Courtney Alameda: Shutter

Micheline Helsing is a tetrachromat—a girl who sees the auras of the undead in a prismatic spectrum. As one of the last descendants of the Van Helsing lineage, she has trained since childhood to destroy monsters both corporeal and spiritual: the corporeal undead go down by the bullet, the spiritual undead by the lens. With an analog SLR camera as her best weapon, Micheline exorcises ghosts by capturing their spiritual energy on film. She's aided by her crew: Oliver, a techno-whiz and the boy who developed her camera's technology; Jude, who can predict death; and Ryder, the boy Micheline has known and loved forever.

When a routine ghost hunt goes awry, Micheline and the boys are infected with a curse known as a soulchain. As the ghostly chains spread through their bodies, Micheline learns that if she doesn't exorcise her entity in seven days or less, she and her friends will die. Now pursued as a renegade agent by her monster-hunting father, Leonard Helsing, she must track and destroy an entity more powerful than anything she's faced before . . . or die trying.

Genre: Kauhu
Kenelle? YA-kauhun ystäville, ja erityisesti myös Draculan faneille!

Ensinnäkin: katsokaa tuota kantta. Eikö se olekin ihana? Se antaa täyden lupauksen sille, että tässä kauhu-kirjassa ei tulla nynnyilemään, vaan se aikoo pelotella lukijansa peiton alle koko ensi yöksi. Anna Booth on tehnyt mielettömän hyvää työtä ja myönnän ostaneeni tämän kirjan kannen vuoksi.

Maailmassa, jossa aaveiden metsästys on yksi työ muiden joukossa, Micheline Helsing (kyllä, sen Van Helsingin perillinen) ystävineen joutuu kilpailemaan aikaa vastaan erään tehtävän epäonnistuttua pahasti. Heidän ylleen lankeaa kirous, joka tappaa heidät seitsemässä päivässä elleivät he keksi ratkaisua ja pian.

Olen Fatal Frame -pelisarjan suuri fani ja olen iloinen siitä, että kummitusten tuhoamiseen käytetään samaa tekniikkaa kuin pelissä - Camera Obscuraa, eli vanhaa filmirullakameraa. Shutter on rakentanut kameran toimimiselle myös loogisen, tieteellisen selityksen ja saa sen toimimaan niin hyvin. Kirja on erittäin toiminantäytteinen, siinä on moottoripyöriä, kummituksia, taisteluita, henkeä haukkovia paljastuksia... jos ajatuksesi harhailee lukiessa edes muutaman rivin.. olet hukannut paljon sisältöä. Kirja ei jää junnaamaan missään vaiheessa paikoilleen. Se on myös huono juttu: kaikki käy liian helposti. Alkuasetelmassa he eivät tiedä mitään kirouksen langettamasta hengestä tai mitä heidän täytyy tehdä - mutta he saavat sen selville pala palalta ensi yrittämällä.

"Pojat", kuten Micheline heitä nimittää, ovat Oliver, Jude ja Ryder, jotka ovat Michelinen tukena koko kirjan ajan. Tutustumme Michelineen läpikotaisin (onhan kirja hänen näkökulmastaan kirjoitettu), mutta pojista emme saa tietää mitään. Judella on kyky nähdä ihmisten potentiaalisia kuolemia (ei ole siis sama asia kuin nähdä tulevaisuuteen), Oliver on stereotyypinen nörtti-poika ja Ryder se pakollinen romanssi. Mutta keitä he ovat? Mikä on heidän keskinäinen todellinen suhde? Kuinka he ovat tavanneet? Minkä ikäisiä pojat ovat? Mistä he ovat tulleet? Koska juuri nyt näen vain joukon sivuhenkiöitä, jotka ovat siinä vain koska juoni vaatii sitä. Voisin välittää Michelinen ja Ryderin suhteesta enemmän, jos Ryderista kerrottaisiin enemmän kuin että hän on hemmetin komea australialainen. Valitettavasti Micheline on kirjan ainoa henkilö, jolla on luonne.

Shutter on kylmäverinen kauhu-kirja. Valitettavasti kansi on pelottavampi kuin itse teksti. Olen varma että tämä saa aikaa kylmät väreet useissa lukijoissa, mutta minusta tämä ei ollut pelottava - vaikka se ilmiselvästi yritti olla. Kirjan sävy lupailee onnellista loppua, ja Michelinen itsevarmuus ja badass-ery tuo aina voiton kotiin. En osannut olla huolissani missään vaiheessa.

Sananen kirjailijasta. Tämä on Courtney Alamedan ensimmäinen romaani. Hän on kuitenkin kirja-alan ammattilainen: omisti kirjakaupan, työskentelee nykyään kirjastossa ja johtaa luovan kirjoittamisen kurssia. Goodreads ei lupaile Shutterille jatko-osaa, mutta kirjan avoin loppu lupailee sellaista. Jos/Kun tämä jatko-osa ilmestyy, aion taatusti lukea sen. Vaikka tässä kirjassa oli pieniä hikkoja, ne ovat sellaisia jotka ovat helposti korjattavissa jatko-osan myötä. Ehkä tutustumme paremmin poikiin? Ehkä tilanne pahenee ja tunnelma tiivistyy kauhistuttavammaksi (kuten Harry Pottereissa kävi!). Odotan innolla, sillä Shutter on loppujen lopuksi mielettömän kauniisti kirjoitettu, täynnä toimintaa ja päähenkilömme on badass. Tällaiset kirjat ovat jo harvassa.

Courtney Alameda: Shutter (2015)

Feiwel & Friends, 384 s.

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Every morning, Melanie waits in her cell to be collected for class. When they come for her, Sergeant Parks keeps his gun pointing at her while two of his people strap her into the wheelchair. She thinks they don't like her. She jokes that she won't bite, but they don't laugh.

Kenelle? Nuorille, zombi-kirjallisuuden ystäville jotka haluavat välillä jotain hiukan erilaista.

Tämä on zombie-kirja. Jostain syystä sitä ei haluta paljastaa takakannen perusteella eikä aivan kirjan ensimmäisillä sivuillakaan (se tosin paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa, joten en lue tätä suureksi juonipaljastukseksi!). Mutta koska zombiet ovat niin ihmisiä kahtia jakava aihe, haluan siitä varoittaa. Mutta ote on hyvin erilainen ja zombien käyttö tässä kirjassa hyvin perusteltua. Anna siis tälle mahdollisuus.

Päähenkilömme on Melanie, joka käy asuu pienessä sellissä ja joka käy koulua armeijan valvovan silmän alla. Hän on hungrie, joka kiltistä luonteestaan ja suuresta sydämestään huolimatta kykenee vaistonsa ajamana repimään sinut kappaleiksi - halusi hän sitä tai ei.

Now she's ten years old, and she has skin like a princess in a fairy tale; skin as white as snow. So she knows that when she grows up she'll be beautiful, with princes falling over themselves to climb her tower and rescue her.
Assuming, of course, that she has a tower.
In the meantime, she has the cell, the corridor, the classroom and the shower room.

Maailma on kaaoksessa. Melanie elää eristyksissä armeijan, opettajien, tohtoreiden ja muiden oppilaiden kanssa. Harvalla on tietoa ulkopuolisesta elämästä, eikä kukaan halua astua sinne jalallakaan. Zombie-lapset ovat kykeneväisiä toimimaan kuin normaalit lapset eläimellisestä vaistostaan huolimatta, ja heidän opettamisensa on osa tieteellistä tutkimusta. Lapsilla ei ole aavistustakaan, miksi heidän täytyy elää sellissä ja tarkasti vartioituna, jolloin eettiset kysymykset nostavat päätään. Pedagogiikka on yksi keskeisistä teemoista. Melanien kiintyy yhteen opettajistaan, neiti Justineau'un, joka kertoo oppitunneillaan heille tarinoita. Koska lapsille ei ole asetettu mitään tulevaisuutta - ei työpaikkaa, ei mitään missä tarvitaan heidän tietouttaan - heidän oppimiskapasiteettiaan vain koetellaan ja tutkitaan. Helen Justinaeun opetustyyli on hyvin äidillinen ja hän tuntuu olevan ainoa, joka pitää Melanieta ja hänen luokkatovereitaan lapsina.

Aluksi pidin kirjaa hyvin naiivina ja lapsellisena. Tämä kuitenkin on kirjoitettu selvästikin nuorille, antaisin tämän luettavaksi noin yläaste-ikäiselle lapselle. Kirjaan kuitenkin tottuu nopeasti, ja huomasin tämän olevan hyvin pohdiskeleva ja paljon ajatuksia herättävä.

From the window, a monster's face stares out at her. Sergeant Parks' face.

Ketkä ovat todelliset hirviöt? Pienet lapset, joilla on nälkäisen leijonan vaisto, vai ihmiset jotka tekevät epäeettisiä kokeiluja näille lapsille? Ovatko kokeilut sallittuja; hungrien tutkiminen ja niiden fysiologian ymmärtäminen saattaisi jopa pelastaa koko ihmiskunnan. Osa hungrieista osaa puhua ja heillä on tietoisuus, mutta tekeekö tuo tietoisuus heillä kokeilemisesta julmempaa? Nämä ovat vain muutamia lukuisista kysymyksistä, joita pohdin kirjaa lukiessa.

Tämä on ihanan nopeatempoinen ja jännitystä piisaa. Kirja ei junnaa paikallaan hetkeäkään. Saatoin lukea vain muutaman kymmenen sivua, jonka aikana on tapahtunut paljon. Mikä on todella mukavaa vaihtelua, kun viime aikoina olen lukenut hiukan tylsiäkin kirjoja. Kirja kuitenkin on niin tapahtumarikas, että siitä ei oikein voi kertoa paljoakaan paljastelematta mehukkaimpia kohtia!

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Orbit, 460 s.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Kultatukkainen tyttö löytyy parin viikon ikäisenä avoimesta haudasta metsässä. Hän kasvaa yksin kellariin teljettynä seuranaan vain kasettisoitin ja satunnaiset kasvattivanhempien vierailut. Tytöllä on ainutlaatuinen kyky laulaa täysin puhtaasti ja jäljitellä kaikkea musiikkia, mutta häneltä puuttuu kokonaan kyky tuntea.

Samaan aikaa toinen, aivan tavallinen tyttö kasvaa tavallisessa perheessä. Hän on niin kuin kaikki muutkin, mutta tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kun tytöt kohtaavat 14-vuotiaina, heidän välilleen syntyy erikoinen ystävyys, josta kasvaa jotain täydellisen kauheaa. He eivät ole enää yksin, ja yhdessä he ovat voimakkaampia kuin kukaan muu.

Tämä on kolmas lukemani kirja John Ajvide Lindqvistiltä. Minulla on eräänlainen viha-rakkaussuhde hänen kirjojaan kohtaan. Ne ovat ideoiltaan ja toteutuksiltaan todella hyviä, ja kirjailija ei nössöile kun tarvitaan hiukan suolenpätkiä. Mutta silti hänen kirjoissaan on jotain... pielessä, mikä saa minut virnistelemään hänen teksteilleen. En osaa sanoa tarkalleen, mikä. Joskus henkilöhahmojen reaktiot asioihin eivät ole luonnollisia, joskus se on omituinen kohtaaminen uuden hahmon kanssa, joskus se on se yleinen tunnelma.

Kultatukka, tähtönen on juuri kuin kirjailijan esikoisteos, Ystävät hämärän jälkeen. Meillä on karmiva ja omituinen lapsi, jolla on erityinen vaikutus ihmisiin. Sekä karmivan lapsen suojeleva ystävä, pedofiilejä ja suolenpätkiä. Näistä on Ajvide Lindqvistin kirjat tehty.

Kultatukkamme on Theres, joka löydetään hätäisesti tehdystä haudasta metsästä kun hän oli vielä sylivauva. Hänet adoptoi pariskunta, joka pitää tytön maailmalta piilossa kellarissa, virikkeenä vain musiikinopetus. Heitä nimittäin kiehtoo ja kummastuttaa Theresin kyky äännellä (laulaa?) puhtaita säveliä ja tytön passiivisuus kaikkea elollista kohtaan. Pariskunnan hulttio-poika Jerry käy välillä vierailulla ja osoittaa myös kiinnostusta omituista lasta kohtaan. Ja ei aikaakaan kun Theresin ympärillä tapahtuu jo kauheita.

Toinen tyttö on Teresa. Hän on klassinen syrjäytynyt koulutyttö, joka purkaa ahdistustaan runoihin ja netin keskustelupalstoilla trollaamiseen. Mielessä pyörii oma riittämättömyys ja kuinka muut on ihan tyhmiä. Hän tutustuu Theresiin heidän ollessaan 14-vuotiaita, ja tietää täten löytäneensä paikkansa maailmassa. Theresin rinnalla, tuli mitä tuli.

Tykkäsin tästä! Vaikka (kuten sanottua) se on melko samankaltainen kuin Ystävät hämärän jälkeen, pidin tästä paljon enemmän. Tässä on paljon mystiikkaa: mistä Theres on tullut, mitä hän omituisillaan sanoillaan tarkoittaa ja miten tässä oikein käy? Vaikka Theres puhelee käsittämättömiä, häntä voi jopa ymmärtää jos kykenee asentamaan aivonsa oikeaan asentoon. Kiinnostaisi tietää, millainen vaikutus tällä kirjalla on sellaisiin ihmisiin kuin Teresa on, joka puolestaan on täysin myyty Theresistä.

Kirja on paksu. Perehdymme tyttöjen elämään heidän syntymästään lähtien, ja en tiedä onko se niin välttämätöntä Teresan kohdalla. Hänen elämänsä tuntuu olevan pettymystä pettymysten perään. Usein Teresasta kerrottaessa mietinkin: Äh, ei hällä väliä, kerro Theresistä! (hups, mikä on ihmisten reaktio Teresaan jopa kirjassa).

Jos John Ajvide Lindqvistin tuotantoon haluan tutustua, tällä tai Ystävät hämärän jälkeen -kirjalla on hyvä aloittaa. Se on hyvin klassista JAL:ia veriroiskeineen (varoitus: graafisesti kuvailtua verimättöä!), omituisine henkilöhahmoineen ja vatsaa kiertävine tapahtumineen. Minulla ei ollut tämän kirjan kanssa samanlaisia ongelmia kuin Kuinka kuolleita käsitellään -teoksen kanssa.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna, 2010)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 575 s.

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami's notorious high-octane thriller is based on an irresistible premise: a class of 42 junior high school students are taken to a deserted island where, as part of a ruthless authoritarian program, they are provided with weapons and forced to kill one another until only one survivor is left standing.

Kenelle? Hyvästä tarinasta nauttiville, joita ei suolenpätkät hetkauta.

Battle Royale on dystopisessa Japanissa hallituksen sirkushuviksi luotu taisteluareena, johon valitaan joka vuosi satunnainen koululuokka. Kaikille jaetaan satunnainen ase ja säännöt ovat selvä: ole viimeinen eloonjäänyt. Jotta varmistetaan että ottelijat tottelevat, heidän kaulaansa asennetaan kaulapanta joka räjähtää niskottelun ilmetessä. Jos kukaan ei kuole 24 tunnin sisällä, kaikkien kaulapannat räjähtävät. Aseet vaihtelevat konekivääreistä haarukoihin. Voittaja saa eläkkeen ja nimikirjoituksen Suurelta Diktaattorilta.

Olen ollut Battle Royale -fani siitä lähtien kun näin elokuvan noin kymmenen vuotta sitten. Luin koko mangan melkein yhdeltä istumalta ja häpeäkseni kirjan, eli alkuperäisen tarinan, luin vasta nyt. Aloitin lukemaan vuoden 2007 käännöstä, mutta sen käännös on huono. Olen opiskellut kääntämistä ammattikorkeakoulu-tasolla, joten en tiedä onko se vain "ammattimainen" silmä joka nuo käännöshikat huomaa vai ovatko ne kaikille yhtä selkeitä mokia. Japanin kielen interferenssi paistoi käännöksestä niin paljon, että minun piti vaihtaa vuoden 2014 käännökseen, joka on huomattavasti parempi.

Kun lukeminen taas alkoi sujumaan, palataan itse kirjaan. Seuraamme kaikkien 42 oppilaan selviytymiskamppailua. Osa ei suostu ottelemaan, osa on alusta asti mukana ja osalla kestää hetken tottua ajatukseen, että heidän tulee tappaa luokkatoverinsa. Lähimmin seuraamme Shuyan, Norikon ja Kawadan selviytymistä. Tappamisen sijaan heidän mielessään on pako. Noriko on pahasti loukkaantunut, ja asetelma on klassinen "neito pulassa, mies suojelee".

Jotta juoni edistyisi, kirjassa ei kuvata paljoa jokaisen mielen kamppailua moraalista ja oikeasta ja väärästä. Kirjan yhteiskunta on mieletön ja ajatuksia herättävä. Battle Royale väitetään olevan olemassa sotilaallisista syistä, mutta todellisuudessa se on täysin hallituksen huviksi luotu ohjelma. joka samalla opettaa kansalaisille, ettei heillä ole mitään ihmisarvoa ja täten armoa ei anneta kapinallisille. Heidän valtionsa tunnetaan nykyään nimellä The Republic of Greater Eastern Asia, jonka hallitsija on aiemmin mainittu Suuri Diktaattori. Maailmanjärjestyksen vinkataan olevan muutenkin sekaisin, kun Koreat ovat yhdistyneet ja Yhdysvallatkin on nimetty uudelleen United Empireksi. Välillä oppilaat toivovat, että joku vapauttaa heidän kansansa hallituksen käsistä. Voi että, haluaisin lukea toisenkin tarinan tämän yhteiskunnan kansalaisista.

Battle Royale on ihana. Rakastan sitä sen upean idean vuoksi, se saa minut ajattelemaan ja jännittämään hahmojen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan todellakaan sovi kaikille. Siinä on paljon väkivaltaa ja kuolemaa, eikä kirjailija anna hahmoilleen mitään armoa.

Jos pidit Battle Royalesta, suosittelen vilkaisemaan Haikasorun julkaisemaa teosta The Battle Royale Slam Book: Essays on the cult classic by Koushun Takami. Nimen mukaisesti kyseessä on kirjanen 18 esseestä koskien Battle Royalea. Esseet käsittelevät kouluväkivaltaa, analyysejä Battle Royalesta (esimerkiksi vastaiskuna kritiikille, että kaikki Battle Royalen naispuoliset hahmot ovat avuttomia) ja lapset ja väkivalta. Löytyy myös Nälkäpelin ja Battle Royalen vertailua.

Koushun Takami: Battle Royale, 1999

Haikasoru, 647 s.

Adam Nevill: The Ritual

Four old unversity friends reunite for a hiking trip in the Scandinavian wilderness of the Arctic Circle. No longer young men, they have little left in common and tensions rise as they struggle to connect. Frustrated and tired, they take a shortcut that turns their hike into a nighmare that could cost them their lives.

Lost, hungry and surrounded by forest untouched for millennia, they stumble across an isolated house. Inside, they find the macabre remains of unknown rites and pagan sacrifices; ancient artefacts and unidentifiable bones. This place of dark ritual is home to a bestial predator that is still alive in the ancient forest. And now they're the prey.

The four friends struggle toward salvation, but death doesn't come easily among these ancient trees...

Kenelle? Blair Witch Project -tyyppisen kauhun ystäville.

Adam Nevillin The Ritual on jännitystä alusta loppuun kasaava paketti, jossa neljä vanhaa kaverusta lähtevät patikoimaan Ruotsin metsiin. Oikotie kuitenkin eksyttää heidät pahasti, ja pian he löytävät itsensä keskeltä uhrilahjoja, pelottavia, hyljättyjä rakennuksia ja selvästi jokin olento seuraa heitä.

Kirja on kahdessa osassa, ja ne tuntuvat aivan eri kirjoilta. Ensimmäinen osa käsittelee juurikin tätä miesten eksymistä, ja toinen enemmänkin sen jälkimaininkeja, joten spoilereita välttääkseni en toisesta osasta voi paljoa kertoa.

Keskeisiä aihepiirejä ovat satanismi, pelko ja tuntematon jäljestäjä. Tämä on juuri niitä kirjoja, missä kirjailija ei anna hahmoilleen mitään armoa, vaan riepottelee parkoja ympäri suurta Ruotsin metsää. Et ikinä voi olla varma, kuinka heille käy. Tilanne vain pahenee ja pahenee, ja keskellä ei-mitään hahmot eivät voi saada minkäänlaista ulkopuolista apua. Ensimmäisen ja toisen osan kauhukertoimet ovat hyvin eri sävytteisiä: ensimmäisessä osassa kauhu on enimmäkseen jännityksen luomista ja sitä luokkaa, että herkimmät nukkuvat ensi yönä valot päällä. Toinen osa sen sijaan on lähinnä tyrmistyttävä, hiukan inhotilaa luova kuvotus (vertaan sitä tunnetta hyvin paljon Blair Witch Project -elokuvaan, jos olette nähneet!).

Kirjan heikkous voisi olla sen toistuvuudessa. Tiedän, että hahmoa pelottaa, mutta se jatkuva epäröinti ja samojen ajatusten toistelu tuntuu hiukan tilantäytöltä. Myös dialogi on pelkkää toistuvaa riitelyä, eikä tuo lukijalle minkäänlaista informaatiota. Olisin toivonut koko kirjan olevan kuin ensimmäinen osa, eli sitä mitä takakansi lupailee. Huomaathan, että takakannen teksti kertoo ainoastaan ensimmäisestä osasta, vaikka toinen on yhtä tärkeä tarinan kannalta. Toinen osa on ensimmäiseen verrattuna erittäin outo, joka ei sovi lainkaan tiukkaan jännityksen luontiin. Toinen osa ei mielestäni toiminut kunnolla sen irrallisuuden vuoksi ja siten annan tälle kirjalle pitkän miinuksen.

Adam Nevill: The Ritual, 2011

Pan Publishing, 418 s.

Josh Malerman: Bird Box

Most people ignored the outrageous reports on the news. But they became too frequent, they became too real. And soon, they began happening down the street. Then the Internet died. The television and radio went silent. The phones stopped ringing. And we couldn't look outside anymore. Malorie raises the children the only way she can; indoors. The house is quiet. The doors are locked, the curtains are closed, mattresses are nailed over the windows. They are out there. She might let them in. The children sleep in the bedroom across the hall. Soon she will have to wake them. Soon she will have to blindfold them. Today they must leave the house. Today they will risk everything.

Kenelle? Kauhun ystäville. Erityisesti aasialaisen kauhun, jossa säikytysten sijasta rakennetaan hyvää tunnelmaa.

Se alkoi Venäjällä. Mies tuli hulluksi ja tappoi ystävänsä oudoissa olosuhteissa. Asiasta uutisoitiin, mutta siihen ei reagoitu, tapahtuihan se tuolla muualla. Kunnes Alaskassa nainen hautasi lapsensa elävältä ja tappoi itsensä. Pian ihmiset alkavat ymmärtää, että ulkona liikkuu jokin, joka saa ihmiset hulluiksi ja tappamaan itsensä satuttaen samalla muita. Riittää, että olennon vain näkee. Ja nyt se on levittäytynyt kaikkialle.

Malorie on kouluttanut kaksi pientä lastaan elämään maailmassa, jossa täytyy turvautua vain kuuloon. Ulkona liikkuessa täytyy pitää silmät kiinni. Neljän vuoden aikana hän ei ole törmännyt muihin ihmisiin, sillä olennot ovat saaneet suuren osan. Eräänä päivänä hän kokee lastensa olevan valmiita poistumaan talosta, ja vie heidät joelle veneen luo. Alkaa pitkä soutumatka.

Seuraamme myös Malorien elämää hänen ollessaan raskaana. Hän on löytänyt ryhmän, jonka kanssa elää talossa. Nämä kappaleet pohjustavat sitä, mikä on hänen tarinansa, kuinka hän päätyy elämään lastensa kanssa yksin ja mikä on hänen soutumatkansa määränpää.

Yleensä en pidä kirjoista, jotka kertoo useasta eri aikajanasta vuorotellen. Tässä se kuitenkin on tehty erittäin hyvin, sillä on selvää, mistä ajasta kerrotaan ja missä he ovat. Minua jäi jopa kiinnostamaan molempien aikajanojan tapahtumat. Malorie lastensa kanssa on jännittävä, sillä soutumatka sokeana on vaarallinen ja he joutuvat turvautumaan lasten harjautuneeseen kuuloon. Elämää ryhmän kanssa on mielenkiintoista seurata, sillä se kertoo yhteiskunnan tilasta maailmassa, jossa ulkona et voi pitää silmiäsi auki. Ryhmän jäsenet on myös hyvin luotuja hahmoja.

Ja tuntematon uhka! Rakastan sitä! Kukaan ei ole jäänyt henkiin kertomaan, millainen tämä uhka on. Tiedämme vain, että niitä on todennäköisesti useita ja niiden näkeminen saa sinut hulluksi. Kuinka monta niitä on? Ovatko ne vihamielisiä? Tekevätkö ne tämän tahallaan? Mistä ne ovat peräisin? Onko niitä todella olemassa, vai saako ihmisen oma pelko itsensä hulluksi? Onko turvallista katsoa niitä kameran läpi? Kysymyksiä, kysymyksiä, mutta miten niihin voi saada vastauksia? Tämä kauhukerroin muistuttaa hiukan aasialaista kauhua, missä pelottavinta on se, mitä et voi nähdä.

Malorie on ihana hahmo. Hän miettii usein, onko hän hyvä äiti ja tekeekö hän oikein. Hän on jatkuvasti peloissaan, mutta päättäväinen. Hän ei ole nimennyt lapsiaan, vaan kutsuu niitä nimillä Girl ja Boy. Jo tämä kertoo paljon siitä, kuinka maailma on muuttunut.

Tämä kirja on ihana. Se on myös melko lyhyt, mikä on vain hyvä asia, sillä se vain kasaa paljon kysymyksiä ja lukijat eivät jaksaisi kantaa näitä kysymyksiä monta sataa sivua. 260 sivua on näppärä, suoraviivainen ja siihen mahtuu juuri oikean määrän toimintaa ja tunnelmaa. Tämä on käsittääkseni Josh Malermanin esikoiskirja, ja hän on tehnyt mielettömän hyvää työtä. En sano "esikoiskirjaksi", sillä tämä on tehty ammattimaisin ottein.

Josh Malerman: Bird Box, 2014

Ecco, 262 s.

Susan Hill: The Woman in Black

Proud and solitary, Eel Marsh House surveys the windswept reaches of the salt marshes beyond Nine Lives Causeway. Arthur Kipps, a junior solicitor, is summoned to attend the funeral Mrs Alice Drablow, the house's sole inhabitant, unaware of the tragic secrets which lie hidden behind the shuttered windows. It is not until he glimpses a wasted young woman, dressed all in black, at the funeral, that a creeping sense of unease begins to take hold, a feeling deepened by the reluctance of the locals to talk of the woman in black -- and her terrible purpose.

Jos innostut lukea tämä kirja johtuu samannimisestä elokuvasta vuodelta 2012, voit joutua pettymään. Elokuva on nimittäin suurennellut kirjan juonta todella paljon. Jos kuitenkin etsit kirjalta tunnelmallista kummitustarinaa, tämä on loistava.

Kirja luottaakin lähes tulkoon vain tuohon tunnelmaan. Juoni liikkuu erittäin hitaasti, jos sitä nyt on lainkaan. Seuraamme vain Arthur Kippsin työtä kummittelevassa kartanossa, jossa hänen täytyy käydä läpi talon kuolleen omistajan papereita. Juonen kannalta minä - hyvin juonikeskeinen lukija - jopa kyllästyin enkä varmaan olisi lukenut tätä loppuun ellei kirjassa olisi vain 200 sivua.

Kuitenkin tunnelma on luotu ammattitaidolla, jota näkee vain harvoin. Kirja on siis parhaimmillaan, kun sitä lukee yöllä väsyneenä juuri ennen nukkumaanmenoa. Kun kummitteleva nainen ilmestyy Arthurille jopa naisen omiin hautajaisiin, tulet vakuuttuneeksi että nainen seisoo makuuhuoneesi ovella. Tunnelma on rakennettu niin hyvin! Kun taas jos luet tätä analyyttisesti ja etsien juonta, tulet pettymään.

200-sivuisesta kirjasta täynnä tunnelman luontia on hyvin vaikea keksiä sanottavaa. Tämä kuitenkin oli hyvin mukavan perinteinen kauhutarina.

Susan Hill: The Woman in Black, 1983

Profile Books, 216 s.

Stephen King: The Long Walk

Every year, on the first day of May, one hundred teenage boys meet for an event known throughout the country as "The Long Walk." Among this year's chosen crop is sixteen-year-old Ray Garraty. He knows the rules: that warnings are issued if you fall under speed, stumble, sit down. That after three warnings... you get your ticket. And what happens then serves as a chilling reminder that there can be only one winner in the Walk - the one that survives...

Tämä kirja ei ole herkille. Olen lukenut useita Stephen Kingin kirjoja ja mikään ei ole saanut minua voimaan niin pahoin kuin tämä kirja. Hitsi, en osaa nimetä kirjaa muiltakaan kirjailijoita jotka ovat onnistuneet vaikuttamaan minuun näin paljon.

Joka vuosi 100 teini-ikäistä poikaa osallistuu vapaaehtoisesti kilpailuun, jossa voittaja saa palkinnoksi mitä hän ikinä tahtookaan. Osallistujien tehtävä on kävellä kauemmin kuin muut. Et saa hidastaa, poiketa reitiltä tai häiritä muiden etenemistä. Jos rikot sääntöjä, saat varoituksen. Neljännestä varoituksesta sinut ammutaan kuoliaaksi, eikä kukaan kuuntele selityksiäsi jalkakrampista tai kompastumisesta. Kilpailussa ei ole taukoja. Viimeinen jaloillaan voittaa.

Mikä vaikutti minuun ehkä eniten on se, että kilpailu televisioidaan ja reitin varrella näkyy paljon ihmisiä miltei odottamassa että joku ammutaan. Kilpailu on heille suurta hupia jota tullaan seuraamaan koko perheen voimin. Vedonlyöntejä tehdään suurista summista. Kilpailu tuntuu olevan itsestäänselvyys ja ihmiset tulevat radan laidalle kannustamaan kilpailijoita, jotka ovat kotoisin heidän kotikonnuiltaan.
Kilpailijat ovat näyteikkunalla. He eivät ole töllistelijöiden mielestä enää ihmisiä, vaan heidän kuullen voidaan jopa spekuloida, kuoleekohan tuo tuossa nyt.

"He won't last much longer", a woman in the front row said quite audibly.
"Your tits won't last much longer!" Garraty snapped at her, and the crowd cheered him.
"They're really screwed up. Perverted."

Välitin kävelijöistä niin paljon. Kirja pyörii Garrarty-nimisen pojan näkökulmassa ja hän tutustuu kouralliseen muita kävelijöitä. Marssi menee enimmäkseen hyvässä hengessä kannustaen toisiaan, ja saa lukijankin kehottamaan kävelijöitä: "Kyllä sinä jaksat, vielä vähän. Vielä vähän". Ja raaka totuus on, että he eivät aina selviä. Suurin osa kuolee väsymykseen, mutta osa tapattaa itsensä tahallaan ja osa tulee suorastaan hulluksi uupumuksesta. Mitä pidemmälle he kävelevät, sitä enemmän heistä katoaa inhimillisyys ja lopulta heistä tulee automatisoituja robotteja joiden mielessä on ainoastaan selviytyminen.

Tämä kirja tulee jäämään mieleeni ikuisesti ja tulen aina tilaisuuden tullen suosittelemaan sitä jokaiselle. Erityisesti pidin lopusta, joka ei päättynyt minkäänlaiseen ihmepelastukseen, vaan kirja pitää lupauksensa kuolettavasta ja raa'asta pelistä loppuun saakka.

Stephen King: The Long Walk, 1979.

Signet, 370 s.

Otsuichi: Summer, Fireworks, and My Corpse

Two short novels, including the title story and Black Fairy Tale, plus a bonus short story. Summer is a simple story of a nine-year-old girl who dies while on summer vacation. While her youthful killers try to hide the her body, she tells us the story--from the POV of her dead body--of the boys' attempt to get away murder. Black Fairy Tale is classic J-horror: a young girl loses an eye in an accident, but receives a transplant. Now she can see again, but what she sees out of her new left eye is the experiences and memories of its previous owner.

Summer, Fireworks, and my Corpse sisältää kolme tarinaa, jotka esittelen yksitellen. Tarinat eivät kytkeydy toisiinsa, joten minun on hankala arvostella kirja kokonaisuutena. Kokonaisarvosana on kuitenkin annettava lopussa.

Summer, Fireworks, and my Corpse

Kirjan nimikkotarina kertoo lapsista, jotka piilottelevat ystävänsä ruumista siinä pelossa, että saavat rangaistuksen murhasta. Lähialueilla on esiintynyt lasten kidnappausta, joten huomio ei suuntaudu välittömästi heihin. Ruumista joudutaan poliisin tutkimusten vuoksi siirtämään paikasta toiseen, ja pelko paljastumisesta pyörii mielessä jatkuvasti. Tarina on hyvin psykologinen; se pureutuu lapsen mieleen ja pelkoon.
Mutta kaikista mielenkiintoisinta tässä on se, että tarina kerrotaan ruumiin näkökulmasta. Pieni tapettu tyttö ei ole syyttävän tuomarin roolissa, vaan uteliaan tarkkailijan. Hän ei saa emotionaalisia purkauksia, ei etsi syitä ystäviensä teoille, mutta haluaa toki tulla löydetyksi. Ruumiin perspektiivi tuo tarinaan mielenkiintoisen perspektiivin, eikä tällä vaikuta olevan muuta tarkoitusta.

Yuko

Tarina on hyvin lyhyt (noin 30-sivuinen), eikä siitä voi paljoa kertoa paljastamatta juonipaljastuksia. Se kuitenkin kertoo palvelustytöstä, joka alkaa epäillä isäntänsä tarkoitusperiä - miksi hän ei ole ikinä tavannut isäntänsä vaimoa? Miksi vaimo on sulkeutunut huoneeseensa?

Tarina on näistä kolmesta suosikkini. Luultavasti se johtuu huikeasta lopusta. Palvelustyttö on myös hienosti tehty hahmo.

Black Fairy Tale

Tarina on pienoisromaani (eli jotain novellin ja romaanin väliltä). Se vuorottelee kolmen tarinan voimin:

1. Satu korpista, joka toimittaa silmiä sokealle lapselle, jotta hän pystyisi näkemään maailmaa.
2. Tyttö, joka saa leikkauksessa uuden silmän. Hän kuitenkin alkaa nähdä tällä silmällään sen aiemman omistajan muistoja, mikä tuo hänet keskelle katoamismysteeriä.
3. Mies, jolla on kyky vaikkapa silpoa olentoja tappamatta häntä. Tämä kiehtoo häntä, ja hän tekee kokeiluja eläimillä... ja sitten siirtyy ihmisiin.

Tämä tarina ei ollut niin mielenkiintoinen kuin olisin toivonut. Luin sen ehkä liian pienissä pätkissä, sillä hahmot alkoivat mennä minulta sekaisin. Korppi-satu oli hyvin irtonainen, mutta onneksi siihen ei palattu montaa kertaa. Mies, joka tekee omia kokeilujaan elollisilla olennoilla, sai minut lukemaan eteenpäin. Hän esimerkiksi halkaisee kissan kahtia, joka ei edes huomaa että häneltä puuttuu peräpää vaan yrittää tavalliseen tapaansa puhdistaa häntäänsä. He eivät tunne minkäänlaista kykyä, vaan joissain tapauksissa jopa euforiaa. He kuitenkin kuolevat lopulta, mutta minun on vaikea inhota tätä miestä. Ehkä se johtuu siitä, ettei kukaan hänen uhreistaan ole hänelle vihainen?

Tarina olisi kuitenkin saanut olla paljon lyhyempi, sillä pituutta oli liikaa.

Kaiken kaikkiaan..

Kirja on englanniksi, mutten osaa sanoa vaikuttaako se mielipiteeseeni. Kielimuuria ei missään vaiheessa esiintynyt, ja olen lukenut kymmeniä englanninkielisiä kirjoja aikaisemminkin. Siitä kuitenkin on aikaa jo jonkin verran, ja englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen vie energiaa hieman enemmän. Se ei johdu minkäänlaisista ponniskeluista, vaan yksinkertaisesti käännösprosessista, joka aivoissa on jatkuvasti käynnissä. Samalla pitää ymmärtää juonta. Olen koulutukseltani tulkki (huom, ei kääntäjä vaan tulkki autenttisissa tilanteissa), ja siinä tehtävässä olen huomannut samaa uupumusta.

Sen lisäksi kirjan pisin tarina, Black Fairy Tale, ei ollut mielenkiintoinen. Tämä ja kääntämisen aiheuttama väsymys aiheuttivat sen, että luin kirjaa pienissä pätkissä. Se oli aina laukussa mukana ja sain silloin tällöin luettua sivun tai parin. Tämä harmittaa minua, mutta onneksi kirja on oma. Voin lukea sen myöhemmin uudelleen enemmän ajatuksen kanssa, ja katsoa muuttuuko mielipiteeni. Juuri nyt arvosanani on kuitenkin

Otsuichi: Summer, Fireworks, and my Corpse (2010)

Haikasoru, 350 s.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Se tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se haistaa kuka on kuka ja odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta. Älkää ikinä puhuko Kuokkamummosta läpällä. Naurakaa kevätjumalanpalveluksessa tai riparilla, jos papilla on ärrävika tai se haistelee sormia. Mutta Kuokkamummosta turpa kiinni.
Syrjäisen lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan peloteltavaksi, niin on tehty vuosikymmenten ajan. Lapsuusmuistot vaivaavat yhä Samuel Autiota, eikä hän ole koskaan päässyt yli menetetystä teinirakkaudestaan. Maisakin on jo aikuinen ja päättänyt tehdä seudun perinteestä väitöskirjan, muttei vieläkään uskalla lähestyä Bondorffien autiota huvilaa. Jos kyse on vain liekistä tai kaupunkilegendasta, mikis ihmisiä katoaa jäljettömiin? Sille kaikelle Kuokkamummo näyttää mustaa kieltä.
Se on menoa sitten.

Kenelle? Kauhu-genren ystäville.

Olen niin iloinen että suomalainen kauhu-kirjallisuus pääsee tapetille. Viimeaikaisia, hyviä kauhu-kirjoja minulla tulee mieleen oikeastaan vain Pekka Hiltusen Sysipimeä. Muutoin suomalaiset hehkuttavat vain kirjoja.. lestadiolaisista. Jotain mikä kertoo omasta naapurista muka totena. Mutta tässä on kirja, johon törmäsin vain suuren hehkutuksen kautta. Traileri on jänskä. Kuten ajattelinkin, kirjastossa kaikki 17 kirjaa on lainassa ja varausjonoa löytyy. Ratkaisu: osta kirja omaksi. En kadu. Vaikka köyhä olenkin.

Kuokkamummo kulkeutuu kolmensadan sivun verran kahdella eri aikajanalla. Seuraamme väitöskirjaa tekevää Maisaa, joka tutkii Kuokkamummon legendan syntyä. Hän tutustuu nuoreen maahanmuuttajaan, jonka katoaminen liittyy jollain tapaa tähän kaupunkitarinaan. Tutustumme myös Samuliin, joka muistelee omaa teini-ikäänsä ja silloista tyttöystäväänsä. Keskiössä on myös huvila, joka nykyajassa on jo hylätty.

Kuokkamummo tarjoaa melkoisen kyydin. Missään vaiheessa minua ei varsinaisesti pelottanut, mutta lukijana halusin jatkuvasti vain tietää lisää legendasta, Saarnasta ja mitä tulee tapahtumaan. Muutama sata sivua hujahti hetkessä. Kuokkamummon legenda on kiehtova, ja käsittääkseni se pohjautuu jotenkin Hautalan omassa lapsuudessa kuultuun tarinaan.

Mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tutustua paremmin mummeliin, mutta sainkin lukea teinien kähmimisestä. Samulin nuoruuden keskipiste tuntui olevan väärässä paikassa, jos se vain olisi siirtynyt muutaman metrin vasemmalle, sinne huvilalle ja niihin Bondorffeihin. Jääkää te teinit vain tähän, minä käyn sitten yksin tuolla kaislikossa möyrimässäää eeeei älkää viekö tarinaa poispäin.

Maisa ja kadonneen Sagalin etsintä oli mielenkiintoista luettavaa. Olisin kuitenkin kaivannut pelon tunnetta, sitä että en uskalla mennä nukkumaan ja jotta voin aamulla naureskella itselleni ja arkuudelleni. Mutta sen sijaan sain vain lukea mielenkiintoisen tarinan loppuun, laittaa kirja kiinni ja ihmetellä loppua.

Loppu. Kun tulet kysymään ihmisiltä, mitä he tykkäsivät Kuokkamummosta, he tulevat aina sanomaan: "...mutta se loppu oli outo". En osaa sanoa, onko lukijan tarkoitus hämmentyä vai onko jossain vaiheessa tarinaa jokin vihje mikä saa lukijan ymmärtämään. Loppu oli hyvä, ei siinä, mutta ihan kuin puuttuisi paljon sivuja ja kappaleita välistä. Huh.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Tammi 2014, 328 s.

Sarah Lotz: Kolme

Matkustajakone putoaa Floridassa, Japanissa, Etelä-Afrikassa ja Portugalin rannikolla.

12. tammikuuta 2012 tullaan muistamaan nimellä "Musta torstai". Neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta eri puolilla maapalloa, vain tunnin sisällä toisistaan. Ennennäkemättömän tragedian keskellä havaitaan pian ihme: kolme eloonjäänyttä. Yksi lapsi, kolmesta eri koneesta. Koko maailman huomio nauliintuu neljänteen turmakoneeseen, mutta tuhoalue on päiväkausia kaoottinen eikä eloonjääneitä uskota löytyvän. Samaan aikaan kun kansainvälinen media herkuttelee vuosisadan uutisella, viakutusvaltaisen uskonlahkon lopunajan julistus leviää Teksasista kulovalkean lailla. Lapset eivät pelastuneet sattumalta. Heillä on tarkoitus - ja neljäs lapsi kyllä löytyy. Myös villit salaliittoteoriat kukoistavat joka mantereella, ja pelko valtaa kansalaisten mielen. Ja vaikka viranomaiset rauhoittelevat tilannetta faktoillaan, uusien selkäpiitä karmivien tapahtumiesn myötä yhä useampi alkaa toivoa, ettei neljättä lasta koskaan löydetä...

Tämä kirja on ihana.

Katsokaa ensinnäkin tuota kantta. Kannessa on kolme viivaa, kullekin lapselle, ja hyvin himmeällä neljäs, tyhjä viiva. Neljännen viivan näkee vain valoa vasten, mutta se ei ole mitenkään "piilossa".

Onneksi ostin tämän kirjan omaksi. Tämä vaatii monen päivän sivujen selailua lukemisen jälkeenkin, enkä millään malttaisi luovuttaa takaisin sinne mistä ikinä tämän olisin lainannut. Nyt ymmärrän niitä lukijoita, jotka merkitsevät kirjoihinsa tärkeimpiä kohtia - minun teki mieli täyttää tämä kirja post-it-lapuilla ja taitella kulmia kaikkialta. Alleviivailusta puhumattakaan.

Teos on kirja kirjassa. Elspeth Martins on haastatellut erilaisia onnettomuuteen liittyviä henkilöitä, ja näistä haastatteluista koonnut aikajanallisesti järkevän teoksen. Mukana on myös chat-viestejä, sähköposteja, radio-ohjelmien litterointeja ja ääninauhoituksia. Keskiössä on lapset ja heidän huoltajansa. Neljännen lapsen etsintöihin ei ole kulutettu sivutilaa niin paljon kuin takakansi voisi lupailla. Eniten tämä taitaa käsitellä uskovaishörhöjen maailmanlopunjulistuksia, mikä kieltämättä alkoi ärsyttää. Varsinkin siinä vaiheessa, kun päästiin kappaleisiin jotka olivat pelkkää heidän propagandaansa.

Hahmoja on siis aivan mieletön määrä, ja myönnän etten aina ymmärtänyt kenestä on kyse otsikoiden perusteella (saatetaan esittää vain nimi). Lukua lukiessa kuitenkin kaikki valkeni. Lotz on tehnyt myös mieletöntä taustatutkimusta tätä kirjaansa varten, sillä tarkoitus on saada lukija uskomaan, että tämä kaikki on totta. Mukana on Japanin surullisenkuuluisa metsä Aokigahara, joka vetää itsemurhaa yrittäviä puoleensa. Yksi lentokoneista putoaa sinne, joten paikkaan tullaan palailemaan tarinassa.

Tilannehan on siis kaoottinen. Uskovaiset povaavat maailmanloppua valtavaan ääneen. Toimittajat ja media tekevät epäeettisiä asioita saadakseen jutunjuurta lehteensä. Lähimmäiset tunkeilevat lasten ja heidän huoltajiensa elämään saadakseen juttua myytäväksi lehdistölle. Huoltajat yrittävät sopeutua uuteen tilanteeseen. Ja lapsissa on jotain outoa onnettomuuden jäljiltä.

Kirjan rakenne - lukuja ja katkelmia erilaisista haastatteluista - on nerokas ja olen aivan varma että tämä tulee yleistymään. Se toimii hyvin, kun ajattelee Lotzin tarkoitusperiä kirjan suhteen. En usko että olisin pitänyt kirjasta näin paljon, jos se olisi kirjoitettu perinteisellä kerrontatavalla. Tämä toi kirjaan uskottavuutta ja mystiikkaa.

Suurenmoinen kirja, jonka ainoa miinus on uskovaiset. En nimittäin jaksanut millään kuulla sitä Raamatun jatkuvaa lainailua ja paasailua. En ymmärrä, miksi heitä piti korostaa kirjassa näin paljon, kun olisi voinut kertoa lapsista tai neljännen etsinnöistä.

Sarah Lotz: Kolme (The Three, 2014)

Suom. J. Pekka Mäkelä

Karisto, 494 s.

Richard Matheson: Olen legenda

Koko ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi - yhtä lukuun ottamatta. Kohtalon oikusta Robert Neville on viimeinen ihminen maailmassa, jonka jokainen muu asukas tahtoisi juoda hänen verensä. Mutta avuttomaksi hän ei jää, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa talossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita. Samalla hän yrittää löytää järkeenkäypää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?

Kenelle? YA-kirjojen vampyyreihin kyllästyneille ja niille, jotka haluavat luettavaksi jotain nopeaa.

Poimiessani kirjan sen nimi kuulosti ainoastaan "tutulta". Vasta kiikuttaessani sen kirjastosta kotiin sain tietää, että tästä on tehty suosittu elokuva ja Richard Matheson on kirjoittanut myös Helvetin talon, josta pidin paljon.

Olen legenda on lyhyt ja väljästi kirjoitettu, eli sen voi helpostikin lukea yhdeltä istumalta. Kirjan keskiössä on mies, Robert Neville, joka päivisin hakee itselleen ruokaa ja tarvikkeita, öisin linnottautuu kotiinsa kuuntelemaan, kun vampyyrit yrittävät päästä häneen käsiksi. Neville on varma, että hän on maailman ainoa ihminen jäljellä.

Hän kuitenkin tapaa muutaman valonpilkahduksen elämässään. Matheson kuvaa hyvin, kuinka Nevillen yksinäisyys siirtyy hänen saadessaa jotain tekemistä. Neville esimerkiksi uppoutuu tutkimustyöhön siitä, mikä aiheuttaa vampyrismin. Kirja hieman kritisoikin vampyyreihin liittyviä myyttejä koskien valkosipulia, peilejä ja ristejä (miksi ateisti vampyyri pelkäisi ristiä?). On melko virkistävää lukea kirja "vanhanaikaisista" vampyyreista, jotka voi pitää erossa vain aiemmin mainituilla tavoilla.

Kirja on hiukan ahdistava, se saa lukijan miettimään "mitä jos olisin tuossa tilanteessa" -kysymyksiä. Nevillen masentuneisuus ja yksinäisyys on sydäntäsärkevää, eikä kirjoittaja ole antanut hänelle minkäänlaista armoa tilanteeseen.

Hang in there, Neville.

Richard Matheson: Olen legenda (I am Legend, 1954)

Suom. Vuokko Aitosalo

Vaskirjat, 163 s.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kenelle? Kauhu-genren ystäville, jotka etsivät jotain hieman erilaista.

On synkkä ja myrskyinen yö. Ilmassa leijuu painostava sähkökenttä, joka aiheuttaa päänsärkyjä ja omituisia reaktioita sähkölaitteisiin. Sähkökenttä katoaa yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kaikki kahden kuukauden sisällä kuolleet ihmiset heräävät henkiin eri puolin Tukholmaa - jopa jo haudassa makaavat.

Z-sanaa ei heistä käytetä, vaan termiä henkiinherännyt. He ovat hitaita ja vain yksi heistä - kaikista varhaimmin kuollut - pystyy puhumaan jotenkuten.

John Ajvide Lindqvist pystyy siihen mistä moni kirjailija vain haaveilee: tunnelman luomisessa. Luin kirjan yli puoleen väliin yhdeltä istumalta ja aloin sen jälkeen nukkumaan. Tottakai siitä seurasi painajaisunia. Kirjassa kuvaillaan kuollut ruumis niin ällöttävästi, että pystyn melkein näkemään sen. Lisäksi kirjassa on eräs dialogi, joka karmaisia minua kunnolla. Toivon, ettei Lindqvist mokaa tätä tunnelman rakentamista. Aineksia oli vaikka ja minkälaiseen mysteeriin. Se oli täynnä niitä pieniä ajatuksia, joita lukija painaa mieleensä tarkkaan, sillä tietää niiden olevan jotain tärkeää.

Hän mokasi. Lindqvistiltä nimittäin puuttuu tarinankerronnan hienostunein taito. Langat levisivät käsiin kunnolla, ja kaikki hahmot olivat veistetty samasta puusta. He raivostuivat korkeintaan kymmeneksi sekunniksi, ja leppyivät saman tien. Kuvittelin hahmot vain joukoksi John Ajvide Lindqvistejä juttelemassa keskenään, sillä hahmoilla ei ollut mitään luonnetta. Tarinaan tulee myös telepatia, jota kukaan ei hätkähdä. Siitä tulee hetkessä päivänselvä asia. Kun ihmiset jonottavat katsomaan henkiinheränneitä omaisiaan, vartija ilmoittaa että sisällä he saattavat alkaa kuulla toistensa ajatuksia.

Ihmiset reagoivat siihen kuin heille olisi ilmoitettu, että ulkona paistoi aurinko viikko sitten.

Kirjoitustyyli on tökkivä. Lauseet ovat välillä todella lyhyitä ja mieleeni tulee, että kirjailija on hakenut sillä taiteellista elävyyttä. Yksi sana ei ole lause, herrä Lindqvist.

Huumori on myötähäpeällistä. Hahmojen seasta löytyy myös koomikkoja, jotka olivat mielestäni niin mielikuvituksettomia ja kuivia että halusin vajota syvemmälle peiton alle ja teeskennellä, etten lukenut sitä. Muutenkin hahmojen "heitot" toisilleen ovat erittäin omituisia.

Kaikenkaikkiaan Lindqvist onnistui vain säikyttämään minut. Sen lisäksi jokin sai minut lukemaan tämän kirjan hyvin suurissa erissä. Kirja on melko väljä ulkoasultaan, ja nopea lukea. Muutoin kirja tuntui pettymykseltä ja minulle liian korkealentoiselta.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, 2005)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 400s.