa, että hän olisi ollut vankilassa kolmeatoista kuukautta, sillä aikajana kuvataan lähinnä juhlapyhien maininnalla. Joskus hän mainitsee, että vapautuminen on lähellä (kuinka lähellä!?).  Olen kuitenkin iloinen, ettei kirjassa kuvailtu Piperin lapsuutta tai muuta epäolennaista, mitä muistelmissa tavataan tehdä. Kirja alkaa rikoksella, ja loppuu vapautumiseen.

Kirja on yleissivistävä. Se kuvaa hyvin vankien elämää muurien sisäpuolella. Hän kertoo vankien räjähtävästä kasvusta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ja pohtii syitä sille. Hän asettaa vaihtoehtoisia ratkaisuja rikoksien vähenemiseen, ja hän tekee sen vakuuttavasti. Hän kuvaa vankien pelkoa ulkomaailmaa kohtaan, kun joidenkin täytyy tehdä rehellistä työtä ensimmäistä kertaa elämässään ja hankkia asunto rikosrekisterin painaessa harteita. Jälkisanat olivat ainoa kappale, missä hän kritisoi yhteiskunnan suhtautumista rikollisiin. Olisin toivonut, että hänen ajatuksensa olisivat kantaneet läpi kirjan.