Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami's notorious high-octane thriller is based on an irresistible premise: a class of 42 junior high school students are taken to a deserted island where, as part of a ruthless authoritarian program, they are provided with weapons and forced to kill one another until only one survivor is left standing.

Kenelle? Hyvästä tarinasta nauttiville, joita ei suolenpätkät hetkauta.

Battle Royale on dystopisessa Japanissa hallituksen sirkushuviksi luotu taisteluareena, johon valitaan joka vuosi satunnainen koululuokka. Kaikille jaetaan satunnainen ase ja säännöt ovat selvä: ole viimeinen eloonjäänyt. Jotta varmistetaan että ottelijat tottelevat, heidän kaulaansa asennetaan kaulapanta joka räjähtää niskottelun ilmetessä. Jos kukaan ei kuole 24 tunnin sisällä, kaikkien kaulapannat räjähtävät. Aseet vaihtelevat konekivääreistä haarukoihin. Voittaja saa eläkkeen ja nimikirjoituksen Suurelta Diktaattorilta.

Olen ollut Battle Royale -fani siitä lähtien kun näin elokuvan noin kymmenen vuotta sitten. Luin koko mangan melkein yhdeltä istumalta ja häpeäkseni kirjan, eli alkuperäisen tarinan, luin vasta nyt. Aloitin lukemaan vuoden 2007 käännöstä, mutta sen käännös on huono. Olen opiskellut kääntämistä ammattikorkeakoulu-tasolla, joten en tiedä onko se vain "ammattimainen" silmä joka nuo käännöshikat huomaa vai ovatko ne kaikille yhtä selkeitä mokia. Japanin kielen interferenssi paistoi käännöksestä niin paljon, että minun piti vaihtaa vuoden 2014 käännökseen, joka on huomattavasti parempi.

Kun lukeminen taas alkoi sujumaan, palataan itse kirjaan. Seuraamme kaikkien 42 oppilaan selviytymiskamppailua. Osa ei suostu ottelemaan, osa on alusta asti mukana ja osalla kestää hetken tottua ajatukseen, että heidän tulee tappaa luokkatoverinsa. Lähimmin seuraamme Shuyan, Norikon ja Kawadan selviytymistä. Tappamisen sijaan heidän mielessään on pako. Noriko on pahasti loukkaantunut, ja asetelma on klassinen "neito pulassa, mies suojelee".

Jotta juoni edistyisi, kirjassa ei kuvata paljoa jokaisen mielen kamppailua moraalista ja oikeasta ja väärästä. Kirjan yhteiskunta on mieletön ja ajatuksia herättävä. Battle Royale väitetään olevan olemassa sotilaallisista syistä, mutta todellisuudessa se on täysin hallituksen huviksi luotu ohjelma. joka samalla opettaa kansalaisille, ettei heillä ole mitään ihmisarvoa ja täten armoa ei anneta kapinallisille. Heidän valtionsa tunnetaan nykyään nimellä The Republic of Greater Eastern Asia, jonka hallitsija on aiemmin mainittu Suuri Diktaattori. Maailmanjärjestyksen vinkataan olevan muutenkin sekaisin, kun Koreat ovat yhdistyneet ja Yhdysvallatkin on nimetty uudelleen United Empireksi. Välillä oppilaat toivovat, että joku vapauttaa heidän kansansa hallituksen käsistä. Voi että, haluaisin lukea toisenkin tarinan tämän yhteiskunnan kansalaisista.

Battle Royale on ihana. Rakastan sitä sen upean idean vuoksi, se saa minut ajattelemaan ja jännittämään hahmojen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan todellakaan sovi kaikille. Siinä on paljon väkivaltaa ja kuolemaa, eikä kirjailija anna hahmoilleen mitään armoa.

Jos pidit Battle Royalesta, suosittelen vilkaisemaan Haikasorun julkaisemaa teosta The Battle Royale Slam Book: Essays on the cult classic by Koushun Takami. Nimen mukaisesti kyseessä on kirjanen 18 esseestä koskien Battle Royalea. Esseet käsittelevät kouluväkivaltaa, analyysejä Battle Royalesta (esimerkiksi vastaiskuna kritiikille, että kaikki Battle Royalen naispuoliset hahmot ovat avuttomia) ja lapset ja väkivalta. Löytyy myös Nälkäpelin ja Battle Royalen vertailua.

Koushun Takami: Battle Royale, 1999

Haikasoru, 647 s.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Ursulan tarina on kiehtovan ja kauhean 1900-luvun tarina. Vuosituhannen alussa Toddin perhe elää onnellista porvarillista elämää tietämättömänä tulevista mullistuksista. "Entä jos?" kuuluu kysymys. Entä jos viisivuotias Ursula ei olisikaan hukkunut? Entä jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut?
Kate Atkinson on kirjoittanut täyteläisen romaanin, joka alkaa vain alkaakseen uudelleen erilaisena versiona. Herkulliset yksityiskohdat ja niiden variaatiot täydentävät taidokasta kokonaisuutta. Lukija voi vain ihmetellä kuinka syvästi voi eläytyä tarinaan, joka ei etene tavanomaisen romaanin tapaan. Kysymys fiktion voimasta ja mahdollisuuksista kasvaakin kysymykseksi ihmiselämän mahdollisuuksista. Miten jokapäiväiset valintamme vaikuttavat elämämme kulkuun? Miten ne vaikuttavat muihin? Elämä elämältä on romaani, jossa pienet sattumukset voivat syöstä raiteiltaan niin pienen ihmisen kuin kokonaisen maanosan.

Olenko ainoa joka ei liiemmin välittänyt tästä kirjasta? Mielestäni se oli jopa tylsä. Jos lueskelet kirjan ensisivuja ja kiinnostut prologista jossa murhataan Hitler, pieni varoitus: kirja ei kerro siitä. Kirja kertoo Ursulasta, hänen lapsuudestaan porvarillisessa englantilaisperheessä ja hänen elämästään Saksassa toisen maailmansodan aikana. Hän kuolee uudelleen ja uudelleen - joskus jopa tarkoituksella - jotta voisi kokeilla uudelleen ja saada asiat tällä kertaa juuri kuten ne on tarkoitettu.

Myönnän, olen enemmän toiminta-genren perään. En ole kiinnostunut draamasta. En siis välttämättä ole paras mahdollinen arvostelemaan tätä kirjaa, sillä epäilemättä tämä kirja ei ole kirjoitettu minua varten. En tosin tiedä, kenelle tämä on kirjoitettu.

Minua tylsistytti se, että millään ei tuntunut olevan pointtia. Se oli vain puhetta, ihmisiä, tunteita.. ja oho, Ursula kuoli. Käydäänpä nämä kaikki puheet, ihmiset ja tunteet jälleen läpi. En välittänyt hahmojen kohtalosta. Ainoa asia mikä sai minut kääntämään sivua, on se, että maksoin tästä kirjasta.

Suomalainen kansi on omituinen. Keskiössä on... jotain mikä muistuttaa minua jäätyneestä kukasta. Jostain syystä nurkkaan on läntätty pieni kuva rakennuksista. Kirjan nimi on copypastetettu sen alle ja tehty omituinen läpinäkyvyys-efekti.

Myönnettäköön, että Kate Atkinson kirjoittaa kauniisti. Lukemani kirja oli käännetty suomeksi, mutta siitä paistoi kaunis kirjoitustyyli, joka soljui kauniisti. Kirjoitustyylin tarkastelu oli ainoa asia, mikä viihdytti minua. Se tosin ei auta kauaa, kun itse tarina on niin mitäänsanomaton. Kirja tuntui minulle vain kasalta kauniita sanoja, kun itse arvostan eniten juonen olemassaoloa. Huomaatko miten en omin sanoin osannut sanoa tämän kirjan sisällöstä mitään? Jos minun pitäisi nopeasti kertoa tästä kirjasta jotain, sanoisin: "Siinä on tyttö joka kuolee koko ajan."

Yleensä osaan katsoa tarinoita toisen lukijan perspektiivistä ja ymmärrän, miksi he pitävät tästä tarinasta. Mutta valitettavasti tämän kirjan kohdalla en ymmärrä, mikä tässä viehättää.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life After Life, 2013).

Suom. Kaisa Kattelus

Schildts & Söderströms, 595 s.

Otsuichi: Summer, Fireworks, and My Corpse

Two short novels, including the title story and Black Fairy Tale, plus a bonus short story. Summer is a simple story of a nine-year-old girl who dies while on summer vacation. While her youthful killers try to hide the her body, she tells us the story--from the POV of her dead body--of the boys' attempt to get away murder. Black Fairy Tale is classic J-horror: a young girl loses an eye in an accident, but receives a transplant. Now she can see again, but what she sees out of her new left eye is the experiences and memories of its previous owner.

Summer, Fireworks, and my Corpse sisältää kolme tarinaa, jotka esittelen yksitellen. Tarinat eivät kytkeydy toisiinsa, joten minun on hankala arvostella kirja kokonaisuutena. Kokonaisarvosana on kuitenkin annettava lopussa.

Summer, Fireworks, and my Corpse

Kirjan nimikkotarina kertoo lapsista, jotka piilottelevat ystävänsä ruumista siinä pelossa, että saavat rangaistuksen murhasta. Lähialueilla on esiintynyt lasten kidnappausta, joten huomio ei suuntaudu välittömästi heihin. Ruumista joudutaan poliisin tutkimusten vuoksi siirtämään paikasta toiseen, ja pelko paljastumisesta pyörii mielessä jatkuvasti. Tarina on hyvin psykologinen; se pureutuu lapsen mieleen ja pelkoon.
Mutta kaikista mielenkiintoisinta tässä on se, että tarina kerrotaan ruumiin näkökulmasta. Pieni tapettu tyttö ei ole syyttävän tuomarin roolissa, vaan uteliaan tarkkailijan. Hän ei saa emotionaalisia purkauksia, ei etsi syitä ystäviensä teoille, mutta haluaa toki tulla löydetyksi. Ruumiin perspektiivi tuo tarinaan mielenkiintoisen perspektiivin, eikä tällä vaikuta olevan muuta tarkoitusta.

Yuko

Tarina on hyvin lyhyt (noin 30-sivuinen), eikä siitä voi paljoa kertoa paljastamatta juonipaljastuksia. Se kuitenkin kertoo palvelustytöstä, joka alkaa epäillä isäntänsä tarkoitusperiä - miksi hän ei ole ikinä tavannut isäntänsä vaimoa? Miksi vaimo on sulkeutunut huoneeseensa?

Tarina on näistä kolmesta suosikkini. Luultavasti se johtuu huikeasta lopusta. Palvelustyttö on myös hienosti tehty hahmo.

Black Fairy Tale

Tarina on pienoisromaani (eli jotain novellin ja romaanin väliltä). Se vuorottelee kolmen tarinan voimin:

1. Satu korpista, joka toimittaa silmiä sokealle lapselle, jotta hän pystyisi näkemään maailmaa.
2. Tyttö, joka saa leikkauksessa uuden silmän. Hän kuitenkin alkaa nähdä tällä silmällään sen aiemman omistajan muistoja, mikä tuo hänet keskelle katoamismysteeriä.
3. Mies, jolla on kyky vaikkapa silpoa olentoja tappamatta häntä. Tämä kiehtoo häntä, ja hän tekee kokeiluja eläimillä... ja sitten siirtyy ihmisiin.

Tämä tarina ei ollut niin mielenkiintoinen kuin olisin toivonut. Luin sen ehkä liian pienissä pätkissä, sillä hahmot alkoivat mennä minulta sekaisin. Korppi-satu oli hyvin irtonainen, mutta onneksi siihen ei palattu montaa kertaa. Mies, joka tekee omia kokeilujaan elollisilla olennoilla, sai minut lukemaan eteenpäin. Hän esimerkiksi halkaisee kissan kahtia, joka ei edes huomaa että häneltä puuttuu peräpää vaan yrittää tavalliseen tapaansa puhdistaa häntäänsä. He eivät tunne minkäänlaista kykyä, vaan joissain tapauksissa jopa euforiaa. He kuitenkin kuolevat lopulta, mutta minun on vaikea inhota tätä miestä. Ehkä se johtuu siitä, ettei kukaan hänen uhreistaan ole hänelle vihainen?

Tarina olisi kuitenkin saanut olla paljon lyhyempi, sillä pituutta oli liikaa.

Kaiken kaikkiaan..

Kirja on englanniksi, mutten osaa sanoa vaikuttaako se mielipiteeseeni. Kielimuuria ei missään vaiheessa esiintynyt, ja olen lukenut kymmeniä englanninkielisiä kirjoja aikaisemminkin. Siitä kuitenkin on aikaa jo jonkin verran, ja englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen vie energiaa hieman enemmän. Se ei johdu minkäänlaisista ponniskeluista, vaan yksinkertaisesti käännösprosessista, joka aivoissa on jatkuvasti käynnissä. Samalla pitää ymmärtää juonta. Olen koulutukseltani tulkki (huom, ei kääntäjä vaan tulkki autenttisissa tilanteissa), ja siinä tehtävässä olen huomannut samaa uupumusta.

Sen lisäksi kirjan pisin tarina, Black Fairy Tale, ei ollut mielenkiintoinen. Tämä ja kääntämisen aiheuttama väsymys aiheuttivat sen, että luin kirjaa pienissä pätkissä. Se oli aina laukussa mukana ja sain silloin tällöin luettua sivun tai parin. Tämä harmittaa minua, mutta onneksi kirja on oma. Voin lukea sen myöhemmin uudelleen enemmän ajatuksen kanssa, ja katsoa muuttuuko mielipiteeni. Juuri nyt arvosanani on kuitenkin

Otsuichi: Summer, Fireworks, and my Corpse (2010)

Haikasoru, 350 s.

Laurie Frankel - Ikuisesti yhdess@

Miten löytäisi sen oikean? Helppoa! Tarvitaan vain erehdymätön algoritmi.
Nörttivelho Sam ohjelmoi elämäänsä kuntoon: löytyy täydellinen tyttöystävä, Meredith, sekä apu tämän suruun. Siinä sivussa Sam tulee loihtineeksi heille merkillisen työpaikan.
Kun astut Styks-salonkiin ja lähetät paluupostia, voit jatkaa sitä, minkä kuolema keskeytti. Mutta pidä varasi. Rakkaus voi alkaa elää omaa elämäänsä.

Ikuisesti yhdess@ kertoo pariskunnasta, jonka yrityksen kautta voidaan ottaa yhteys menetettyyn läheiseen. Tietokoneohjelma jäljittelee kuolleen omaisen virtuaalisia viestejä, ja vastaa niihin todentuntuisesti. Paluuposti-keksinnöstä tulee menestys, vaikkakin monet tahot vastustavat sitä. Eteen tulee paljon eettisiä ongelmia ratkaistavaksi. Samalla tutustumme Samin ja Meredithin parisuhde-elämään, vaikkakin kirjan keskiössä on Paluuposti.

Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta omia kuolleita läheisiä. Olen menettänyt vain yhden ihmisen, mutta hän kuoli vastikään ja hyvin traagisesti. Kirja saa aikaan jossittelua ja "jos tämä olisi totta" -ajatuksia. Kuolema on kirjassa suuresti läsnä, ja sai välillä palan nousemaan kurkkuun. Kirja kuitenkaan ei vello angstissa, vaan enemmänkin Paluupostin aiheuttamissa eettisissä ongelmissa. Voiko omaisen kuolemaa käsitellä terveellä tavalla, jos vielä kuoleman jälkeen juttelee hänen kopionsa kanssa videopuhelulla? Onko epäkunnioittavaa saada kuoleva omainen kirjoittamaan sähköpostiviestejä vain jotta hänen kanssaan voi jutella kuoleman jälkeen - sen sijaan että viettää hänen kanssaan hänen viimeiset hetkensä? Onko virtuaalisella kopiolla oikeus antaa anteeksi?

Sam ja Meredith ovat ihanin pariskunta, mitä kirjallisuudessa olen lukenut. He sopivat toisilleen täydellisesti (tietokoneohjelmaa voi kiittää heidän tapaamisestaan), ovat ihania yhdessä ja tukevat toisiaan täydellisesti.

"Tuota... Olen melko varma, että tämä oli minun elämäni viimeinen ensisuudelma. Halusin nautiskella siitä."
"No miten se sujui?" Meredith kysyi.
"Minä unohdin jo", Sam vastasi, ja Meredith hymyili, hänkin vahingossa rehellisesti. "Kokeillaan uudelleen."

Yleensä en perusta romantiikasta kirjallisuudessa, oikeastaan koska sitä ei yleensä tehdä oikein. Kirjailijat haluavat lisätä romantiikan vain koska lukija tykkää siitä, ja se jää yleensä irralliseksi ja ärsyttäväksi. Näiden kahden parisuhden sen sijaan sai minut kiitolliseksi, etten ole sinkku. Muutoin olisin jo hankkimassa uutta kissaa.

Kirja on surullinen. Se ei anna lohtua omaisen menettäneelle, mutta se sai minut ajattelemaan: "Huh. En ole käynyt mummun luona aikoihin." Kirja opettaa, että elämä on liian lyhyt ja sinä aikana tulisi viettää aikaa lähimmäisten kanssa.

Kirja voi kärsiä hiukan uskottavuudesta. Samin luoma tietokoneohjelma on äärettömän fiksu ja se seikka häiritsi minua. Kerronnallisesti kirja onnistui masentamaan, naurattamaan, ajattelemaan ja melkein jopa itkemään. Minuun se osui ja lujaa.

Laurie Frankel: Ikuisesti yhdessä (Goodbye for now, 2012)

Suom. Aili Herronen

WSOY, 433 s.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kenelle? Kauhu-genren ystäville, jotka etsivät jotain hieman erilaista.

On synkkä ja myrskyinen yö. Ilmassa leijuu painostava sähkökenttä, joka aiheuttaa päänsärkyjä ja omituisia reaktioita sähkölaitteisiin. Sähkökenttä katoaa yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kaikki kahden kuukauden sisällä kuolleet ihmiset heräävät henkiin eri puolin Tukholmaa - jopa jo haudassa makaavat.

Z-sanaa ei heistä käytetä, vaan termiä henkiinherännyt. He ovat hitaita ja vain yksi heistä - kaikista varhaimmin kuollut - pystyy puhumaan jotenkuten.

John Ajvide Lindqvist pystyy siihen mistä moni kirjailija vain haaveilee: tunnelman luomisessa. Luin kirjan yli puoleen väliin yhdeltä istumalta ja aloin sen jälkeen nukkumaan. Tottakai siitä seurasi painajaisunia. Kirjassa kuvaillaan kuollut ruumis niin ällöttävästi, että pystyn melkein näkemään sen. Lisäksi kirjassa on eräs dialogi, joka karmaisia minua kunnolla. Toivon, ettei Lindqvist mokaa tätä tunnelman rakentamista. Aineksia oli vaikka ja minkälaiseen mysteeriin. Se oli täynnä niitä pieniä ajatuksia, joita lukija painaa mieleensä tarkkaan, sillä tietää niiden olevan jotain tärkeää.

Hän mokasi. Lindqvistiltä nimittäin puuttuu tarinankerronnan hienostunein taito. Langat levisivät käsiin kunnolla, ja kaikki hahmot olivat veistetty samasta puusta. He raivostuivat korkeintaan kymmeneksi sekunniksi, ja leppyivät saman tien. Kuvittelin hahmot vain joukoksi John Ajvide Lindqvistejä juttelemassa keskenään, sillä hahmoilla ei ollut mitään luonnetta. Tarinaan tulee myös telepatia, jota kukaan ei hätkähdä. Siitä tulee hetkessä päivänselvä asia. Kun ihmiset jonottavat katsomaan henkiinheränneitä omaisiaan, vartija ilmoittaa että sisällä he saattavat alkaa kuulla toistensa ajatuksia.

Ihmiset reagoivat siihen kuin heille olisi ilmoitettu, että ulkona paistoi aurinko viikko sitten.

Kirjoitustyyli on tökkivä. Lauseet ovat välillä todella lyhyitä ja mieleeni tulee, että kirjailija on hakenut sillä taiteellista elävyyttä. Yksi sana ei ole lause, herrä Lindqvist.

Huumori on myötähäpeällistä. Hahmojen seasta löytyy myös koomikkoja, jotka olivat mielestäni niin mielikuvituksettomia ja kuivia että halusin vajota syvemmälle peiton alle ja teeskennellä, etten lukenut sitä. Muutenkin hahmojen "heitot" toisilleen ovat erittäin omituisia.

Kaikenkaikkiaan Lindqvist onnistui vain säikyttämään minut. Sen lisäksi jokin sai minut lukemaan tämän kirjan hyvin suurissa erissä. Kirja on melko väljä ulkoasultaan, ja nopea lukea. Muutoin kirja tuntui pettymykseltä ja minulle liian korkealentoiselta.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, 2005)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 400s.