Will McIntosh: Defenders

Our Darkest Hour.
Our Only Hope.
The invaders came to claim earth as their own, overwhelming us with superior weapons and the ability to read our minds like open books.
Our only chance for survival was to engineer a new race of perfect soldiers to combat them. Seventeen feet tall, knowing and loving nothing but war, their minds closed to the aliens.
But these saviors could never be our servants. And what is done cannot be undone.

Defenders alkaa avaruusolentojen hyökkäyksestä maan päälle. Luyten-nimiset alienit ovat levittäytyneet kaikkialle, tappaen julmasti ihmisrotua. Niiden etulyöntiaseman takaa jättimäinen koko ja kyky lukea ajatuksia.

Kun ihmisten lukumäärä hupenee hälyttävästi ja he ymmärtävät häviävänsä, hallitus rakentaa Defenderit: Pääsiäissaaren patsaista inspiraation saaneet, jättiläismäiset ja kolmijalkaiset sotilaat joiden elämä pyörii sodan ympärillä. Defenderit ovat kuitenkin liian hätäisesti ja nopeasti rakennettuja. Kun ne pelastavat ihmiskunnan Luyteneilta, ne tarvitsevat uuden kohteen.

En vain saa päähäni, minkä näköisiä Luytenit ja Defenderit ovat. Sen verran mitä sain kirjasta irti, Luytenit ovat norsun kokoisia meritähtiä. Defenderit ovat jättiläisiä, joilla on kolme jalkaa. Kolmannen jalan tarkoitus on lisätä niille nopeutta, vaikka en ymmärrä miten. Mielikuvani näistä otuksista on suorastaan koominen.
Lisäksi minua häiritsee se, että Luytenit osaavat englantia. He pystyvät kommunikoimaan telepaattisesti ihmisten kanssa ja lukemaan heidän ajatuksiaan vaivatta. Luytenit ovat myös perillä Maapallon historiasta ja maantieteestä. Hirviöt eivät ole aivan loppuunasti mietittyjä, tai sitten kirjailija halusi vain tehdä työn itselleen helpoksi.

Melkein koko kirjan ajan on menossa jonkinlainen sota, mutta lukija ei pääse siihen keskelle. Ikäänkuin aina saavuttaisiin paikalle myöhässä, ja vain kerrotaan että "vau täällä oli tosi iso tappelu". Koko kirja viedään eteenpäin dialogin avulla eikä toimintaa löydy. Tämä kirja olisi voinut olla niin hyvä, mutta näkökulmat ovat ihan vääriä! Lisäksi päähenkilöt olivat pahvisia eikä minua kiinnostanut heidän ahdinkonsa lainkaan.

Tässä kirjassa olisi ollut niin paljon potentiaalia, mutta sen sijaan olin vain hämmentynyt ja hiukan ärsyyntynyt.

Will McIntosh: Defenders, 2014

Orbit, 512 s.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Ursulan tarina on kiehtovan ja kauhean 1900-luvun tarina. Vuosituhannen alussa Toddin perhe elää onnellista porvarillista elämää tietämättömänä tulevista mullistuksista. "Entä jos?" kuuluu kysymys. Entä jos viisivuotias Ursula ei olisikaan hukkunut? Entä jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut?
Kate Atkinson on kirjoittanut täyteläisen romaanin, joka alkaa vain alkaakseen uudelleen erilaisena versiona. Herkulliset yksityiskohdat ja niiden variaatiot täydentävät taidokasta kokonaisuutta. Lukija voi vain ihmetellä kuinka syvästi voi eläytyä tarinaan, joka ei etene tavanomaisen romaanin tapaan. Kysymys fiktion voimasta ja mahdollisuuksista kasvaakin kysymykseksi ihmiselämän mahdollisuuksista. Miten jokapäiväiset valintamme vaikuttavat elämämme kulkuun? Miten ne vaikuttavat muihin? Elämä elämältä on romaani, jossa pienet sattumukset voivat syöstä raiteiltaan niin pienen ihmisen kuin kokonaisen maanosan.

Olenko ainoa joka ei liiemmin välittänyt tästä kirjasta? Mielestäni se oli jopa tylsä. Jos lueskelet kirjan ensisivuja ja kiinnostut prologista jossa murhataan Hitler, pieni varoitus: kirja ei kerro siitä. Kirja kertoo Ursulasta, hänen lapsuudestaan porvarillisessa englantilaisperheessä ja hänen elämästään Saksassa toisen maailmansodan aikana. Hän kuolee uudelleen ja uudelleen - joskus jopa tarkoituksella - jotta voisi kokeilla uudelleen ja saada asiat tällä kertaa juuri kuten ne on tarkoitettu.

Myönnän, olen enemmän toiminta-genren perään. En ole kiinnostunut draamasta. En siis välttämättä ole paras mahdollinen arvostelemaan tätä kirjaa, sillä epäilemättä tämä kirja ei ole kirjoitettu minua varten. En tosin tiedä, kenelle tämä on kirjoitettu.

Minua tylsistytti se, että millään ei tuntunut olevan pointtia. Se oli vain puhetta, ihmisiä, tunteita.. ja oho, Ursula kuoli. Käydäänpä nämä kaikki puheet, ihmiset ja tunteet jälleen läpi. En välittänyt hahmojen kohtalosta. Ainoa asia mikä sai minut kääntämään sivua, on se, että maksoin tästä kirjasta.

Suomalainen kansi on omituinen. Keskiössä on... jotain mikä muistuttaa minua jäätyneestä kukasta. Jostain syystä nurkkaan on läntätty pieni kuva rakennuksista. Kirjan nimi on copypastetettu sen alle ja tehty omituinen läpinäkyvyys-efekti.

Myönnettäköön, että Kate Atkinson kirjoittaa kauniisti. Lukemani kirja oli käännetty suomeksi, mutta siitä paistoi kaunis kirjoitustyyli, joka soljui kauniisti. Kirjoitustyylin tarkastelu oli ainoa asia, mikä viihdytti minua. Se tosin ei auta kauaa, kun itse tarina on niin mitäänsanomaton. Kirja tuntui minulle vain kasalta kauniita sanoja, kun itse arvostan eniten juonen olemassaoloa. Huomaatko miten en omin sanoin osannut sanoa tämän kirjan sisällöstä mitään? Jos minun pitäisi nopeasti kertoa tästä kirjasta jotain, sanoisin: "Siinä on tyttö joka kuolee koko ajan."

Yleensä osaan katsoa tarinoita toisen lukijan perspektiivistä ja ymmärrän, miksi he pitävät tästä tarinasta. Mutta valitettavasti tämän kirjan kohdalla en ymmärrä, mikä tässä viehättää.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013).

Suom. Kaisa Kattelus

Schildts & Söderströms, 595 s.