M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Every morning, Melanie waits in her cell to be collected for class. When they come for her, Sergeant Parks keeps his gun pointing at her while two of his people strap her into the wheelchair. She thinks they don't like her. She jokes that she won't bite, but they don't laugh.

Kenelle? Nuorille, zombi-kirjallisuuden ystäville jotka haluavat välillä jotain hiukan erilaista.

Tämä on zombie-kirja. Jostain syystä sitä ei haluta paljastaa takakannen perusteella eikä aivan kirjan ensimmäisillä sivuillakaan (se tosin paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa, joten en lue tätä suureksi juonipaljastukseksi!). Mutta koska zombiet ovat niin ihmisiä kahtia jakava aihe, haluan siitä varoittaa. Mutta ote on hyvin erilainen ja zombien käyttö tässä kirjassa hyvin perusteltua. Anna siis tälle mahdollisuus.

Päähenkilömme on Melanie, joka käy asuu pienessä sellissä ja joka käy koulua armeijan valvovan silmän alla. Hän on hungrie, joka kiltistä luonteestaan ja suuresta sydämestään huolimatta kykenee vaistonsa ajamana repimään sinut kappaleiksi - halusi hän sitä tai ei.

Now she's ten years old, and she has skin like a princess in a fairy tale; skin as white as snow. So she knows that when she grows up she'll be beautiful, with princes falling over themselves to climb her tower and rescue her.
Assuming, of course, that she has a tower.
In the meantime, she has the cell, the corridor, the classroom and the shower room.

Maailma on kaaoksessa. Melanie elää eristyksissä armeijan, opettajien, tohtoreiden ja muiden oppilaiden kanssa. Harvalla on tietoa ulkopuolisesta elämästä, eikä kukaan halua astua sinne jalallakaan. Zombie-lapset ovat kykeneväisiä toimimaan kuin normaalit lapset eläimellisestä vaistostaan huolimatta, ja heidän opettamisensa on osa tieteellistä tutkimusta. Lapsilla ei ole aavistustakaan, miksi heidän täytyy elää sellissä ja tarkasti vartioituna, jolloin eettiset kysymykset nostavat päätään. Pedagogiikka on yksi keskeisistä teemoista. Melanien kiintyy yhteen opettajistaan, neiti Justineau'un, joka kertoo oppitunneillaan heille tarinoita. Koska lapsille ei ole asetettu mitään tulevaisuutta - ei työpaikkaa, ei mitään missä tarvitaan heidän tietouttaan - heidän oppimiskapasiteettiaan vain koetellaan ja tutkitaan. Helen Justinaeun opetustyyli on hyvin äidillinen ja hän tuntuu olevan ainoa, joka pitää Melanieta ja hänen luokkatovereitaan lapsina.

Aluksi pidin kirjaa hyvin naiivina ja lapsellisena. Tämä kuitenkin on kirjoitettu selvästikin nuorille, antaisin tämän luettavaksi noin yläaste-ikäiselle lapselle. Kirjaan kuitenkin tottuu nopeasti, ja huomasin tämän olevan hyvin pohdiskeleva ja paljon ajatuksia herättävä.

From the window, a monster's face stares out at her. Sergeant Parks' face.

Ketkä ovat todelliset hirviöt? Pienet lapset, joilla on nälkäisen leijonan vaisto, vai ihmiset jotka tekevät epäeettisiä kokeiluja näille lapsille? Ovatko kokeilut sallittuja; hungrien tutkiminen ja niiden fysiologian ymmärtäminen saattaisi jopa pelastaa koko ihmiskunnan. Osa hungrieista osaa puhua ja heillä on tietoisuus, mutta tekeekö tuo tietoisuus heillä kokeilemisesta julmempaa? Nämä ovat vain muutamia lukuisista kysymyksistä, joita pohdin kirjaa lukiessa.

Tämä on ihanan nopeatempoinen ja jännitystä piisaa. Kirja ei junnaa paikallaan hetkeäkään. Saatoin lukea vain muutaman kymmenen sivua, jonka aikana on tapahtunut paljon. Mikä on todella mukavaa vaihtelua, kun viime aikoina olen lukenut hiukan tylsiäkin kirjoja. Kirja kuitenkin on niin tapahtumarikas, että siitä ei oikein voi kertoa paljoakaan paljastelematta mehukkaimpia kohtia!

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Orbit, 460 s.

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami's notorious high-octane thriller is based on an irresistible premise: a class of 42 junior high school students are taken to a deserted island where, as part of a ruthless authoritarian program, they are provided with weapons and forced to kill one another until only one survivor is left standing.

Kenelle? Hyvästä tarinasta nauttiville, joita ei suolenpätkät hetkauta.

Battle Royale on dystopisessa Japanissa hallituksen sirkushuviksi luotu taisteluareena, johon valitaan joka vuosi satunnainen koululuokka. Kaikille jaetaan satunnainen ase ja säännöt ovat selvä: ole viimeinen eloonjäänyt. Jotta varmistetaan että ottelijat tottelevat, heidän kaulaansa asennetaan kaulapanta joka räjähtää niskottelun ilmetessä. Jos kukaan ei kuole 24 tunnin sisällä, kaikkien kaulapannat räjähtävät. Aseet vaihtelevat konekivääreistä haarukoihin. Voittaja saa eläkkeen ja nimikirjoituksen Suurelta Diktaattorilta.

Olen ollut Battle Royale -fani siitä lähtien kun näin elokuvan noin kymmenen vuotta sitten. Luin koko mangan melkein yhdeltä istumalta ja häpeäkseni kirjan, eli alkuperäisen tarinan, luin vasta nyt. Aloitin lukemaan vuoden 2007 käännöstä, mutta sen käännös on huono. Olen opiskellut kääntämistä ammattikorkeakoulu-tasolla, joten en tiedä onko se vain "ammattimainen" silmä joka nuo käännöshikat huomaa vai ovatko ne kaikille yhtä selkeitä mokia. Japanin kielen interferenssi paistoi käännöksestä niin paljon, että minun piti vaihtaa vuoden 2014 käännökseen, joka on huomattavasti parempi.

Kun lukeminen taas alkoi sujumaan, palataan itse kirjaan. Seuraamme kaikkien 42 oppilaan selviytymiskamppailua. Osa ei suostu ottelemaan, osa on alusta asti mukana ja osalla kestää hetken tottua ajatukseen, että heidän tulee tappaa luokkatoverinsa. Lähimmin seuraamme Shuyan, Norikon ja Kawadan selviytymistä. Tappamisen sijaan heidän mielessään on pako. Noriko on pahasti loukkaantunut, ja asetelma on klassinen "neito pulassa, mies suojelee".

Jotta juoni edistyisi, kirjassa ei kuvata paljoa jokaisen mielen kamppailua moraalista ja oikeasta ja väärästä. Kirjan yhteiskunta on mieletön ja ajatuksia herättävä. Battle Royale väitetään olevan olemassa sotilaallisista syistä, mutta todellisuudessa se on täysin hallituksen huviksi luotu ohjelma. joka samalla opettaa kansalaisille, ettei heillä ole mitään ihmisarvoa ja täten armoa ei anneta kapinallisille. Heidän valtionsa tunnetaan nykyään nimellä The Republic of Greater Eastern Asia, jonka hallitsija on aiemmin mainittu Suuri Diktaattori. Maailmanjärjestyksen vinkataan olevan muutenkin sekaisin, kun Koreat ovat yhdistyneet ja Yhdysvallatkin on nimetty uudelleen United Empireksi. Välillä oppilaat toivovat, että joku vapauttaa heidän kansansa hallituksen käsistä. Voi että, haluaisin lukea toisenkin tarinan tämän yhteiskunnan kansalaisista.

Battle Royale on ihana. Rakastan sitä sen upean idean vuoksi, se saa minut ajattelemaan ja jännittämään hahmojen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan todellakaan sovi kaikille. Siinä on paljon väkivaltaa ja kuolemaa, eikä kirjailija anna hahmoilleen mitään armoa.

Jos pidit Battle Royalesta, suosittelen vilkaisemaan Haikasorun julkaisemaa teosta The Battle Royale Slam Book: Essays on the cult classic by Koushun Takami. Nimen mukaisesti kyseessä on kirjanen 18 esseestä koskien Battle Royalea. Esseet käsittelevät kouluväkivaltaa, analyysejä Battle Royalesta (esimerkiksi vastaiskuna kritiikille, että kaikki Battle Royalen naispuoliset hahmot ovat avuttomia) ja lapset ja väkivalta. Löytyy myös Nälkäpelin ja Battle Royalen vertailua.

Koushun Takami: Battle Royale, 1999

Haikasoru, 647 s.

Stephen King: The Long Walk

Every year, on the first day of May, one hundred teenage boys meet for an event known throughout the country as "The Long Walk." Among this year's chosen crop is sixteen-year-old Ray Garraty. He knows the rules: that warnings are issued if you fall under speed, stumble, sit down. That after three warnings... you get your ticket. And what happens then serves as a chilling reminder that there can be only one winner in the Walk - the one that survives...

Tämä kirja ei ole herkille. Olen lukenut useita Stephen Kingin kirjoja ja mikään ei ole saanut minua voimaan niin pahoin kuin tämä kirja. Hitsi, en osaa nimetä kirjaa muiltakaan kirjailijoita jotka ovat onnistuneet vaikuttamaan minuun näin paljon.

Joka vuosi 100 teini-ikäistä poikaa osallistuu vapaaehtoisesti kilpailuun, jossa voittaja saa palkinnoksi mitä hän ikinä tahtookaan. Osallistujien tehtävä on kävellä kauemmin kuin muut. Et saa hidastaa, poiketa reitiltä tai häiritä muiden etenemistä. Jos rikot sääntöjä, saat varoituksen. Neljännestä varoituksesta sinut ammutaan kuoliaaksi, eikä kukaan kuuntele selityksiäsi jalkakrampista tai kompastumisesta. Kilpailussa ei ole taukoja. Viimeinen jaloillaan voittaa.

Mikä vaikutti minuun ehkä eniten on se, että kilpailu televisioidaan ja reitin varrella näkyy paljon ihmisiä miltei odottamassa että joku ammutaan. Kilpailu on heille suurta hupia jota tullaan seuraamaan koko perheen voimin. Vedonlyöntejä tehdään suurista summista. Kilpailu tuntuu olevan itsestäänselvyys ja ihmiset tulevat radan laidalle kannustamaan kilpailijoita, jotka ovat kotoisin heidän kotikonnuiltaan.
Kilpailijat ovat näyteikkunalla. He eivät ole töllistelijöiden mielestä enää ihmisiä, vaan heidän kuullen voidaan jopa spekuloida, kuoleekohan tuo tuossa nyt.

"He won't last much longer", a woman in the front row said quite audibly.
"Your tits won't last much longer!" Garraty snapped at her, and the crowd cheered him.
"They're really screwed up. Perverted."

Välitin kävelijöistä niin paljon. Kirja pyörii Garrarty-nimisen pojan näkökulmassa ja hän tutustuu kouralliseen muita kävelijöitä. Marssi menee enimmäkseen hyvässä hengessä kannustaen toisiaan, ja saa lukijankin kehottamaan kävelijöitä: "Kyllä sinä jaksat, vielä vähän. Vielä vähän". Ja raaka totuus on, että he eivät aina selviä. Suurin osa kuolee väsymykseen, mutta osa tapattaa itsensä tahallaan ja osa tulee suorastaan hulluksi uupumuksesta. Mitä pidemmälle he kävelevät, sitä enemmän heistä katoaa inhimillisyys ja lopulta heistä tulee automatisoituja robotteja joiden mielessä on ainoastaan selviytyminen.

Tämä kirja tulee jäämään mieleeni ikuisesti ja tulen aina tilaisuuden tullen suosittelemaan sitä jokaiselle. Erityisesti pidin lopusta, joka ei päättynyt minkäänlaiseen ihmepelastukseen, vaan kirja pitää lupauksensa kuolettavasta ja raa'asta pelistä loppuun saakka.

Stephen King: The Long Walk, 1979.

Signet, 370 s.

Rick Yancey: 5. aalto

"Totuus on, että heti kun ne löysivät meidät, pelimme oli pelattu."

1. aalto: Sähköt katkeavat
2. aalto: Onnekkaat pakenevat
3. aalto: Vain epäonnisimmat jäävät henkiin
4. aalto: Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin
5. aalto: Se alkaa nyt

Cassie on tyttö jollla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastuktuuri tuhottu ja planeetta kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea. Kaoottinen Maa vilisee ihmishahmoisia soluttautujia ja väärän valinnan hinta on kuolema.

Kenelle? Olen kuullut, että tämä vetoaa Stephenie Meyerin kirjasarjan Hostin faneille. Itse en kuitenkaan saa päähäni kohderyhmää, johon tämä vetoaisi.

Aloittaessani lukemisen kirja imaisi minut samantien sisäänsä. Olin haltioissani kirjan teemasta, toiminnasta ja kuinka säälimätön se on. Avaruusolennot hyökkäävät Maahan ja suorastaan teurastavat ihmiskuntaa erilaisin asein - sekä luodein että biologisin. Cassie on 16-vuotias selviytyjä, joka pysyttelee yksin. Avaruusolennot nimittäin voivat ottaa ihmisen hahmon, ja täten keneenkään ei voi luottaa.

Kirjassa kuolee ihmisiä niin säälimättömästi ja brutaalisti, että pieni kukkahattutäti nousi sisälläni ihmettelemään, kuinka tämä voi olla kirjastossa lasten osastolla. Tunnelma saa minut suorastaan pelkäämään, että tämä kaikki tapahtuisi todellisuudessa. Asiaa ei auta se, että romaani on itse Stephen Hawkingin inspiroima. Kirjan alussa ei tule valtavaa tietoähkyä, vaikkakin osa asioista olisi tälle lukijalle pitänyt vääntää rautalangasta. Minulla kesti kauan ymmärtää, mitä "aallot" konkreettisesti tarkoittivat ja keitä "Toiset" on.

Cassie on ihana. Olen varma, että Rick Yanceyllä on teinitytär, sillä hän kirjoittaa teinitytön niin loistavasti. Cassie toimii kertojana päiväkirjamaisesti, ja viljelee sarkastista asennettaan. Hän on selvästikin pelokas lapsi, jonka tulee olla rohkea selviytyäkseen. Ihastuin tähän tyttöön niin paljon. Aluksi en ollut varma, totunko näin vihamieliseen ja sarkastiseen kertojaan, mutta opin jopa nauttimaan siitä. Yancey on tehnyt myös erinomaista tutkimustyötä siitä, kuinka ihmismieli toimii. Paniikki on kuvailtu realistisesti ja erittäin hyvin. Tässä kirjassa kaikki oli täydellistä.

Kunnes oltiin sivulla 100-jotain. Sitten jotain tapahtui. En tiedä, mitä. Arvelen, että joko kirjailija vaihtui lennosta tai Yancey sai pahan aivotärähdyksen ja hänestä tuli miltei idiootti. Kirjasta nimittäin tuli yhtäkkiä hirvittävän huono. En tiedä, mistä aloittaisin.

Aloitan vaikkapa armeijasta. 5. aallon maailmassa on täysin normaalia, että 7-vuotiaat toimivat sotilaina ja 12-vuotiaat armeijan lääkintämiehenä joka tutkii ruumiita. Luin hyvin epäuskoisena ja yritin vakuuttaa itselleni, että olen ymmärtänyt väärin. Mutta ei, sotatantereelle lähetetään pieniä lapsia jotka eivät jaksa kannatella kivääriä. Ei ihme että ihmiskunta on pulassa. Kirjan yksi päähenkilöistä on Zombie, joka toimii sotamiehenä tässä samassa armeijassa. Armeija-luvut ovat erittäin kuivia ja niin stereotyyppisiä. Tottakai ylin hahmo on sotahullu räyhääjä, joka kohtelee alokkaita erittäin huonosti. Olivat he minkä ikäisiä tahansa...

Romanssi. Hei, te sinkut jotka etsitte parisuhdetta. Tässä on Cassien opas poikaystävän löytämiseen. Se vaatii vain kolme askelta.

1. Tapaa poika
2. Rakastu poikaan.

Oho, siinä olikin vain kaksi. Vaikka poika onkin teitä kohtaan välinpitämätön ja seuraava poika lukee henkilökohtaisen päiväkirjasi kannesta kanteen, niin ei hätää. Tarpeeksi kun rakastuu, niin eiköhän se poikaystävä kohta löydy. Niin ainakin tässä kirjassa kävi. "Kuinka löytää poikaystävä alle viidessä minuutissa" oli niin hirveän tökeröä, että en halunnut enää lukea Cassiesta. En toisaalta halunnut lukea armeijastakaan. En halunnut enää lukea tätä. Onneksi ollaan jo yli puolessa välissä.

Huomasin myös, että kirjassa kaikki ovat kauniita. Evan on erittäin komea. Hänellä on kivikovat rintalihakset, pehmeät kädet ja suloiset hiukset. Hakan iho on virheetön ja hänellä on upeat hiukset. Kukaan ei ole ruma. Kukaan ei edes ole tavallisen näköinen. He ovat kaikki täydellisiä.

Olen niin pettynyt tähän kirjaan. Alku oli ihana. Haluan vain lukea sen alun ja jos olisin tiennyt tulevasta, olisin jättänyt kirjan siihen. En tiedä kuinka arvioida kirja, jonka alku on ainakin neljä tähteä mutta loput siitä kaksi. Päädyn antamaan kaksi, sillä loppuosa kirjasta on niin anteeksiantamattoman sohaistu.

Rick Yancey: 5. aalto (The 5th Wave, 2013)

Suom. Ulla Selkälä

WSOY, 433 s.