Näytetään tekstit, joissa on tunniste zombiet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste zombiet. Näytä kaikki tekstit

16.2.15

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Every morning, Melanie waits in her cell to be collected for class. When they come for her, Sergeant Parks keeps his gun pointing at her while two of his people strap her into the wheelchair. She thinks they don't like her. She jokes that she won't bite, but they don't laugh.
Kenelle? Nuorille, zombi-kirjallisuuden ystäville jotka haluavat välillä jotain hiukan erilaista.

Tämä on zombie-kirja. Jostain syystä sitä ei haluta paljastaa takakannen perusteella eikä aivan kirjan ensimmäisillä sivuillakaan (se tosin paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa, joten en lue tätä suureksi juonipaljastukseksi!). Mutta koska zombiet ovat niin ihmisiä kahtia jakava aihe, haluan siitä varoittaa. Mutta ote on hyvin erilainen ja zombien käyttö tässä kirjassa hyvin perusteltua. Anna siis tälle mahdollisuus.

Päähenkilömme on Melanie, joka käy asuu pienessä sellissä ja joka käy koulua armeijan valvovan silmän alla. Hän on hungrie, joka kiltistä luonteestaan ja suuresta sydämestään huolimatta kykenee vaistonsa ajamana repimään sinut kappaleiksi - halusi hän sitä tai ei.

Now she's ten years old, and she has skin like a princess in a fairy tale; skin as white as snow. So she knows that when she grows up she'll be beautiful, with princes falling over themselves to climb her tower and rescue her.
Assuming, of course, that she has a tower.
In the meantime, she has the cell, the corridor, the classroom and the shower room.

Maailma on kaaoksessa. Melanie elää eristyksissä armeijan, opettajien, tohtoreiden ja muiden oppilaiden kanssa. Harvalla on tietoa ulkopuolisesta elämästä, eikä kukaan halua astua sinne jalallakaan. Zombie-lapset ovat kykeneväisiä toimimaan kuin normaalit lapset eläimellisestä vaistostaan huolimatta, ja heidän opettamisensa on osa tieteellistä tutkimusta. Lapsilla ei ole aavistustakaan, miksi heidän täytyy elää sellissä ja tarkasti vartioituna, jolloin eettiset kysymykset nostavat päätään. Pedagogiikka on yksi keskeisistä teemoista. Melanien kiintyy yhteen opettajistaan, neiti Justineau'un, joka kertoo oppitunneillaan heille tarinoita. Koska lapsille ei ole asetettu mitään tulevaisuutta - ei työpaikkaa, ei mitään missä tarvitaan heidän tietouttaan - heidän oppimiskapasiteettiaan vain koetellaan ja tutkitaan. Helen Justinaeun opetustyyli on hyvin äidillinen ja hän tuntuu olevan ainoa, joka pitää Melanieta ja hänen luokkatovereitaan lapsina.

Aluksi pidin kirjaa hyvin naiivina ja lapsellisena. Tämä kuitenkin on kirjoitettu selvästikin nuorille, antaisin tämän luettavaksi noin yläaste-ikäiselle lapselle. Kirjaan kuitenkin tottuu nopeasti, ja huomasin tämän olevan hyvin pohdiskeleva ja paljon ajatuksia herättävä.

From the window, a monster's face stares out at her. Sergeant Parks' face.

Ketkä ovat todelliset hirviöt? Pienet lapset, joilla on nälkäisen leijonan vaisto, vai ihmiset jotka tekevät epäeettisiä kokeiluja näille lapsille? Ovatko kokeilut sallittuja; hungrien tutkiminen ja niiden fysiologian ymmärtäminen saattaisi jopa pelastaa koko ihmiskunnan. Osa hungrieista osaa puhua ja heillä on tietoisuus, mutta tekeekö tuo tietoisuus heillä kokeilemisesta julmempaa? Nämä ovat vain muutamia lukuisista kysymyksistä, joita pohdin kirjaa lukiessa.

Tämä on ihanan nopeatempoinen ja jännitystä piisaa. Kirja ei junnaa paikallaan hetkeäkään. Saatoin lukea vain muutaman kymmenen sivua, jonka aikana on tapahtunut paljon. Mikä on todella mukavaa vaihtelua, kun viime aikoina olen lukenut hiukan tylsiäkin kirjoja. Kirja kuitenkin on niin tapahtumarikas, että siitä ei oikein voi kertoa paljoakaan paljastelematta mehukkaimpia kohtia!

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts
Orbit, 460 s.

28.8.14

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kenelle? Kauhu-genren ystäville, jotka etsivät jotain hieman erilaista.

On synkkä ja myrskyinen yö. Ilmassa leijuu painostava sähkökenttä, joka aiheuttaa päänsärkyjä ja omituisia reaktioita sähkölaitteisiin. Sähkökenttä katoaa yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kaikki kahden kuukauden sisällä kuolleet ihmiset heräävät henkiin eri puolin Tukholmaa - jopa jo haudassa makaavat.

Z-sanaa ei heistä käytetä, vaan termiä henkiinherännyt. He ovat hitaita ja vain yksi heistä - kaikista varhaimmin kuollut - pystyy puhumaan jotenkuten.

John Ajvide Lindqvist pystyy siihen mistä moni kirjailija vain haaveilee: tunnelman luomisessa. Luin kirjan yli puoleen väliin yhdeltä istumalta ja aloin sen jälkeen nukkumaan. Tottakai siitä seurasi painajaisunia. Kirjassa kuvaillaan kuollut ruumis niin ällöttävästi, että pystyn melkein näkemään sen. Lisäksi kirjassa on eräs dialogi, joka karmaisia minua kunnolla. Toivon, ettei Lindqvist mokaa tätä tunnelman rakentamista. Aineksia oli vaikka ja minkälaiseen mysteeriin. Se oli täynnä niitä pieniä ajatuksia, joita lukija painaa mieleensä tarkkaan, sillä tietää niiden olevan jotain tärkeää.

Hän mokasi. Lindqvistiltä nimittäin puuttuu tarinankerronnan hienostunein taito. Langat levisivät käsiin kunnolla, ja kaikki hahmot olivat veistetty samasta puusta. He raivostuivat korkeintaan kymmeneksi sekunniksi, ja leppyivät saman tien. Kuvittelin hahmot vain joukoksi John Ajvide Lindqvistejä juttelemassa keskenään, sillä hahmoilla ei ollut mitään luonnetta. Tarinaan tulee myös telepatia, jota kukaan ei hätkähdä. Siitä tulee hetkessä päivänselvä asia. Kun ihmiset jonottavat katsomaan henkiinheränneitä omaisiaan, vartija ilmoittaa että sisällä he saattavat alkaa kuulla toistensa ajatuksia.

Ihmiset reagoivat siihen kuin heille olisi ilmoitettu, että ulkona paistoi aurinko viikko sitten.

Kirjoitustyyli on tökkivä. Lauseet ovat välillä todella lyhyitä ja mieleeni tulee, että kirjailija on hakenut sillä taiteellista elävyyttä. Yksi sana ei ole lause, herrä Lindqvist.

Huumori on myötähäpeällistä. Hahmojen seasta löytyy myös koomikkoja, jotka olivat mielestäni niin mielikuvituksettomia ja kuivia että halusin vajota syvemmälle peiton alle ja teeskennellä, etten lukenut sitä. Muutenkin hahmojen "heitot" toisilleen ovat erittäin omituisia.

Kaikenkaikkiaan Lindqvist onnistui vain säikyttämään minut. Sen lisäksi jokin sai minut lukemaan tämän kirjan hyvin suurissa erissä. Kirja on melko väljä ulkoasultaan, ja nopea lukea. Muutoin kirja tuntui pettymykseltä ja minulle liian korkealentoiselta.


John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, 2005)
Suom. Jaana Nikula
Gummerus, 400s.

Kuinka kuolleita käsitellään

24.8.14

Daniel Way & Paco Medina: Deadpool - Secret Invasion

"S'matter, buddy? You look a little... what's the word I'm looking for?... Stupid."
Kenelle? Lyhyestä ja hauskasta paketista kiinnostuneille.

Deadpool on Marvelin epätavallinen supersankari-hahmo. Hänen erikoiskykynsä on nopea parantuminen, voimakkuus, notkeus ja erinomaiset taistelutaidot. Hän on eräänlainen antisankari, joka tietää olevansa sarjakuvahahmo ja keskustelee usein kertojan kanssa. Hänen karismansa piilee ylivoimaisesta huumorissa.

Luulin tämän olevan ensimmäinen Deadpool-sarjakuva, mutta erehdyin. Jostain syystä albumissa kuitenkin on numero yksi. Deadpool ei ole minulle sarjakuvista tuttu entuudestaan, mutta viittauksia aiempiin seikkailuihin oli vain yksi. En välitä Marvelin supersankari-sarjakuvista, mutta tämä rikkoo vahvasti perinteitä.

Sarjakuvassa on kaksi tarinaa. Ensimmäisessä avaruusolennot lisäävät Deadpoolin DNA:ta omaan jälkikasvuunsa tehdäkseen heistä voittamattomia. Tarina on erittäin nopeatempoinen, ja olisi vaatinut enemmän sivutilaa. Nyt tahti on liian kiivas - ensin näytetään uusi rotu vauvoina, seuraavalla sivulla he ovat täysikasvuisia. Tarina on kuitenkin tehty yksinkertaiseksi, jotta siitä ei tule liian sekavaa. Tämä tarina on näistä kahdesta suosikkini. Siinä korostuu hyvin Deadpoolin oveluus ja impulsiivisuus. Sarjakuvassa esitellään hiukan Deadpoolin sairautta.

Toisessa tarinassa Deadpool palkataan tappamaan kauneuskirugi, joka on kidnapannut toimeksiantajan vaimon. Paikalla on myös paha zombie-ongelma. Tarina ei tarjoa mitään uutta tietoa Deadpoolista ensimmäisen tarinan jälkeen. Hahmo ei kehity, mutta se on yksi Marvel-sarjakuvien jujuista. Tarinat voidaan lukea missä järjestyksessä tahansa, sillä hahmo ja alkuasetelma on aina sama.

Sarjakuva on lyhyt, ja visuaalisesti onnistunut kokonaisuus. Painopaperi on laadukasta, joskin sarjakuvissa suosisin enemmän mattapintaista paperia kuin kiiltävää. Kirjaa täytyy käännellä, jottei heijastukset häiritsisi lukemista. Vaikka tämä pakkaus olikin viihdyttävä, en usko jatkavani sarjan lukemista ellei toisia osia ilmaannu itsestään nenäni eteen.