Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Eräänä aamuna Grietin lapsuudenkotiin hollantilaisessa pikkukaupungissa ilmaantuu outo pariskunta. Mies on Vermeer, arvostettu taidemaalari ja demoninen nero, yhdentoista lapsen isä. Kuusitoistavuotiaan Grietin on määrä lähteä perheen palvelukseen.
Protestanttiperheen kuuliaisen tyttären ei ole helppo kotiutua palveluspaikkaansa. Hänellä on kuitenkin pääsy sen pyhättöön, Vermeerin ateljeehen, jossa taianomaiset maalaukset valmistuva.
Ja vääjäämättä koittaa päivä, jolloin nuori piikatyttö istuu taiteilijan malliksi. Mutta järjestely ei miellytä kaikkia - eikä piikatytön pitäisi koskaan unohtaa taustaansa.

Genre: Historiallinen

Turbaanipäinen tyttö, tai kuten itse sitä tapaan nimittää, Tyttö ja helmikorvakoru, on yksi suosikki-maalauksiani, ja tutustuin siihen kunnolla lukio-aikana tehdessäni kyseisestä maalauksesta pastissia. Maalauksen tytössä on samanlaista salaperäisyyttä kuin Mona Lisassa: Kuka tuo tyttö on? Mihin luokkaan hän kuuluu? Miksi hänestä on tehty maalaus? Tracy Chevalier on kirjoittanut fiktiivisen tarinan maalauksen synnystä. Tarina kertoo köyhästä tytöstä, Grietistä, joka työskentelee maalari Johannes Vermeerin kodissa piikana. Hän seuraa tarkkaan Vermeerin työskentelyä taulujen parissa ja lopulta joutuu itse malliksi.

Jos tämä kirja ei saa sinua aloittamaan maalaamista, mikä sitten saa? Minulle tuli suorastaan haikea olo ja huono omatunto siitä, etten ole maalannut kankaalle vuosiin! Koko kirjan lempikohtani on se, kuinka Vermeer näkee sävyjä eri väreissä ja kuinka hän tuo nämä sävyt kankaalle. Kuinka maalata valkoinen seinä käyttämättä yhtään valkoista väriä. Ihanaa! Voisin laittaa siihen kohtaan kirjanmerkin ja lukea se aina silloin tällöin uudelleen. Kyseinen kohta oli päässyt aikoinaan myös äidinkielen kirjaan ja se sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta - vaikken edes välitä tämänkaltaisesta genrestä. Ostin tämän kirjan itselleni divarista, ja onnekseni sieltä löytyi juuri kuvitettu laitos, jossa sivujen välissä on tarinassa mainittuja Vermeerin maalauksia. Chevalier osaa kyllä kuvailla näitä teoksia mielettömän hyvin, ja pystyy hyvin kuvittelemaan, millainen tarina näiden maalauksien takana voisi olla.

Griet on ihastuttava. Ehkä kaipailinkin jotain muuta kuin toiminnantäytteisiä ja sarkasmia hyvin puhuvia sankarittaria. Griet on vain tavallinen tyttö, joka työskentelee semi-rikkaassa perheessä, johon kuuluu myös inhottavia perheenjäseniä. Hän kiinnostuu Vermeerin maalauksista, tutustuu poikaan, välttelee ikävää seuraa ja tekee työnsä tunnollisesti. Ihanan tavallista, mutta silti hurmaavaa. Suurin viehätys kuitenkin on maalauksissa, mikä on myös Grietille tärkeä aihe.Ja Turbaanipäisen tytön synty: ah, se on niin nerokas. Chevalierin kuvitelma maalauksen synnystä on niin uskottava, että se voisi ihan hyvin olla tottakin. Hän on ottanut kaikki yksityiskohdat huomioon, jopa kosteat huulet ja ympäristön! Chevalier on täysin uskollinen Vermeerin elämälle ja sisällyttää jopa hänen kaikki yksitoista lastaan.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, erityisesti taiteesta kiinnostuneille. Tämä on realistinen kuvaelma 1600-luvun Hollannista, ja vaikka itse olen melko tarkka yksityiskohdille, en missään vaiheessa alkanut epäillä taustatutkimuksen riittävyyttä. Tämä on ihana.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 1999)

335 s.

Erin Lindsay McCabe: I Shall Be Near To You

Rosetta doesn't want her new husband, Jeremiah, to enlist, but he joins up, hoping to make enough money to afford their own farm someday. When Jeremiah leaves, Rosetta decides her true place is by his side, no matter what that means, and follows him into war.

Kenelle? Historiasta kiinnostuneille (perustuu tositarinoihin naisista, jotka tekeytyvät miehiksi taistellakseen sodassa). Myös heille, jotka haluavat lukea suloista romantiikkaa.

Tehdessään taustatutkimusta tätä romaania varten Erin Lindsay McCabe tutki 250 kirjettä, joita miehiksi tekeytyneet naiset lähettivät kotiinsa Yhdysvaltain sisällissodasta. Syitä naisten sotaan lähtöön on monia. seikkailunhalu, rahapula... mutta myös heidän halunsa taistella sodassa miehensä rinnalla, ja juuri tästä kirja kertoo.

Rosetta ja Jeremiah ovat menneet naimisiin juuri ennen Jeremiahin lähtöä sotaan. Rosetta ei halua jäädä yksin kotiin odottamaan miehensä paluuta, vaan leikkauttaa hiuksensa ja liittyy armeijaan rivisotilaaksi ottaen samalla nimen Ross Stone. Lähtö ei ole vaikea päätös, sillä Rosetta on lujapäinen tyttö, joka kotitilallakin teki ennemmin miesten tehtäviä navetalla. Hän on syvästi rakastunut mieheensä ja pettynyt Jeremiahin päätökseen lähteä sotaan. Rosetta ei siis näe mitään muutakaan vaihtoehtoa kuin seurata miestään.

Kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, mielessäni pyöri: "O-ou, Yhdysvaltain sisällissota. Mitä minä tiedän siitä?" Tietoni rajoittui orjuuskysymyksiin ja pohjoinen vs. etelä -asetelmaan. Huoli on kuitenkin turha, sillä kirja ei perehdy sodan poliittiseen puoleen laisinkaan. Riittää ainoastaan perustiedot sodasta, eikä tarvitse lukea Wikipedia-artikkeleita aiheesta.

"I ain't ever thought I'd get to feeling lonely, but there's all these men doing men things and no proper company for a woman. When women gather, they are always doing something of use, quilting to make the work go faster for each other, keeping company while they sew for kin, making long days nursing babies easier, passing gossip and family news. Here then men sing bawdy songs and play at cards and lose money their families need."
- Jennifer Egan, I shall be near to you, s. 111

Salaisuuden pitäminen ja sodasta selviytyminen ei ole helppo tehtävä Rosettalle. Hänen on arvioitava tarkkaan, kenelle voi luottaa salaisuutensa. Hän haluaisi vain olla miehensä kanssa, ja sodan aikanakin hän ajattelee vain Jeremiahia. Kun Jeremiah ei puolusta häntä muita vastaan tai vietä hänen kanssaan tarpeeksi aikaa, tuore vaimo suuttuu. Tämä tekee Rosettasta niin suloisen: nuori ja rakastunut vaimo, jonka prioriteetit ovat sodan keskellä hiukan väärässä paikassa. Jeremiah on enemmän armeijan tavoitteille uskollinen, mutta haluaa silti viettää aikaa Rosettan kanssa niin paljon kuin pystyy.

Seuraamme siis pientä aviomies-vaimo -tiimiä sodan keskellä. Mukana on Jeremiahin lapsuudenystäviä ja uusia tuttavuuksia, jotka mielestäni jäivät lähinnä pakollisiksi sivuhahmoiksi. Tämä on kuitenkin hyvin sydäntäsärkevä ja kaunis tarina vaimosta ja aviomiehestä. Suosittelen sitä lämpimästi historiasta kiinnostuneille, sillä tämä perustuu tosielämän henkilöihin (Rosettan nimi on lainattu Sarah Rosetta Wakemanilta, joka oli yksi miehiksi tekeytyneistä naisista. Voit lukea hänen tarinansa, sillä Rosetta ei muutoin perustu häneen). Tämä on myös suloinen rakkaustarina, yksi niistä harvoista fiktiivisistä pariskunnista joista todella välitän.

Erin Lindsay McCabe: I Shall Be Near To You, 2014

Crown, 320 s.

Victor Hugo: Kurjat

Vallankumouksellisessa maineessa olleen kirjailijan Viktor Hugo (1802-1885) kuuluisin teos Kurjat ilmestyi vuonna 1862. Sillä oli poikkeuksellinen vaikutus koko silloisen Ranskan omaantuntoon, ja se menestyi heti myös muualla Euroopassa. Upean kaunokirjallisen tarinan lisäksi Hugo oli kirjoittanut vastaansanomattoman julistuksen köyhien oikeuksien puolesta. Klassikkoromaani on sittemmin noussut kestosuosioon myös Les Misérables -musikaalina.
Kurjat rakentuu vaikuttavan keskushahmon Jean Valjeanin ja hänen ystäviensä ympärille. Tämä kaleeriorja ja kuritushuonevanki kulkee vääjäämättä kohti tuhoa epäoikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Äkillinen henkinen havahtuminen antaa sankarille ylimääräisiä voimia taistella rikkauden ja köyhyyden sekä rakkauden ja tragedian kuohuissa kohti onnea ja vapautta.

Tämä oli hieno kirja tavoilla, joilla moni kirja ei voi olla. Sen lisäksi että tarina on hyvin nautinnollista lukea, se kahden viikon lukukokemuksen aikana toimi pitkän junamatkan pelastajana, lyömäaseena ahdistelevaa äijää vastaan, keskustelunkirvoittajana ystävien kesken ja porttina hyvään musiikkiin: Les Misérables -elokuvamusiikaalin soundtrackiin. Enpä voisi sanoa että moni muu kirja pystyisi samaan.

Kirjan päähenkilö on Ranskan kansa. Se kuvaa lukuisia erilaisia ihmispoloisia, jotka aiheuttavat 1800-luvun Ranskassa hylkimisreaktiota. On orpoa, elinkautisvankia, köyhää, katulapsia ja perheen inhoamaa. Tavalla tai toisella näiden kaikkien kohtalot kietoutuvat yhteen ja huipentuvat Ranskan vallankumoukseen. Victor Hugo kritisoi kirjassa erittäin rankasti yhteiskuntaa ja puolustaa ihmisoikeuksia. Koko teos on kirjoitettu Hugon omien asenteiden mukaisesti - voi hyvänen aika miten viisas mies hän onkaan.

Kaikista lähimmin seuraamme kaleeriorjan Jean Valjeanin elämää. Hän on paennut elinkautistuomiosta, ja etsii itselleen uutta elämää. Lain koura saa hänet kiinni jatkuvasti, ja hänen on jatkuvasti sopeuduttava uusiin tilanteisiin.

Toinen merkittävä hahmo on Cosette, joka äitinsä kuoltua joutuu orvoksi ja työskentelemään sorrettuna erään pariskunnan majatalossa.

Hahmoista suosikkini kuitenkin on Gavroche, suurisuinen katupoika, joka on suurimmilla sydämellä mukana mielenosoituksessa. Myös epätoivoisen rakastunut Éponine on lohduton ja sydäntäsärkevä hahmo.

Kirja on erittäin paksu, melkein 1000-sivuinen. Ja minä luin vieläpä lyhennetyn suomennoksen! On yleinen vitsi, että Victor Hugo unohti välillä kirjoittavansa romaania, sillä pitkät kuvaukset Waterloon taistelusta ja Napoleonista ei kytkeydy tarinaan. Käsittääkseni lyhennetystä versiosta puuttuu myös pitkä kertomus Pariisin viemäreistä. Vaikka nämä yllättävät tietopaketit eivät liity kirjan tapahtumiin, on niistä hauska lukea. Victor Hugo kuitenkin eli juuri tuota aikaa, ja hänellä on lähempää kokemusta asioista kuin nykyajan historioitsijoilla. Paksut kirjat ovat yleensä melko uhkaavia, sillä ne vaativat omistautumista ja suurempaa tarkkaavaisuutta. Kurjat on kuitenkin nopealukuinen sen helpon ja mukaansatempaavan kielen ansiosta. Kirjassa on paljon paikkoja, tilanteita ja henkilöhahmoja, mutta Victor Hugo saa langat pysymään loistavasti käsissään.

Tämä kirja on ajaton ja sen vuoksi kaikkien tulisi lukea tämä. Minä ainakin aion poimia tämän järkäleen vielä monta kertaa tulevaisuudessa. Vaikka nykyään ihmiset eivät saa elinkautisvankeutta vain lukutaidottomuuttaan (ja täten eivät ole mahdollisia puolustamaan itseään oikeudessa), se kuvaa kansalaisten unohtamista. Köyhien täytyy pitää huolta toisistaan, kun porvaristo huijaa heitä ja pitää juuri ja juuri hengissä nälkäpalkalla. Sinun tulee tehdä oma tulevaisuutesi, vaikka se tarkoittaisi koko yhteiskunnan muuttamista.

Victor Hugo: Kurjat (Les Misérables, 1857)

WSOY, 978 s.

lyhennetty suomennos

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.
Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Myönnän tehneeni tietoisen valinnan, kun aluksi välttelin tätä teosta. Miksi haluaisin lukea kirjaa henkilöstä, joka vain valittaa?

Olen kuitenkin iloinen, että päätin lukea tämän. Tämä nimittäin on tehty aivan eri tavalla kuin kuvittelin. Mielensäpahoittaja kertoo 80-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin maalla. Hänen paras ystävänsä on kuollut, vaimo sairaalassa ja häntä halutaan ajaa vanhainkotiin. Nimetön mielensäpahoittaja on stereotypinen, vanha suomalainen ukko: hän on olevinaan perillä politiikasta, arvostaa omissa oloissa pysymistä, muistelee mielellään vanhoja aikoja ja kritisoi nykyajan yhteiskuntaa. Hän on kuin Kalevan tekstari-palstan ruumiillistuma.

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Kappaleet ovat lyhyitä (muutaman aukeaman mittainen) ja päättyvät aina jälkikirjoitukseen. Aivan kuin hän kirjoittaisi kirjeitä jollekulle. Mielensäpahoittaja kertoo omasta terveydestään, arjestaan ja lopulta matkastaan Helsinkiin poikansa luo. Ja kyllä hän mielensä niin pahoittaa.

Kirja on kirjoitettu kuin vanhan äijän sanelemana. Haluaisin niin kovasti kuulla tämän äänikirjana, sillä tässä on kirja joka pitäisi lukea ääneen.

Vessan takia minä pahoitin mieleni ihan tosissaan. Se kun aukesi sellaista nappulaa hipaisemalla.
En ole hipaisija. Minä synnyin maailmaan, jossa ovet ja ikkunat suljettiin haoilla, poikkipuilla ja kyynäränmittaisilla avaimilla. Minun sukupolveni on vääntäjiä, sulkijoita, kääntäjiä, kolauttajia, emme kyllä ollenkaan hipaisijoita.

Kirja ei ole pelkkää itkuvirttä. Tätä lukee, kun haluaa ymmärtää vanhan miehen ajatuksia. Välillä mielenpahoituksesta on tehty jopa liioiteltua huumoriefektin vuoksi.

Kirja on hyvin lyhyt, vain 130 sivua ja teksti on hyvin väljästi muotoiltu. Tämän lukee nopeasti (yhdessä työpäivässä tauoilla!), ja ohuena pokkarina sen voi tunkea jopa taskuun.

Olen hyvin juonikeskeinen lukija, ja juonta tässä kirjassa ei juurikaan ole. Kronologinen aikajana kuitenkin löytyy, mutta se ilmenee lähinnä lääkärireissujen ja Helsingin matkan ohjaamana. Joitain lukuja kuitenkin voisi heittää mihin tahansa väliin. Vaan enpä minä odotakaan että 80-vuotiaan yksineläjän elämä olisi jonkinlainen seikkailu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, 2010

WSOY, 130 s.

Kate Beaton: Hark! A Vagrant

Hark! A Vagrant is an uproarious romp through history and literature seen through the sharp, contemporary lens of New Yorker cartoonist and comics-sensation Kate Beaton. No era or tome emerges unscathed as Beaton rightly skewers the Western world's revolutionaries, leaders, sycophants, and suffragists while equally honing her wit on the hapless heroes, heroines, and villains of the best-loved fiction.

Kenelle? Historiasta kiinnostuneille.

Luin Kate Beatonin Hark! A Vagrant -sarjakuvia hänen kotisivuiltaan kunnes päätin tukea piirtäjää ostamalla hänen sarjakuva-albuminsa. Päätös oli loistava. Ongelmaksi muodostui, kuinka luen tätä työpaikan tauoilla käkättämättä ääneen?

Kate Beaton on kanadalainen ja hänellä on yliopistotutkinto historiasta. Luennoilla hän piirteli paljon vihkojensa reunoihin ja päätti tehdä sarjakuvien piirtämisestä itselleen ammatin työskenteltyään hetken museossa. Hänen sarjakuvansa ovat humoristisia ja käsittelevät historian eri hahmoja, erityisesti kuninkaallisia. Suosikkini albumissa on neiti Etsivä -sarjakuvat, jossa Beaton on tarkastellut kirjan kantta ja piirtänyt sarjakuvan siitä, millaisen hauskan tarinan hän kuvittelee kirjan sisältävän.

(C): Kate Beaton, Hark! A Vagrant

Piirtotyyli on luonnosmainen ja puhekuplat on tekstattu käsin. Tämä on täydellinen tyyli Beatonin humoristisille sarjakuville, sillä luonnosmainen jälki näyttää samalla sekä ammattimaiselta sekä yhtä hupsulta kuin sarjakuvien huumorikin. Uskallan väittää, että piirtotyyli ei tule pelottamaan tiehensä niitä, jotka ovat tottuneet lukemaan vain Aku Ankkojen kaltaisia sarjakuvia.

Sarjakuvien lopussa on aina kertomus, mistä piirtäjä sai inspiraation kyseiseen strippiin. Ne ovat yleensä melko opettavaisia; tiesittekö että Jules Verne kirjoitti fanipostia Edgar Allan Poelle? Hark! A Vagrant -albumista löytyy faktoja joita meille ei koulussa opetettu.

(C): Kate Beaton, Hark! A Vagrant

Suosittelen lämpimästi lukemaan Hark! A Vagrantit netistä, jos ei ole mahdollisuutta ostaa albumia omakseen (Suomessa albumia toimittaa ainoastaan Adlibris). Se on viihdyttävä, toimii valtavana inspiraationa sarjakuvapiirtäjäksi haluaville (krhm!) ja samalla oppii jotain uutta! Hauskaa!

Sarjakuvissa ei välttämättä ole mitään punch linea. Vitsi perustuu hahmojen hupsuuteen ja jopa heidän elämänsä järjettömyyteen. Beaton onnistuu välittämään vitsit hyvin vain kolmessa ruudussa. Jos historia ei kiinnosta, albumista löytyy myös muuta, kuten aiemmin mainitsemani Neiti Etsivät.

Kate Beaton: Hark! A Vagrant

Drawn and Quarterly, 168 s.

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Tomittaja Vatanen on keski-ikäinen mies, joka on saanut tarpeekseen työstään, vaimostaan ja koko kaupunkilaisesta elämänmenostaan. Jutuntekomatkalla jossakin Heinolan seutuvilla mies törmää autolla jäniksenpoikaseen ja säntää siltä seisomalta metsään jäniksen perään. Kuvaaja huutelee kärsimättömästi tiellä, mutta Vatanen istuu mättäällä jäniksenpoika sylissään ja päättää jättää kaiken taakseen. Alkaa miehen ja jäniksen uskomaton pakomatka halki Suomen. Kaukana kaupungin kiireistä Vatanen ja jänis ovat vapaita kulkemaan sinne minne nenä ja kuono näyttävät.

Kenelle? Suomalaisille! Ja lemmikin omistajille.

Suunnilleen vuonna 2004 ollessani yläasteella minulla oli kaveri, joka hoki, ettei eläissään ole lukenut vapaaehtoisesti yhtäkään kirjaa - paitsi Jäniksen vuoden. Toisaalta tämä antaa krediittiä Jäniksen vuodelle ollessaan kirja jonka hän on suostunut lukemaan loppuun, toisaalta miksi se ei ole innostanut häntä lukemaan lisää? Vasta nyt, 24 vuoden iässä, päätin lukea myös tämän. Isälläni on suuri Arto Paasilinna -kokoelma, joita lueskelin pienenä paljon, mutta jostain syystä juuri tämä, Arto Paasilinnan THE kirja, puuttuu.

Tässä on kirja, jonka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea. Ilmeisesti tässä on myös kirja, jonka jokainen ulkomaalainen lukee jos päättää etsiä jotain suomalaista. Goodreadsin arvostelussa joku kertoi, että hänen keskustellessaan pohjoismaalaisesta kirjallisuudesta ruotsalaisen kanssa hänelle oli suositeltu juuri tätä teosta.

Vatanen ja jänis matkaavat ympäri Suomea (Kuopio mainittu, jes!) törmäten monenlaisiin ihmisiin ja ongelmiin. Monet osoittavat kiinnostusta Vatasen jänistä kohtaan haluten ostaa sen... tai eräässä tapauksessa uhrata se jumalilleen. Vatanen joutuukin pitämään suurta huolta jäniksestään, joka on selvästi kiintynyt häneen. Aina hänen menettäessään jäniksen muutuin levottomaksi ajatellen: "Antakaa se takaisin! Eeeei, jäniiis!"

Pakko sanoa, että tämä kirja muutti minua lemmikinomistajana. Jäniksellä ei ole ketään muuta kuin Vatanen, ja se luottaa henkensä tämän käsiin. Se on lojaali ja ystävällinen sielu, josta on pidettävä huolta. Ei sillä että kohtelisin omia lemmikkejäni tylysti, mutta en ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka tärkeä ihminen voi olla eläimelle.

Kirja liikuttaa ja naurattaa. Huumori on taattua Paasilinnaa, erityisesti pidin kohtauksista joissa on mukana hänen vaimonsa. Pidin erityisesti myös neuvostoliittolaisista sotilaista (kirja on ilmestynyt vuonna 1975) ja huonosti piirtävästä riistanvalvojasta.

Kirja on hauska ja mielenkiintoinen. Se on melko lyhyt ja nopeasti luettava, mikä on vain plussaa sillä kirjan tapahtumat tosiaan koostuvat vain hyvin lyhyistä tapaamisista.

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Gummerus, 218 s.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

"Nimeni on Kvothe. Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta hautakumpukuninkailta. Poltin Trebonin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin Yliopistosta nuorempana kuin useimmat päästetään sisään. Olen kulkenut kuutamossa polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille, rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja, jotka saavat trubaduurit itkemään. Olet saattanut kuulla minusta." 

Kenelle? Fantasia-romaaneista kiinnostuville, jotka eivät uskalla tarttua valtaviin tiiliskiviin.

Tuulen nimi on Patrick Rothfussin ällistyttävän suosion saanut esikoisromaani. Kvothe on tarunomainen henkilö, josta kiertää mitä villeimpiä tarinoita ympäri valtakuntaa. Hän on tarinasta riippuen sankari tai demoni, joka pystyy mahtaviin tekoihin. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että Kvothe pitää nykyään majataloa ja esittäytyy Kotena. Kunnes eräänä päivänä hän tutustuu Kronikoitsijaan, joka tunnistaa hänet. Kvothe päätyy kertomaan hänelle tarinansa siitä, kuinka hänen vanhempansa murhataan, kuinka hän joutuu elämään kadulla ja lopulta pääsee opiskelijaksi Yliopistoon - historian nuorimpana opiskelijana.

Kirja on trilogian ensimmäinen osa, ja sitä ei voi käsitellä omana tarinanaan. Jos aiot tarttua tähän, varaudu siihen että joudut kahlaamaan kaksi muutakin osaa läpi. Itse en usko lukevani niitä, sillä vaikka kirja on erittäin mielenkiintoinen ja kauniisti kirjoitettu, minulle ei jäänyt siitä paljoakaan käteen. Kirja selvästikin lupailee paljon; romanssia, eeppisiä taisteluja, pettymyksiä ja selkäänpuukottamista. Mutta ne kaikki jäävät pintaraapauksiksi tai väistetään jollain tavalla. Olisin halunnut lukea enemmän Yliopiston oppitunneista, sillä sinne pääseminen oli Kvothelle niin tärkeää. Hän saa ystäviä, mutta en enää muista heidän nimiään - niin vähän heistä kerrottiin. Ainoastaan ihastus ja vihamies oli ne elementit, jotka veivät tarinaa eteenpäin. Muuten kaikki oli vain Kvothea.

Kirjassa on paljon ylimääräistä, mutta en ole tottunut lukemaan eeppisiä fantasia-romaaneja. Toisaalta se ei ole niin rönsyilevää ja pikkutarkasti kertovaa kuin Taru sormusten herrasta, joten fantasia-romaanien "aloittelevalle" lukijalle tämä on erinomainen. Koska kirja on hyvin hahmo-keskeinen, asiat tullaan kuvailemaan vain Kvothen tarkkaavaisuuden perusteella.

Tarina pitää koukussaan, mutta tunnen itseni silti hiukan pettyneeksi. Ymmärrän toki, miksi se on saanut näin valtavan suosion, mutta ehkä odotin itse siltä vääriä asioita. Kirjan takakannen tekstikään (lainattu alussa) ei kerro itse tarinasta mitään, joten se voi helposti aiheuttaa erilaisia mielikuvia lukijasta riippuen.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (The name of the wind, 2007)

Suom. Satu Hlinovsky

Kirjava, 649 s.

David Gaider: Dragon Age - The Silent Grove

"The Silent Grove. Built after the fall of the Tevinter Imperium, by those who knew that dragons would need protection."
"What would dragons need protecting from?"
"The ignorance of mankind."

Kenelle? Biowaren Dragon Age -pelisarjan faneille.

Dragon Age on pelisarjoista ehdoton suosikkini, joten tottakai ostin sarjakuvan heti kun näin sen kaupan hyllyllä. Sarjakuva on englanniksi, enkä usko sen tarjoavan viihdearvoa kenellekään, joka ei ole pelannut Biowaren Dragon Age -sarjan ensimmäistä tai toista osaa. Sarjakuva on ilmestynyt ennen kolmatta (ja viimeistä) osaa. Hahmot ja maailma ovat tuttuja peleistä, ja heihin voit tutustua paremmin siinä. Sen lisäksi sarjakuvassa on juonipaljastuksia peleistä, joten niiltä ei voi välttyä myöskään tässä arvostelussa.

Piirtäjä, värittäjä ja tekstaaja ovat tehneet yhteistyötä luodessaan tämän erittäin kauniin, värillisen sarjakuvan. Se noudattelee hyvin tarkkaan Dragon Age -maailman tyyliä, ja hahmot näyttävät itseltään. Sarjakuva on myös käsikirjoitettu niin taidokkaasti, että hahmot eivät tunnu olevan irti peleistä tutuista luonteistaan. Pisti kuitenkin silmään, että hahmoilla on aina puhuessaan suu kiinni. Se on huomio, johon en ole ikinä ennen kiinnittänyt huomiota muissa sarjakuvissa, ja se on hyvin silmäänpistävä. Jopa kun hahmo kuvataan erittäin läheltä, ja hänellä on puhekupla, suu on kiinni. Tämä on kuitenkin vain tyyliseikka, eikä tee hallaa kauniille piirtojäljelle.

Alistair, Varric ja Isabela matkustavat Antivaan. Alistairin on tarkoitus löytää eräs henkilö menneisyydestään, mutta jäljet johtavat jatkuvasti vain umpikujiin. He saavat lopulta johtolangan, johon tullaan perehtymään vasta sarjakuvan toisessa osassa. Tämä on vasta ensimmäinen osa, mutta olisin toivonut että siihen olisi sisältynyt jokin oma tarinansa. Jokin "chapter", joka viedään alusta loppuun. Silloin tätä voisi käsitellä omana kirjanaan, mutta nyt se on kirjahyllyssäni irrallinen ja päättymätön. Harmi.

Sarjakuva on nopeatempoinen, ja luvutkin vaihtuvat lennossa. Taistelut ovat kuvattu selvästi ja hyvällä sommitelmana. Joskus hahmojen ilmeet voivat olla turhan voimakkaita heidän mielialaansa nähden, ja puhekuplissa sanojen painotukset ovat epäloogisia. Muistan, kun koulussa saimme käsikirjoituksen, ja harjoituksen ideana oli painottaa sanoja aivan satunnaisesti, esimerkiksi: "Olen pahoillani että rikoin pyöräsi. Voin toki korvata sen." Tuolloin kuulijaa oli hyvin hankala kuunnella, sillä painotuksilla on selvästi suuri merkitys sekä luetussa tekstissä että kuunnellessa. Tässä sarjakuvassa jouduin välillä pysähtymään ja tuijottamaan joitain puhekuplia, yrittäen ymmärtää, mitä niiden painotuksilla halutaan sanoa. Esimerkiksi lause: "He was permitted to restore his kingdom and play ruler until his children were grown. But after, he was to come to me here."

Pelien pelaajille on muutamia pieniä namuja, sillä sarjakuvassa viitataan peleissä tapahtuneeseen. Dragon Agen yksi viehätyksistä on se, että pelaaja saa tehdä valintoja ja päättää jopa kokonaisen yhteisön kohtalosta. Sarjakuvaan on valittu viittauksia, jotka kuitenkin ovat vakituisia kaikilla pelikerroilla.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan lyhyt, toiminnantäytteinen ja hyvin tiivis johdatus sarjakuvan tuleville osille. Sitä on hyvin vaikea käsitellä omana kokonaisuutenaan, joten en tosiaan usko siitä olevan mitään iloa muille kuin Dragon Age -sarjan faneille. Kirja on kovakantinen ja paperi laadukasta, ja siihen on selvästi nähty suurta vaivaa.