Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami's notorious high-octane thriller is based on an irresistible premise: a class of 42 junior high school students are taken to a deserted island where, as part of a ruthless authoritarian program, they are provided with weapons and forced to kill one another until only one survivor is left standing.

Kenelle? Hyvästä tarinasta nauttiville, joita ei suolenpätkät hetkauta.

Battle Royale on dystopisessa Japanissa hallituksen sirkushuviksi luotu taisteluareena, johon valitaan joka vuosi satunnainen koululuokka. Kaikille jaetaan satunnainen ase ja säännöt ovat selvä: ole viimeinen eloonjäänyt. Jotta varmistetaan että ottelijat tottelevat, heidän kaulaansa asennetaan kaulapanta joka räjähtää niskottelun ilmetessä. Jos kukaan ei kuole 24 tunnin sisällä, kaikkien kaulapannat räjähtävät. Aseet vaihtelevat konekivääreistä haarukoihin. Voittaja saa eläkkeen ja nimikirjoituksen Suurelta Diktaattorilta.

Olen ollut Battle Royale -fani siitä lähtien kun näin elokuvan noin kymmenen vuotta sitten. Luin koko mangan melkein yhdeltä istumalta ja häpeäkseni kirjan, eli alkuperäisen tarinan, luin vasta nyt. Aloitin lukemaan vuoden 2007 käännöstä, mutta sen käännös on huono. Olen opiskellut kääntämistä ammattikorkeakoulu-tasolla, joten en tiedä onko se vain "ammattimainen" silmä joka nuo käännöshikat huomaa vai ovatko ne kaikille yhtä selkeitä mokia. Japanin kielen interferenssi paistoi käännöksestä niin paljon, että minun piti vaihtaa vuoden 2014 käännökseen, joka on huomattavasti parempi.

Kun lukeminen taas alkoi sujumaan, palataan itse kirjaan. Seuraamme kaikkien 42 oppilaan selviytymiskamppailua. Osa ei suostu ottelemaan, osa on alusta asti mukana ja osalla kestää hetken tottua ajatukseen, että heidän tulee tappaa luokkatoverinsa. Lähimmin seuraamme Shuyan, Norikon ja Kawadan selviytymistä. Tappamisen sijaan heidän mielessään on pako. Noriko on pahasti loukkaantunut, ja asetelma on klassinen "neito pulassa, mies suojelee".

Jotta juoni edistyisi, kirjassa ei kuvata paljoa jokaisen mielen kamppailua moraalista ja oikeasta ja väärästä. Kirjan yhteiskunta on mieletön ja ajatuksia herättävä. Battle Royale väitetään olevan olemassa sotilaallisista syistä, mutta todellisuudessa se on täysin hallituksen huviksi luotu ohjelma. joka samalla opettaa kansalaisille, ettei heillä ole mitään ihmisarvoa ja täten armoa ei anneta kapinallisille. Heidän valtionsa tunnetaan nykyään nimellä The Republic of Greater Eastern Asia, jonka hallitsija on aiemmin mainittu Suuri Diktaattori. Maailmanjärjestyksen vinkataan olevan muutenkin sekaisin, kun Koreat ovat yhdistyneet ja Yhdysvallatkin on nimetty uudelleen United Empireksi. Välillä oppilaat toivovat, että joku vapauttaa heidän kansansa hallituksen käsistä. Voi että, haluaisin lukea toisenkin tarinan tämän yhteiskunnan kansalaisista.

Battle Royale on ihana. Rakastan sitä sen upean idean vuoksi, se saa minut ajattelemaan ja jännittämään hahmojen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan todellakaan sovi kaikille. Siinä on paljon väkivaltaa ja kuolemaa, eikä kirjailija anna hahmoilleen mitään armoa.

Jos pidit Battle Royalesta, suosittelen vilkaisemaan Haikasorun julkaisemaa teosta The Battle Royale Slam Book: Essays on the cult classic by Koushun Takami. Nimen mukaisesti kyseessä on kirjanen 18 esseestä koskien Battle Royalea. Esseet käsittelevät kouluväkivaltaa, analyysejä Battle Royalesta (esimerkiksi vastaiskuna kritiikille, että kaikki Battle Royalen naispuoliset hahmot ovat avuttomia) ja lapset ja väkivalta. Löytyy myös Nälkäpelin ja Battle Royalen vertailua.

Koushun Takami: Battle Royale, 1999

Haikasoru, 647 s.

Josh Malerman: Bird Box

Most people ignored the outrageous reports on the news. But they became too frequent, they became too real. And soon, they began happening down the street. Then the Internet died. The television and radio went silent. The phones stopped ringing. And we couldn't look outside anymore. Malorie raises the children the only way she can; indoors. The house is quiet. The doors are locked, the curtains are closed, mattresses are nailed over the windows. They are out there. She might let them in. The children sleep in the bedroom across the hall. Soon she will have to wake them. Soon she will have to blindfold them. Today they must leave the house. Today they will risk everything.

Kenelle? Kauhun ystäville. Erityisesti aasialaisen kauhun, jossa säikytysten sijasta rakennetaan hyvää tunnelmaa.

Se alkoi Venäjällä. Mies tuli hulluksi ja tappoi ystävänsä oudoissa olosuhteissa. Asiasta uutisoitiin, mutta siihen ei reagoitu, tapahtuihan se tuolla muualla. Kunnes Alaskassa nainen hautasi lapsensa elävältä ja tappoi itsensä. Pian ihmiset alkavat ymmärtää, että ulkona liikkuu jokin, joka saa ihmiset hulluiksi ja tappamaan itsensä satuttaen samalla muita. Riittää, että olennon vain näkee. Ja nyt se on levittäytynyt kaikkialle.

Malorie on kouluttanut kaksi pientä lastaan elämään maailmassa, jossa täytyy turvautua vain kuuloon. Ulkona liikkuessa täytyy pitää silmät kiinni. Neljän vuoden aikana hän ei ole törmännyt muihin ihmisiin, sillä olennot ovat saaneet suuren osan. Eräänä päivänä hän kokee lastensa olevan valmiita poistumaan talosta, ja vie heidät joelle veneen luo. Alkaa pitkä soutumatka.

Seuraamme myös Malorien elämää hänen ollessaan raskaana. Hän on löytänyt ryhmän, jonka kanssa elää talossa. Nämä kappaleet pohjustavat sitä, mikä on hänen tarinansa, kuinka hän päätyy elämään lastensa kanssa yksin ja mikä on hänen soutumatkansa määränpää.

Yleensä en pidä kirjoista, jotka kertoo useasta eri aikajanasta vuorotellen. Tässä se kuitenkin on tehty erittäin hyvin, sillä on selvää, mistä ajasta kerrotaan ja missä he ovat. Minua jäi jopa kiinnostamaan molempien aikajanojan tapahtumat. Malorie lastensa kanssa on jännittävä, sillä soutumatka sokeana on vaarallinen ja he joutuvat turvautumaan lasten harjautuneeseen kuuloon. Elämää ryhmän kanssa on mielenkiintoista seurata, sillä se kertoo yhteiskunnan tilasta maailmassa, jossa ulkona et voi pitää silmiäsi auki. Ryhmän jäsenet on myös hyvin luotuja hahmoja.

Ja tuntematon uhka! Rakastan sitä! Kukaan ei ole jäänyt henkiin kertomaan, millainen tämä uhka on. Tiedämme vain, että niitä on todennäköisesti useita ja niiden näkeminen saa sinut hulluksi. Kuinka monta niitä on? Ovatko ne vihamielisiä? Tekevätkö ne tämän tahallaan? Mistä ne ovat peräisin? Onko niitä todella olemassa, vai saako ihmisen oma pelko itsensä hulluksi? Onko turvallista katsoa niitä kameran läpi? Kysymyksiä, kysymyksiä, mutta miten niihin voi saada vastauksia? Tämä kauhukerroin muistuttaa hiukan aasialaista kauhua, missä pelottavinta on se, mitä et voi nähdä.

Malorie on ihana hahmo. Hän miettii usein, onko hän hyvä äiti ja tekeekö hän oikein. Hän on jatkuvasti peloissaan, mutta päättäväinen. Hän ei ole nimennyt lapsiaan, vaan kutsuu niitä nimillä Girl ja Boy. Jo tämä kertoo paljon siitä, kuinka maailma on muuttunut.

Tämä kirja on ihana. Se on myös melko lyhyt, mikä on vain hyvä asia, sillä se vain kasaa paljon kysymyksiä ja lukijat eivät jaksaisi kantaa näitä kysymyksiä monta sataa sivua. 260 sivua on näppärä, suoraviivainen ja siihen mahtuu juuri oikean määrän toimintaa ja tunnelmaa. Tämä on käsittääkseni Josh Malermanin esikoiskirja, ja hän on tehnyt mielettömän hyvää työtä. En sano "esikoiskirjaksi", sillä tämä on tehty ammattimaisin ottein.

Josh Malerman: Bird Box, 2014

Ecco, 262 s.

Mark Lawrence: Prince of Fools

The Red Queen is old but the kings of the Broken Empire dread her like no other. For all her reign, she has fought the long war, contested in secret, against the powers that stand behind nations, for higher stakes than land or gold. Her greatest weapon is The Silent Sister—unseen by most and unspoken of by all.

The Red Queen’s grandson, Prince Jalan Kendeth—drinker, gambler, seducer of women—is one who can see The Silent Sister. Tenth in line for the throne and content with his role as a minor royal, he pretends that the hideous crone is not there. But war is coming. Witnesses claim an undead army is on the march, and the Red Queen has called on her family to defend the realm. Jal thinks it’s all a rumor—nothing that will affect him—but he is wrong.

After escaping a death trap set by the Silent Sister, Jal finds his fate magically intertwined with a fierce Norse warrior. As the two undertake a journey across the Empire to undo the spell, encountering grave dangers, willing women, and an upstart prince named Jorg Ancrath along the way, Jalan gradually catches a glimmer of the truth: he and the Norseman are but pieces in a game, part of a series of moves in the long war—and the Red Queen controls the board.

Rakastan tätä kirjaa. Se ei ole täydellinen, mutta en minä sitä jaksaisi vaatiakaan. Kaikki on annettu anteeksi. Miksi? Koska Mark Lawrence kirjoittaa siitä mikä häntä itseään kiinnostaa, ei siitä mikä on juuri nyt "in" kirjallisuudessa (katson sinua, dystopia-genre..). Ja kun kirjailija kirjoittaa siitä mistä itse nauttii, myös kirjasta tulee varmasti hyvä. Ja minulla ja Mark Lawrencella on yhtä hyvä maku ;)

"Battles are all about strategy, and strategy pivots on priorities. Since my priorities were Prince Jalan, Prince Jalan, and Prince Jalan, with "looking good" a distant fourth, I took the opportunity to resume running away."

Anti-sankari! Hänen Ylhäisyytensä Prinssi Jalan Kendath on ehkä paras hahmo fiktiossa ikinä. Suureksi helpotuksekseen hän on jonossa valtaistuimelle hyvin kaukana, sillä hän ei hamua valtaa. Hän haluaa vain elää vanhempiensa rahoilla, lyödä vetoa, hääriä naisten jalkojen välissä ja nauttia helposta elämästään. Hän inhoaa konflikteja, ja velkaisena on opetellut puhumaan itsensä pois pinteestä. Jalan on ihana, samaistuttava ja maanläheinen hahmo kaikkine vikoineen mutta hänestä huokuu silti eräänlainen sankarillisuus.

"Ha!" Snorri punched me on the shoulder as if I'd make a joke. It really hurt, and I reminded myself not to make any actual jokes with him in arm's reach.

Viikinkejä! Kirja on täynnä skandinaavista mytologiaa, joka tuntuu ihanan kotoisalta. Tiedän perusasioita viikinkien muinaisuskosta ja kirjailija on sisällyttänyt sitä niin loistavasti. Toinen sankarimme on Snorri, viikinki pohjoisesta joka on kirouksen ansiosta sidottuna Jalaniin. He eivät voi olla liian kaukana toisistaan, mutteivat myöskään voi koskea toisiinsa. Heidän matkansa päämäärä on pelastaa Snorrin perhe, ja samalla yrittää löytää keino purkaa kirous.

"What's his name?" A tall Nuban girl with copper loops through her ears and mouth made for kissing. "How is he called?""Snorri", I said. "It means wife-beater.""No?" Cherri, all round-eyed."Yes!" I faked sadness.

Ei romanssia! Ihan tosi, vihdoinkin. Vihdoinkin kirja jossa on 100% bromance eikä mitään ylimääräistä naishahmoa viemässä huomiota juonesta. Saamme toki seurata Jalanin päänkääntelyä hänen vilkuilessa useita naisia, mutta en olisi jaksanut yhtään romantiikkaa. Saamme pysyä asiassa.

Noituutta ja nekromantiaa. Ei riitä että Jalanin ja Snorrin perässä on velkojia ja huijareita, heidän täytyy sietää lukuisia "unborn"-olentoja.

Snorri nodded. "Though to be fair you did have a screaming girl to help you." He glanced back down the tunnel. "I wonder where she ran off to.""Eat dung, Norseman."

Kirjan huumori on jumalaista. En laskisi tätä huumori-genreen, sillä se tuppaa luokittelemaan kirjat niihin joihin väkisin väännetään hauskoja vitsejä ja.. tiedäthän. Sen sijaan Snorri ja Jalan piikittelevät toisiaan jatkuvasti, mikä tuo hahmot paljon lähemmäs lukijaa. Tiedäthän ne tarinat, joissa hahmojen dialogi on olemassa vain juonta edistääkseen? He keskustelevat vain tehtävästään ja sitten vetäydytään taas päähenkilön pään sisälle? Ei tässä. Snorrin ja Jalanin keskustelut ja yhteiselo on viihdyttävintä mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kirjaa ei kuitenkaan sovi luokitella leppoisaksi. Se on myös surullinen tarina menetyksestä, pelosta ja vastuullisuudesta. Jalanin ja Snorrin on tehtävä yhdessä vaikeita valintoja ja tehtävä valtavasti töitä päämääriensä saavuttamiseksi. He punnitsevat, kenestä saa ystävän ja ketä ei missään nimessä kannata ärsyttää. Koska he ovat päätyneet samaan pinteeseen toisilleen ventovieraina (ja Jalan saattoi myydä Snorrin taisteluareenalle kuolemaan...), heidän on opittava luottamus toisiinsa vaikeimman kautta.

Kirja sijoittuu fantasia-maailmaan, joka muistuttaa meidän maailmaamme hyvin paljon. On selvää että viikingit ovat kotoisin Skandinaviasta, mutta kirjan ensimmäisillä sivuilla olevaa karttaa katsoessa voi päätellä, että Jalan on keski-Euroopasta. Kirjassa puhutaan myös roomalaisista, joten ero meidän ja heidän maailmaansa on erittäin ohkainen. Tämä on siis hyvä kirja heillekin, jotka eivät ole fantasia-kirjoja paljon lukeneet ja jotka pelkäävät valtavia karttoja ja kummallista maantiedettä. Tämä loppujen lopuksi on hyvin kotoisa.

Kirjassa on toki yksi hiukan häiritsevä hikka. Kirjassa kuvaillaan toiminta-kohtauksia ja maisemia hyvin paljon, mihin hiukan turtuu. Sitten sinulla tulee olo, että jotain meni ohi. Palaat hiukan taaksepäin, ja huomaat että kaiken sen kuvailun keskellä on muutamalla sanalla kirjoitettu tärkeä juonenkäänne (esimerkiksi kun joku kolkataan). Tätä sattui minulle aika paljon, ja taaksepäin palailua tuli harrastettua melko paljon. Toki tämä ei tule häiritsemään heitä, jotka viihtyvät pitkien kuvailujen ääressä paremmin kuin minä.

Ja hei, kirja ei voi olla huono jos se alkaa näillä sanoilla:

I've always found hitting a man from behind to be the best way to go about things. This can sometimes be accomplished by dint of a simple ruse. Classics such as, "What's that over there?" work surprisingly often, but for truly optimal results it's best if the person doesn't even know you were there.

Kaiken kaikkiaan kirja tekee (lähes) kaiken oikein. Tämä on viihdyttävä ja erilainen fantasia-kirja, jollaisia toivon lukevani vielä lisää. Kirjasta ilmestyy toinen osa kesällä 2015, sitä odotellessa!

Mark Lawrence: Prince of Fools, 2014

The Red Queen's War, #1

Ace Books, 355 s.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri

Kun 18-vuotias tarjoilija Ram Mohammad Thomas voittaa tv:n uuden tietokilpailun miljardin rupian päävoiton, hänet pidätetään. Tyhjentäessään ohjelman kassan hän tuhosi samalla tuottajien suunnitelmat uusista jaksoista. Miljardin voittaminen ei ole mikään rikos, mutta köyhän tarjoilijan voitto herättää epäilyksiä.

Poliisin kuulusteluissa Ram saa avukseen viehättävän asianajajan, joka ensi töikseen tahtoo kuulla vastauksen kaikkia askarruttavaan kysymykseen: kuinka kouluja käymätön poika onnistui voittamaan jättipotin? Oliko voitto onnea, noituutta vai huijausta?

Siihen vastatakseen Ramin on kerrottava huikea, yhtä aikaa hauska ja liikuttava elämäntarinansa Delhin ja Mumbain vilkkailta kaduilta. Seuratessaan roistojen, sankareiden ja kuuluisten Bollywood-tähtien elämää Ram on oppinut paljon eikä voitto ehkä ollutkaan pelkkää sattumaa.

Slummien miljonääri -teos on hyvin naiivi satukirja. Se näkyy ensinnäkin dialogissa, joka on hyvin runollinen eikä sovi lainkaan kirjan hahmoille. Hahmot ovat melko yksinkertaisia olentoja jotka eivät olisi hengissä elleivät olisi niin käsittämättömän onnekkaita (vaaratilanteista selvitään vain koska paikalle sattuu joku hyväntekijä).

Kirja seuraa tiiviisti Ram Mohammed Thomasin elämää. Hän on Intian slummeissa elänyt poika, joka voittaa pääpotin tietokilpailussa. Häntä syytetään vilpistä, ja kirja kertoo tarinoita hänen elämästään perustellen, kuinka hän tiesi oikeast vastaukset tietokilpailun kysymyksiin. Ramin muisti on kieltämättä uskomaton, sillä yleensä kysymykset eivät liity millään tavalla itse hänen elämäntarinaansa, vaan on jokin mitätön pieni seikka (esimerkiksi julkisuuden henkilön palvoman jumalan nimi) joka vilahtaa ohimennen yhden kerran dialogissa. Olisihan se liian onnekasta että hänen elämänsä olisi jotenkin keskiössä kysymysten kanssa.

Muuten, muistuta minua etten ikinä käy Intiassa. Ilmeisesti voit murhata jonkun ja paeta ongelmaa vain lähtemällä toiseen kaupunkiin, mutta jos voitat tietokilpailun, anukseesi tungetaan puukeppi.

Kirja kuvaa Intian karumpaa puolta, mutta lukiessani kirjan arvosteluja sain tietää, ettei kuvaus ole lainkaan realistinen. Ilmeisesti kirjailija (joka toimii Intian ulkoministeriön diplomaattina) ei asu Intiassa ja on todennäköisesti elämässään nähnyt vain keskiluokan elämää. Hänen kuvaamansa slummielämä onkin hyvin karua: kirjassa esiintyy lähes kaikki ihmisen oikeutta riistävät asiat jotka Swarup vain on keksinyt: prostituutio, väkivalta, pedofilia, raiskaus, murha, insesti, rasismi, mellakat... Ihmiset ovat myös harvinaisen välinpitämättömiä ympärillä tapahtuvia asioita kohtaan:

"Kuulehan nyt", hän sanoo, "tapahtukoon neljän seinän sisällä mitä tahansa, se on perheen yksityisasia emmekä me voi puuttua siihen. Sinä olet nuori orpopoika. Et ole nähnyt elämää. Mutta minä kuulen joka päivä kertomuksia perheväkivallasta ja hyväksikäytöstä ja insestistä ja raiskauksista, koska sellaista tapahtuu chawleissa joka puolella Mumbaita. Silti kukaan ei tee mitään. Meillä intialaisilla on suurenmoinen kyky olla välittämättä tuskasta ja kurjuudesta jota näemme kaikkialla ympärillämme. Tee sinäkin niin kuin kunnon mumbailainen: sulje silmäsi, sulje korvasi, sulje suusi, niin olet yhtä tyytyväinen kuin minä. Menehän nyt, minun on aika ruveta nukkumaan."
- Slummien miljonääri, sivu 74

Minulla ei ole varmaa tietoa, millaista slummielämä Intiassa on, mutta olen melko varma etteivät ihmiset voi olla näin kapeakatseisia. Olen elänyt siinä käsityksessä, että köyhissä yhteisöissä on auttavainen yhteishenki. Voin toki olla väärässä, mutta minusta Swarup on tuonut esille vain yhteiskunnan harvojen mätäpaiseiden mielipiteen ja yleistää sitä.

Saanko muuten ilmaista, etten pidä kirjan kannesta lainkaan. Se on napsaistu elokuvasta (jonka olen nähnyt mutta josta en muista yhtään mitään). Kuka tuo tyttö on? Mihin hänellä on kiire? Kirjassa asianajaja sanoo tulleensa paikalle niin nopeasti kuin pystyi, mutta miksi tämä juoksu (joka ei liity mitenkään kirjan pääpointtiin) on laitettu kanteen?

Minulla olisi vielä paljon napistavaa tästä kirjasta, mutten aio viilata häiritseviä yksityiskohtia tämän enempää. Toteutuksesta annan tälle kirjalle huonon arvosanan, mutta idea on hauska ja se nostaa arvosanaa hiukan. Muistaakseni elokuva kuitenkin teki tästä paremman.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (Q and A, 2005)

Suom. Pirkko Biström

Loisto, 335 s.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Se tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se haistaa kuka on kuka ja odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta. Älkää ikinä puhuko Kuokkamummosta läpällä. Naurakaa kevätjumalanpalveluksessa tai riparilla, jos papilla on ärrävika tai se haistelee sormia. Mutta Kuokkamummosta turpa kiinni.
Syrjäisen lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan peloteltavaksi, niin on tehty vuosikymmenten ajan. Lapsuusmuistot vaivaavat yhä Samuel Autiota, eikä hän ole koskaan päässyt yli menetetystä teinirakkaudestaan. Maisakin on jo aikuinen ja päättänyt tehdä seudun perinteestä väitöskirjan, muttei vieläkään uskalla lähestyä Bondorffien autiota huvilaa. Jos kyse on vain liekistä tai kaupunkilegendasta, mikis ihmisiä katoaa jäljettömiin? Sille kaikelle Kuokkamummo näyttää mustaa kieltä.
Se on menoa sitten.

Kenelle? Kauhu-genren ystäville.

Olen niin iloinen että suomalainen kauhu-kirjallisuus pääsee tapetille. Viimeaikaisia, hyviä kauhu-kirjoja minulla tulee mieleen oikeastaan vain Pekka Hiltusen Sysipimeä. Muutoin suomalaiset hehkuttavat vain kirjoja.. lestadiolaisista. Jotain mikä kertoo omasta naapurista muka totena. Mutta tässä on kirja, johon törmäsin vain suuren hehkutuksen kautta. Traileri on jänskä. Kuten ajattelinkin, kirjastossa kaikki 17 kirjaa on lainassa ja varausjonoa löytyy. Ratkaisu: osta kirja omaksi. En kadu. Vaikka köyhä olenkin.

Kuokkamummo kulkeutuu kolmensadan sivun verran kahdella eri aikajanalla. Seuraamme väitöskirjaa tekevää Maisaa, joka tutkii Kuokkamummon legendan syntyä. Hän tutustuu nuoreen maahanmuuttajaan, jonka katoaminen liittyy jollain tapaa tähän kaupunkitarinaan. Tutustumme myös Samuliin, joka muistelee omaa teini-ikäänsä ja silloista tyttöystäväänsä. Keskiössä on myös huvila, joka nykyajassa on jo hylätty.

Kuokkamummo tarjoaa melkoisen kyydin. Missään vaiheessa minua ei varsinaisesti pelottanut, mutta lukijana halusin jatkuvasti vain tietää lisää legendasta, Saarnasta ja mitä tulee tapahtumaan. Muutama sata sivua hujahti hetkessä. Kuokkamummon legenda on kiehtova, ja käsittääkseni se pohjautuu jotenkin Hautalan omassa lapsuudessa kuultuun tarinaan.

Mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tutustua paremmin mummeliin, mutta sainkin lukea teinien kähmimisestä. Samulin nuoruuden keskipiste tuntui olevan väärässä paikassa, jos se vain olisi siirtynyt muutaman metrin vasemmalle, sinne huvilalle ja niihin Bondorffeihin. Jääkää te teinit vain tähän, minä käyn sitten yksin tuolla kaislikossa möyrimässäää eeeei älkää viekö tarinaa poispäin.

Maisa ja kadonneen Sagalin etsintä oli mielenkiintoista luettavaa. Olisin kuitenkin kaivannut pelon tunnetta, sitä että en uskalla mennä nukkumaan ja jotta voin aamulla naureskella itselleni ja arkuudelleni. Mutta sen sijaan sain vain lukea mielenkiintoisen tarinan loppuun, laittaa kirja kiinni ja ihmetellä loppua.

Loppu. Kun tulet kysymään ihmisiltä, mitä he tykkäsivät Kuokkamummosta, he tulevat aina sanomaan: "...mutta se loppu oli outo". En osaa sanoa, onko lukijan tarkoitus hämmentyä vai onko jossain vaiheessa tarinaa jokin vihje mikä saa lukijan ymmärtämään. Loppu oli hyvä, ei siinä, mutta ihan kuin puuttuisi paljon sivuja ja kappaleita välistä. Huh.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Tammi 2014, 328 s.

Sarah Lotz: Kolme

Matkustajakone putoaa Floridassa, Japanissa, Etelä-Afrikassa ja Portugalin rannikolla.

12. tammikuuta 2012 tullaan muistamaan nimellä "Musta torstai". Neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta eri puolilla maapalloa, vain tunnin sisällä toisistaan. Ennennäkemättömän tragedian keskellä havaitaan pian ihme: kolme eloonjäänyttä. Yksi lapsi, kolmesta eri koneesta. Koko maailman huomio nauliintuu neljänteen turmakoneeseen, mutta tuhoalue on päiväkausia kaoottinen eikä eloonjääneitä uskota löytyvän. Samaan aikaan kun kansainvälinen media herkuttelee vuosisadan uutisella, viakutusvaltaisen uskonlahkon lopunajan julistus leviää Teksasista kulovalkean lailla. Lapset eivät pelastuneet sattumalta. Heillä on tarkoitus - ja neljäs lapsi kyllä löytyy. Myös villit salaliittoteoriat kukoistavat joka mantereella, ja pelko valtaa kansalaisten mielen. Ja vaikka viranomaiset rauhoittelevat tilannetta faktoillaan, uusien selkäpiitä karmivien tapahtumiesn myötä yhä useampi alkaa toivoa, ettei neljättä lasta koskaan löydetä...

Tämä kirja on ihana.

Katsokaa ensinnäkin tuota kantta. Kannessa on kolme viivaa, kullekin lapselle, ja hyvin himmeällä neljäs, tyhjä viiva. Neljännen viivan näkee vain valoa vasten, mutta se ei ole mitenkään "piilossa".

Onneksi ostin tämän kirjan omaksi. Tämä vaatii monen päivän sivujen selailua lukemisen jälkeenkin, enkä millään malttaisi luovuttaa takaisin sinne mistä ikinä tämän olisin lainannut. Nyt ymmärrän niitä lukijoita, jotka merkitsevät kirjoihinsa tärkeimpiä kohtia - minun teki mieli täyttää tämä kirja post-it-lapuilla ja taitella kulmia kaikkialta. Alleviivailusta puhumattakaan.

Teos on kirja kirjassa. Elspeth Martins on haastatellut erilaisia onnettomuuteen liittyviä henkilöitä, ja näistä haastatteluista koonnut aikajanallisesti järkevän teoksen. Mukana on myös chat-viestejä, sähköposteja, radio-ohjelmien litterointeja ja ääninauhoituksia. Keskiössä on lapset ja heidän huoltajansa. Neljännen lapsen etsintöihin ei ole kulutettu sivutilaa niin paljon kuin takakansi voisi lupailla. Eniten tämä taitaa käsitellä uskovaishörhöjen maailmanlopunjulistuksia, mikä kieltämättä alkoi ärsyttää. Varsinkin siinä vaiheessa, kun päästiin kappaleisiin jotka olivat pelkkää heidän propagandaansa.

Hahmoja on siis aivan mieletön määrä, ja myönnän etten aina ymmärtänyt kenestä on kyse otsikoiden perusteella (saatetaan esittää vain nimi). Lukua lukiessa kuitenkin kaikki valkeni. Lotz on tehnyt myös mieletöntä taustatutkimusta tätä kirjaansa varten, sillä tarkoitus on saada lukija uskomaan, että tämä kaikki on totta. Mukana on Japanin surullisenkuuluisa metsä Aokigahara, joka vetää itsemurhaa yrittäviä puoleensa. Yksi lentokoneista putoaa sinne, joten paikkaan tullaan palailemaan tarinassa.

Tilannehan on siis kaoottinen. Uskovaiset povaavat maailmanloppua valtavaan ääneen. Toimittajat ja media tekevät epäeettisiä asioita saadakseen jutunjuurta lehteensä. Lähimmäiset tunkeilevat lasten ja heidän huoltajiensa elämään saadakseen juttua myytäväksi lehdistölle. Huoltajat yrittävät sopeutua uuteen tilanteeseen. Ja lapsissa on jotain outoa onnettomuuden jäljiltä.

Kirjan rakenne - lukuja ja katkelmia erilaisista haastatteluista - on nerokas ja olen aivan varma että tämä tulee yleistymään. Se toimii hyvin, kun ajattelee Lotzin tarkoitusperiä kirjan suhteen. En usko että olisin pitänyt kirjasta näin paljon, jos se olisi kirjoitettu perinteisellä kerrontatavalla. Tämä toi kirjaan uskottavuutta ja mystiikkaa.

Suurenmoinen kirja, jonka ainoa miinus on uskovaiset. En nimittäin jaksanut millään kuulla sitä Raamatun jatkuvaa lainailua ja paasailua. En ymmärrä, miksi heitä piti korostaa kirjassa näin paljon, kun olisi voinut kertoa lapsista tai neljännen etsinnöistä.

Sarah Lotz: Kolme (The Three, 2014)

Suom. J. Pekka Mäkelä

Karisto, 494 s.

Rick Yancey: 5. aalto

"Totuus on, että heti kun ne löysivät meidät, pelimme oli pelattu."

1. aalto: Sähköt katkeavat
2. aalto: Onnekkaat pakenevat
3. aalto: Vain epäonnisimmat jäävät henkiin
4. aalto: Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin
5. aalto: Se alkaa nyt

Cassie on tyttö jollla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastuktuuri tuhottu ja planeetta kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea. Kaoottinen Maa vilisee ihmishahmoisia soluttautujia ja väärän valinnan hinta on kuolema.

Kenelle? Olen kuullut, että tämä vetoaa Stephenie Meyerin kirjasarjan Hostin faneille. Itse en kuitenkaan saa päähäni kohderyhmää, johon tämä vetoaisi.

Aloittaessani lukemisen kirja imaisi minut samantien sisäänsä. Olin haltioissani kirjan teemasta, toiminnasta ja kuinka säälimätön se on. Avaruusolennot hyökkäävät Maahan ja suorastaan teurastavat ihmiskuntaa erilaisin asein - sekä luodein että biologisin. Cassie on 16-vuotias selviytyjä, joka pysyttelee yksin. Avaruusolennot nimittäin voivat ottaa ihmisen hahmon, ja täten keneenkään ei voi luottaa.

Kirjassa kuolee ihmisiä niin säälimättömästi ja brutaalisti, että pieni kukkahattutäti nousi sisälläni ihmettelemään, kuinka tämä voi olla kirjastossa lasten osastolla. Tunnelma saa minut suorastaan pelkäämään, että tämä kaikki tapahtuisi todellisuudessa. Asiaa ei auta se, että romaani on itse Stephen Hawkingin inspiroima. Kirjan alussa ei tule valtavaa tietoähkyä, vaikkakin osa asioista olisi tälle lukijalle pitänyt vääntää rautalangasta. Minulla kesti kauan ymmärtää, mitä "aallot" konkreettisesti tarkoittivat ja keitä "Toiset" on.

Cassie on ihana. Olen varma, että Rick Yanceyllä on teinitytär, sillä hän kirjoittaa teinitytön niin loistavasti. Cassie toimii kertojana päiväkirjamaisesti, ja viljelee sarkastista asennettaan. Hän on selvästikin pelokas lapsi, jonka tulee olla rohkea selviytyäkseen. Ihastuin tähän tyttöön niin paljon. Aluksi en ollut varma, totunko näin vihamieliseen ja sarkastiseen kertojaan, mutta opin jopa nauttimaan siitä. Yancey on tehnyt myös erinomaista tutkimustyötä siitä, kuinka ihmismieli toimii. Paniikki on kuvailtu realistisesti ja erittäin hyvin. Tässä kirjassa kaikki oli täydellistä.

Kunnes oltiin sivulla 100-jotain. Sitten jotain tapahtui. En tiedä, mitä. Arvelen, että joko kirjailija vaihtui lennosta tai Yancey sai pahan aivotärähdyksen ja hänestä tuli miltei idiootti. Kirjasta nimittäin tuli yhtäkkiä hirvittävän huono. En tiedä, mistä aloittaisin.

Aloitan vaikkapa armeijasta. 5. aallon maailmassa on täysin normaalia, että 7-vuotiaat toimivat sotilaina ja 12-vuotiaat armeijan lääkintämiehenä joka tutkii ruumiita. Luin hyvin epäuskoisena ja yritin vakuuttaa itselleni, että olen ymmärtänyt väärin. Mutta ei, sotatantereelle lähetetään pieniä lapsia jotka eivät jaksa kannatella kivääriä. Ei ihme että ihmiskunta on pulassa. Kirjan yksi päähenkilöistä on Zombie, joka toimii sotamiehenä tässä samassa armeijassa. Armeija-luvut ovat erittäin kuivia ja niin stereotyyppisiä. Tottakai ylin hahmo on sotahullu räyhääjä, joka kohtelee alokkaita erittäin huonosti. Olivat he minkä ikäisiä tahansa...

Romanssi. Hei, te sinkut jotka etsitte parisuhdetta. Tässä on Cassien opas poikaystävän löytämiseen. Se vaatii vain kolme askelta.

1. Tapaa poika
2. Rakastu poikaan.

Oho, siinä olikin vain kaksi. Vaikka poika onkin teitä kohtaan välinpitämätön ja seuraava poika lukee henkilökohtaisen päiväkirjasi kannesta kanteen, niin ei hätää. Tarpeeksi kun rakastuu, niin eiköhän se poikaystävä kohta löydy. Niin ainakin tässä kirjassa kävi. "Kuinka löytää poikaystävä alle viidessä minuutissa" oli niin hirveän tökeröä, että en halunnut enää lukea Cassiesta. En toisaalta halunnut lukea armeijastakaan. En halunnut enää lukea tätä. Onneksi ollaan jo yli puolessa välissä.

Huomasin myös, että kirjassa kaikki ovat kauniita. Evan on erittäin komea. Hänellä on kivikovat rintalihakset, pehmeät kädet ja suloiset hiukset. Hakan iho on virheetön ja hänellä on upeat hiukset. Kukaan ei ole ruma. Kukaan ei edes ole tavallisen näköinen. He ovat kaikki täydellisiä.

Olen niin pettynyt tähän kirjaan. Alku oli ihana. Haluan vain lukea sen alun ja jos olisin tiennyt tulevasta, olisin jättänyt kirjan siihen. En tiedä kuinka arvioida kirja, jonka alku on ainakin neljä tähteä mutta loput siitä kaksi. Päädyn antamaan kaksi, sillä loppuosa kirjasta on niin anteeksiantamattoman sohaistu.

Rick Yancey: 5. aalto (The 5th Wave, 2013)

Suom. Ulla Selkälä

WSOY, 433 s.