J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Sieppari ruispellossa, joka ilmestyi Yhdysvalloissa 1951, koettiin erityisesti 1960-luvulla nuorison sisimpien tuntojen tulkiksi. Kirja kertoo teini-ikäisestä Holden Caulfieldista, joka karkaa koulusta ja seikkailee muutaman päivän ajan New Yorkissa etsien sisältöä ja merkitystä elämälle ja pettyen yhä uudestaan.

Kenelle? Nuorille. Niille joita ei maailma ymmärrä. Mark David Chapmanille.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa (The catcher in the rye, 1951)

Suom. Pentti Saarikoski

233 s.

No okei, jaetaan jotain ajatuksia.

Holden Caufield on masentunut ja valittava teini, joka saatuaa potkut koulusta vaeltelee New Yorkin kaduilla valittaen hiukan lisää ja tavaten ihmisiä joista ei edes pidä. Hän vetää kuivaa monologia siitä kuinka ihmiset ärsyttävät häntä ja kuinka väärinymmärretty hän onkaan. Hän hokee samoja asioita hyvin vahvoilla maneereilla. Jossain välissä kävi mielessä laskea joka kerta kun hän sanoo jukra tai mä melkein kuolin kun. Hänen monologiaan ei ole hauskaa lukea, eikä asiaa auta se että kirjassa ei tapahdu yhtään mitään. 233 sivua vikisevää teiniä, eikö kukaan voisi vain sulkea Holdenin suuta!?

Kirjan tapahtumat ovat puuduttavia. Holden juo, valittaa, soittaa kavereilleen, valittaa, kuljeskelee ympäriinsä, valittaa, miettii ankkoja, valittaa. Kirjan jännittävin kohta oli se kun Holden... paleli puistossa.

Tämä kirja ei saisi olla klassikko eikä sitä pitäisi opettaa kouluissa. Ei ihmekään etteivät teinit lue, kun heille tuputtaa jotain tällaista. Siinä ei ole mitään syvällistä, se ei opeta mitään enkä keksi sille mitään muuta hyötyarvoa kuin että muut valittavat teinit voivat löytää itselleen sielunkumppanin Holdenista.

Tämä on vahvasti ylianalysoitu kertomus, joka todellisuudessa ei tarjoa mitään. Onneksi maksoin tästä vain kaksi euroa kirpparilla.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri

Kun 18-vuotias tarjoilija Ram Mohammad Thomas voittaa tv:n uuden tietokilpailun miljardin rupian päävoiton, hänet pidätetään. Tyhjentäessään ohjelman kassan hän tuhosi samalla tuottajien suunnitelmat uusista jaksoista. Miljardin voittaminen ei ole mikään rikos, mutta köyhän tarjoilijan voitto herättää epäilyksiä.

Poliisin kuulusteluissa Ram saa avukseen viehättävän asianajajan, joka ensi töikseen tahtoo kuulla vastauksen kaikkia askarruttavaan kysymykseen: kuinka kouluja käymätön poika onnistui voittamaan jättipotin? Oliko voitto onnea, noituutta vai huijausta?

Siihen vastatakseen Ramin on kerrottava huikea, yhtä aikaa hauska ja liikuttava elämäntarinansa Delhin ja Mumbain vilkkailta kaduilta. Seuratessaan roistojen, sankareiden ja kuuluisten Bollywood-tähtien elämää Ram on oppinut paljon eikä voitto ehkä ollutkaan pelkkää sattumaa.

Slummien miljonääri -teos on hyvin naiivi satukirja. Se näkyy ensinnäkin dialogissa, joka on hyvin runollinen eikä sovi lainkaan kirjan hahmoille. Hahmot ovat melko yksinkertaisia olentoja jotka eivät olisi hengissä elleivät olisi niin käsittämättömän onnekkaita (vaaratilanteista selvitään vain koska paikalle sattuu joku hyväntekijä).

Kirja seuraa tiiviisti Ram Mohammed Thomasin elämää. Hän on Intian slummeissa elänyt poika, joka voittaa pääpotin tietokilpailussa. Häntä syytetään vilpistä, ja kirja kertoo tarinoita hänen elämästään perustellen, kuinka hän tiesi oikeast vastaukset tietokilpailun kysymyksiin. Ramin muisti on kieltämättä uskomaton, sillä yleensä kysymykset eivät liity millään tavalla itse hänen elämäntarinaansa, vaan on jokin mitätön pieni seikka (esimerkiksi julkisuuden henkilön palvoman jumalan nimi) joka vilahtaa ohimennen yhden kerran dialogissa. Olisihan se liian onnekasta että hänen elämänsä olisi jotenkin keskiössä kysymysten kanssa.

Muuten, muistuta minua etten ikinä käy Intiassa. Ilmeisesti voit murhata jonkun ja paeta ongelmaa vain lähtemällä toiseen kaupunkiin, mutta jos voitat tietokilpailun, anukseesi tungetaan puukeppi.

Kirja kuvaa Intian karumpaa puolta, mutta lukiessani kirjan arvosteluja sain tietää, ettei kuvaus ole lainkaan realistinen. Ilmeisesti kirjailija (joka toimii Intian ulkoministeriön diplomaattina) ei asu Intiassa ja on todennäköisesti elämässään nähnyt vain keskiluokan elämää. Hänen kuvaamansa slummielämä onkin hyvin karua: kirjassa esiintyy lähes kaikki ihmisen oikeutta riistävät asiat jotka Swarup vain on keksinyt: prostituutio, väkivalta, pedofilia, raiskaus, murha, insesti, rasismi, mellakat... Ihmiset ovat myös harvinaisen välinpitämättömiä ympärillä tapahtuvia asioita kohtaan:

"Kuulehan nyt", hän sanoo, "tapahtukoon neljän seinän sisällä mitä tahansa, se on perheen yksityisasia emmekä me voi puuttua siihen. Sinä olet nuori orpopoika. Et ole nähnyt elämää. Mutta minä kuulen joka päivä kertomuksia perheväkivallasta ja hyväksikäytöstä ja insestistä ja raiskauksista, koska sellaista tapahtuu chawleissa joka puolella Mumbaita. Silti kukaan ei tee mitään. Meillä intialaisilla on suurenmoinen kyky olla välittämättä tuskasta ja kurjuudesta jota näemme kaikkialla ympärillämme. Tee sinäkin niin kuin kunnon mumbailainen: sulje silmäsi, sulje korvasi, sulje suusi, niin olet yhtä tyytyväinen kuin minä. Menehän nyt, minun on aika ruveta nukkumaan."
- Slummien miljonääri, sivu 74

Minulla ei ole varmaa tietoa, millaista slummielämä Intiassa on, mutta olen melko varma etteivät ihmiset voi olla näin kapeakatseisia. Olen elänyt siinä käsityksessä, että köyhissä yhteisöissä on auttavainen yhteishenki. Voin toki olla väärässä, mutta minusta Swarup on tuonut esille vain yhteiskunnan harvojen mätäpaiseiden mielipiteen ja yleistää sitä.

Saanko muuten ilmaista, etten pidä kirjan kannesta lainkaan. Se on napsaistu elokuvasta (jonka olen nähnyt mutta josta en muista yhtään mitään). Kuka tuo tyttö on? Mihin hänellä on kiire? Kirjassa asianajaja sanoo tulleensa paikalle niin nopeasti kuin pystyi, mutta miksi tämä juoksu (joka ei liity mitenkään kirjan pääpointtiin) on laitettu kanteen?

Minulla olisi vielä paljon napistavaa tästä kirjasta, mutten aio viilata häiritseviä yksityiskohtia tämän enempää. Toteutuksesta annan tälle kirjalle huonon arvosanan, mutta idea on hauska ja se nostaa arvosanaa hiukan. Muistaakseni elokuva kuitenkin teki tästä paremman.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (Q and A, 2005)

Suom. Pirkko Biström

Loisto, 335 s.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Ursulan tarina on kiehtovan ja kauhean 1900-luvun tarina. Vuosituhannen alussa Toddin perhe elää onnellista porvarillista elämää tietämättömänä tulevista mullistuksista. "Entä jos?" kuuluu kysymys. Entä jos viisivuotias Ursula ei olisikaan hukkunut? Entä jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut?
Kate Atkinson on kirjoittanut täyteläisen romaanin, joka alkaa vain alkaakseen uudelleen erilaisena versiona. Herkulliset yksityiskohdat ja niiden variaatiot täydentävät taidokasta kokonaisuutta. Lukija voi vain ihmetellä kuinka syvästi voi eläytyä tarinaan, joka ei etene tavanomaisen romaanin tapaan. Kysymys fiktion voimasta ja mahdollisuuksista kasvaakin kysymykseksi ihmiselämän mahdollisuuksista. Miten jokapäiväiset valintamme vaikuttavat elämämme kulkuun? Miten ne vaikuttavat muihin? Elämä elämältä on romaani, jossa pienet sattumukset voivat syöstä raiteiltaan niin pienen ihmisen kuin kokonaisen maanosan.

Olenko ainoa joka ei liiemmin välittänyt tästä kirjasta? Mielestäni se oli jopa tylsä. Jos lueskelet kirjan ensisivuja ja kiinnostut prologista jossa murhataan Hitler, pieni varoitus: kirja ei kerro siitä. Kirja kertoo Ursulasta, hänen lapsuudestaan porvarillisessa englantilaisperheessä ja hänen elämästään Saksassa toisen maailmansodan aikana. Hän kuolee uudelleen ja uudelleen - joskus jopa tarkoituksella - jotta voisi kokeilla uudelleen ja saada asiat tällä kertaa juuri kuten ne on tarkoitettu.

Myönnän, olen enemmän toiminta-genren perään. En ole kiinnostunut draamasta. En siis välttämättä ole paras mahdollinen arvostelemaan tätä kirjaa, sillä epäilemättä tämä kirja ei ole kirjoitettu minua varten. En tosin tiedä, kenelle tämä on kirjoitettu.

Minua tylsistytti se, että millään ei tuntunut olevan pointtia. Se oli vain puhetta, ihmisiä, tunteita.. ja oho, Ursula kuoli. Käydäänpä nämä kaikki puheet, ihmiset ja tunteet jälleen läpi. En välittänyt hahmojen kohtalosta. Ainoa asia mikä sai minut kääntämään sivua, on se, että maksoin tästä kirjasta.

Suomalainen kansi on omituinen. Keskiössä on... jotain mikä muistuttaa minua jäätyneestä kukasta. Jostain syystä nurkkaan on läntätty pieni kuva rakennuksista. Kirjan nimi on copypastetettu sen alle ja tehty omituinen läpinäkyvyys-efekti.

Myönnettäköön, että Kate Atkinson kirjoittaa kauniisti. Lukemani kirja oli käännetty suomeksi, mutta siitä paistoi kaunis kirjoitustyyli, joka soljui kauniisti. Kirjoitustyylin tarkastelu oli ainoa asia, mikä viihdytti minua. Se tosin ei auta kauaa, kun itse tarina on niin mitäänsanomaton. Kirja tuntui minulle vain kasalta kauniita sanoja, kun itse arvostan eniten juonen olemassaoloa. Huomaatko miten en omin sanoin osannut sanoa tämän kirjan sisällöstä mitään? Jos minun pitäisi nopeasti kertoa tästä kirjasta jotain, sanoisin: "Siinä on tyttö joka kuolee koko ajan."

Yleensä osaan katsoa tarinoita toisen lukijan perspektiivistä ja ymmärrän, miksi he pitävät tästä tarinasta. Mutta valitettavasti tämän kirjan kohdalla en ymmärrä, mikä tässä viehättää.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013).

Suom. Kaisa Kattelus

Schildts & Söderströms, 595 s.