Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Se tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se haistaa kuka on kuka ja odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta. Älkää ikinä puhuko Kuokkamummosta läpällä. Naurakaa kevätjumalanpalveluksessa tai riparilla, jos papilla on ärrävika tai se haistelee sormia. Mutta Kuokkamummosta turpa kiinni.
Syrjäisen lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan peloteltavaksi, niin on tehty vuosikymmenten ajan. Lapsuusmuistot vaivaavat yhä Samuel Autiota, eikä hän ole koskaan päässyt yli menetetystä teinirakkaudestaan. Maisakin on jo aikuinen ja päättänyt tehdä seudun perinteestä väitöskirjan, muttei vieläkään uskalla lähestyä Bondorffien autiota huvilaa. Jos kyse on vain liekistä tai kaupunkilegendasta, mikis ihmisiä katoaa jäljettömiin? Sille kaikelle Kuokkamummo näyttää mustaa kieltä.
Se on menoa sitten.
Kenelle? Kauhu-genren ystäville.
Olen niin iloinen että suomalainen kauhu-kirjallisuus pääsee tapetille. Viimeaikaisia, hyviä kauhu-kirjoja minulla tulee mieleen oikeastaan vain
Pekka Hiltusen Sysipimeä. Muutoin suomalaiset hehkuttavat vain kirjoja.. lestadiolaisista. Jotain mikä kertoo omasta naapurista muka totena. Mutta tässä on kirja, johon törmäsin vain suuren hehkutuksen kautta.
Traileri on jänskä. Kuten ajattelinkin, kirjastossa kaikki 17 kirjaa on lainassa ja varausjonoa löytyy. Ratkaisu: osta kirja omaksi. En kadu. Vaikka köyhä olenkin.
Kuokkamummo kulkeutuu kolmensadan sivun verran kahdella eri aikajanalla. Seuraamme väitöskirjaa tekevää Maisaa, joka tutkii Kuokkamummon legendan syntyä. Hän tutustuu nuoreen maahanmuuttajaan, jonka katoaminen liittyy jollain tapaa tähän kaupunkitarinaan. Tutustumme myös Samuliin, joka muistelee omaa teini-ikäänsä ja silloista tyttöystäväänsä. Keskiössä on myös huvila, joka nykyajassa on jo hylätty.
Kuokkamummo tarjoaa melkoisen kyydin. Missään vaiheessa minua ei varsinaisesti pelottanut, mutta lukijana halusin jatkuvasti vain tietää lisää legendasta, Saarnasta ja mitä tulee tapahtumaan. Muutama sata sivua hujahti hetkessä. Kuokkamummon legenda on kiehtova, ja käsittääkseni se pohjautuu jotenkin Hautalan omassa lapsuudessa kuultuun tarinaan.
Mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tutustua paremmin mummeliin, mutta sainkin lukea teinien kähmimisestä. Samulin nuoruuden keskipiste tuntui olevan väärässä paikassa, jos se vain olisi siirtynyt muutaman metrin vasemmalle, sinne huvilalle ja niihin Bondorffeihin.
Jääkää te teinit vain tähän, minä käyn sitten yksin tuolla kaislikossa möyrimässäää eeeei älkää viekö tarinaa poispäin.
Maisa ja kadonneen Sagalin etsintä oli mielenkiintoista luettavaa. Olisin kuitenkin kaivannut pelon tunnetta, sitä että en uskalla mennä nukkumaan ja jotta voin aamulla naureskella itselleni ja arkuudelleni. Mutta sen sijaan sain vain lukea mielenkiintoisen tarinan loppuun, laittaa kirja kiinni ja ihmetellä loppua.
Loppu. Kun tulet kysymään ihmisiltä, mitä he tykkäsivät Kuokkamummosta, he tulevat aina sanomaan: "...mutta se loppu oli outo". En osaa sanoa, onko lukijan tarkoitus hämmentyä vai onko jossain vaiheessa tarinaa jokin vihje mikä saa lukijan ymmärtämään. Loppu oli hyvä, ei siinä, mutta ihan kuin puuttuisi paljon sivuja ja kappaleita välistä. Huh.
Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014, 328 s.
