Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.
Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Myönnän tehneeni tietoisen valinnan, kun aluksi välttelin tätä teosta. Miksi haluaisin lukea kirjaa henkilöstä, joka vain valittaa?

Olen kuitenkin iloinen, että päätin lukea tämän. Tämä nimittäin on tehty aivan eri tavalla kuin kuvittelin. Mielensäpahoittaja kertoo 80-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin maalla. Hänen paras ystävänsä on kuollut, vaimo sairaalassa ja häntä halutaan ajaa vanhainkotiin. Nimetön mielensäpahoittaja on stereotypinen, vanha suomalainen ukko: hän on olevinaan perillä politiikasta, arvostaa omissa oloissa pysymistä, muistelee mielellään vanhoja aikoja ja kritisoi nykyajan yhteiskuntaa. Hän on kuin Kalevan tekstari-palstan ruumiillistuma.

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Kappaleet ovat lyhyitä (muutaman aukeaman mittainen) ja päättyvät aina jälkikirjoitukseen. Aivan kuin hän kirjoittaisi kirjeitä jollekulle. Mielensäpahoittaja kertoo omasta terveydestään, arjestaan ja lopulta matkastaan Helsinkiin poikansa luo. Ja kyllä hän mielensä niin pahoittaa.

Kirja on kirjoitettu kuin vanhan äijän sanelemana. Haluaisin niin kovasti kuulla tämän äänikirjana, sillä tässä on kirja joka pitäisi lukea ääneen.

Vessan takia minä pahoitin mieleni ihan tosissaan. Se kun aukesi sellaista nappulaa hipaisemalla.
En ole hipaisija. Minä synnyin maailmaan, jossa ovet ja ikkunat suljettiin haoilla, poikkipuilla ja kyynäränmittaisilla avaimilla. Minun sukupolveni on vääntäjiä, sulkijoita, kääntäjiä, kolauttajia, emme kyllä ollenkaan hipaisijoita.

Kirja ei ole pelkkää itkuvirttä. Tätä lukee, kun haluaa ymmärtää vanhan miehen ajatuksia. Välillä mielenpahoituksesta on tehty jopa liioiteltua huumoriefektin vuoksi.

Kirja on hyvin lyhyt, vain 130 sivua ja teksti on hyvin väljästi muotoiltu. Tämän lukee nopeasti (yhdessä työpäivässä tauoilla!), ja ohuena pokkarina sen voi tunkea jopa taskuun.

Olen hyvin juonikeskeinen lukija, ja juonta tässä kirjassa ei juurikaan ole. Kronologinen aikajana kuitenkin löytyy, mutta se ilmenee lähinnä lääkärireissujen ja Helsingin matkan ohjaamana. Joitain lukuja kuitenkin voisi heittää mihin tahansa väliin. Vaan enpä minä odotakaan että 80-vuotiaan yksineläjän elämä olisi jonkinlainen seikkailu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, 2010

WSOY, 130 s.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

"Nimeni on Kvothe. Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta hautakumpukuninkailta. Poltin Trebonin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin Yliopistosta nuorempana kuin useimmat päästetään sisään. Olen kulkenut kuutamossa polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille, rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja, jotka saavat trubaduurit itkemään. Olet saattanut kuulla minusta." 

Kenelle? Fantasia-romaaneista kiinnostuville, jotka eivät uskalla tarttua valtaviin tiiliskiviin.

Tuulen nimi on Patrick Rothfussin ällistyttävän suosion saanut esikoisromaani. Kvothe on tarunomainen henkilö, josta kiertää mitä villeimpiä tarinoita ympäri valtakuntaa. Hän on tarinasta riippuen sankari tai demoni, joka pystyy mahtaviin tekoihin. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että Kvothe pitää nykyään majataloa ja esittäytyy Kotena. Kunnes eräänä päivänä hän tutustuu Kronikoitsijaan, joka tunnistaa hänet. Kvothe päätyy kertomaan hänelle tarinansa siitä, kuinka hänen vanhempansa murhataan, kuinka hän joutuu elämään kadulla ja lopulta pääsee opiskelijaksi Yliopistoon - historian nuorimpana opiskelijana.

Kirja on trilogian ensimmäinen osa, ja sitä ei voi käsitellä omana tarinanaan. Jos aiot tarttua tähän, varaudu siihen että joudut kahlaamaan kaksi muutakin osaa läpi. Itse en usko lukevani niitä, sillä vaikka kirja on erittäin mielenkiintoinen ja kauniisti kirjoitettu, minulle ei jäänyt siitä paljoakaan käteen. Kirja selvästikin lupailee paljon; romanssia, eeppisiä taisteluja, pettymyksiä ja selkäänpuukottamista. Mutta ne kaikki jäävät pintaraapauksiksi tai väistetään jollain tavalla. Olisin halunnut lukea enemmän Yliopiston oppitunneista, sillä sinne pääseminen oli Kvothelle niin tärkeää. Hän saa ystäviä, mutta en enää muista heidän nimiään - niin vähän heistä kerrottiin. Ainoastaan ihastus ja vihamies oli ne elementit, jotka veivät tarinaa eteenpäin. Muuten kaikki oli vain Kvothea.

Kirjassa on paljon ylimääräistä, mutta en ole tottunut lukemaan eeppisiä fantasia-romaaneja. Toisaalta se ei ole niin rönsyilevää ja pikkutarkasti kertovaa kuin Taru sormusten herrasta, joten fantasia-romaanien "aloittelevalle" lukijalle tämä on erinomainen. Koska kirja on hyvin hahmo-keskeinen, asiat tullaan kuvailemaan vain Kvothen tarkkaavaisuuden perusteella.

Tarina pitää koukussaan, mutta tunnen itseni silti hiukan pettyneeksi. Ymmärrän toki, miksi se on saanut näin valtavan suosion, mutta ehkä odotin itse siltä vääriä asioita. Kirjan takakannen tekstikään (lainattu alussa) ei kerro itse tarinasta mitään, joten se voi helposti aiheuttaa erilaisia mielikuvia lukijasta riippuen.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (The name of the wind, 2007)

Suom. Satu Hlinovsky

Kirjava, 649 s.