Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Lia on paennut keskinkertaisuutta Lontooseen. Elämä on yksinäistä, koska tämän suomalaisen naisen on vaikea päästää ihmisiä lähelleen. Päivisin hän työskentelee graafikkona laatulehdessä, illat lenkkeilee ja kulkee puistossa puhumassa patsaille.
Mutta Lian elämään astuu vaara. Hän kohtaa raa'an rikoksen, joka ei jätä rauhaan. Kun hän pian sen jälkeen tapaa kiehtovan maannaisensa Marin, elämä muuttuu lopullisesti. Heistä tulee läheisiä ja Mari uskoutuu poikkeuksellisesta kyvystään. Mari osaa lukea ihmisiä, nähdä heistä enemmän kuin muut. Hänellä on myös epätavallinen työ. Hulppeassa Studiossa Banksidella työskentelee huippuammattilaisten tiimi, joka tarvittaessa ottaa oikeuden omiin käsiinsä taistellakseen kovaa poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan. Lialle avautuu rikosten ja peiteltyjen operaatioiden vaarallinen maailma. Mutta Marin salaperäisyyttä on vaikea murtaa. Kuka tuo nainen oikeastaan on, ja mitä hän Liasta haluaa?

Yöpöydälläni on ainakin kymmenen lukematonta kirjaa, ja minulla on suuri vaikeus valita, minkä lukisin seuraavaksi. Päätin tehdä päätöksen siten, että luen jokaisesta ensimmäisen sivun. Joka vaikuttaa mielenkiintoisimmalta, luen sen seuraavaksi. Aloitin Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teoksesta, jonka toisen osan (Sysipimeä, 2012) olin jo lukenut vuotta aiemmin. Olin koukussa heti, eikä muihin kirjoihin tarvinnut koskeakaan.

En lue usein rikosjännäreitä, mikä on melko kummallinen piire kaltaiselleni juonikeskeiselle lukijalle. Ennen kaikkea minuun vetosi hahmot, joista lukeminen oli kuin olisi törmännyt vanhaan tuttuun. Kirjasarjan toisen osan olin jo lukenut, mutta luonnollisesti olin tuolloin missannut heihin tutustumisen, ja nyt sain selville heidän taustoistaan.

Vilpittömästi sinun (jonka nimi ei oikein aukea minulle) kertoo kahdesta tapauksesta, jotka salaperäinen Studio on ottanut hoidettavakseen. He haluavat selvittää tuntemattoman naisen murhan. Samaan aikaan on tulossa suuret vaalit, ja rasistinen puolue on saanut huolestuttavan suuren kannatuksen. Studio tietää puolueenjohtajan olevan vilpillinen, ja heidän on paljastettava hänen laittomat toimensa koko Englannille.

Kirja vuorottelee näiden kahden tapauksen välillä, mikä mielestäni on melko harvinaista. Juonia on kaksi, ja molemmat yhtä suuressa osassa. En osaa kuitenkaan valita, kumpaa näistä oli mielenkiintoisempaa seurata. Toinen oli hyvin perustavanlaatuinen rikoksen selvittely, toinen kulissien takaa kikkailua poliitikon todellisen luonteen paljastamiseksi. Studion väki työskentelee molempien parissa tasaväkisin, mutta Lia on painottunut hyvin paljon enemmän murhamysteeriin, kun taas Marille politiikan nalkkiin saaminen on tärkeää. Aivan kuin olisi lukenut kahta kirjaa samaan aikaan.

Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2012, ja mielestäni se ansaitsee sen. Vaikka rikospuoli ei ole mitenkään ennenkuulumaton, se on tehty taidokkaasti ja uskottavasti. Päähahmot eivät ole vain sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan he joutuvat käyttämään nokkeluuttaan ja vaistojaan selvittääkseen mysteerin.

PS. Tuo kansi on ihana.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun, 2011

Gummerus, 424 s.

Laurie Frankel - Ikuisesti yhdess@

Miten löytäisi sen oikean? Helppoa! Tarvitaan vain erehdymätön algoritmi.
Nörttivelho Sam ohjelmoi elämäänsä kuntoon: löytyy täydellinen tyttöystävä, Meredith, sekä apu tämän suruun. Siinä sivussa Sam tulee loihtineeksi heille merkillisen työpaikan.
Kun astut Styks-salonkiin ja lähetät paluupostia, voit jatkaa sitä, minkä kuolema keskeytti. Mutta pidä varasi. Rakkaus voi alkaa elää omaa elämäänsä.

Ikuisesti yhdess@ kertoo pariskunnasta, jonka yrityksen kautta voidaan ottaa yhteys menetettyyn läheiseen. Tietokoneohjelma jäljittelee kuolleen omaisen virtuaalisia viestejä, ja vastaa niihin todentuntuisesti. Paluuposti-keksinnöstä tulee menestys, vaikkakin monet tahot vastustavat sitä. Eteen tulee paljon eettisiä ongelmia ratkaistavaksi. Samalla tutustumme Samin ja Meredithin parisuhde-elämään, vaikkakin kirjan keskiössä on Paluuposti.

Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta omia kuolleita läheisiä. Olen menettänyt vain yhden ihmisen, mutta hän kuoli vastikään ja hyvin traagisesti. Kirja saa aikaan jossittelua ja "jos tämä olisi totta" -ajatuksia. Kuolema on kirjassa suuresti läsnä, ja sai välillä palan nousemaan kurkkuun. Kirja kuitenkaan ei vello angstissa, vaan enemmänkin Paluupostin aiheuttamissa eettisissä ongelmissa. Voiko omaisen kuolemaa käsitellä terveellä tavalla, jos vielä kuoleman jälkeen juttelee hänen kopionsa kanssa videopuhelulla? Onko epäkunnioittavaa saada kuoleva omainen kirjoittamaan sähköpostiviestejä vain jotta hänen kanssaan voi jutella kuoleman jälkeen - sen sijaan että viettää hänen kanssaan hänen viimeiset hetkensä? Onko virtuaalisella kopiolla oikeus antaa anteeksi?

Sam ja Meredith ovat ihanin pariskunta, mitä kirjallisuudessa olen lukenut. He sopivat toisilleen täydellisesti (tietokoneohjelmaa voi kiittää heidän tapaamisestaan), ovat ihania yhdessä ja tukevat toisiaan täydellisesti.

"Tuota... Olen melko varma, että tämä oli minun elämäni viimeinen ensisuudelma. Halusin nautiskella siitä."
"No miten se sujui?" Meredith kysyi.
"Minä unohdin jo", Sam vastasi, ja Meredith hymyili, hänkin vahingossa rehellisesti. "Kokeillaan uudelleen."

Yleensä en perusta romantiikasta kirjallisuudessa, oikeastaan koska sitä ei yleensä tehdä oikein. Kirjailijat haluavat lisätä romantiikan vain koska lukija tykkää siitä, ja se jää yleensä irralliseksi ja ärsyttäväksi. Näiden kahden parisuhden sen sijaan sai minut kiitolliseksi, etten ole sinkku. Muutoin olisin jo hankkimassa uutta kissaa.

Kirja on surullinen. Se ei anna lohtua omaisen menettäneelle, mutta se sai minut ajattelemaan: "Huh. En ole käynyt mummun luona aikoihin." Kirja opettaa, että elämä on liian lyhyt ja sinä aikana tulisi viettää aikaa lähimmäisten kanssa.

Kirja voi kärsiä hiukan uskottavuudesta. Samin luoma tietokoneohjelma on äärettömän fiksu ja se seikka häiritsi minua. Kerronnallisesti kirja onnistui masentamaan, naurattamaan, ajattelemaan ja melkein jopa itkemään. Minuun se osui ja lujaa.

Laurie Frankel: Ikuisesti yhdessä (Goodbye for now, 2012)

Suom. Aili Herronen

WSOY, 433 s.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden käytkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Emmi Itäranta voitti fantasia- ja scifiromaanikilpailun tällä esikoisteoksellaan vuonna 2011. Julkaisun jälkeen kirja palkittiin vielä Kalevi Jäntin rahaston palkinnolla. Moni on siis vähintään kuullut tästä kirjasta ja se on lähikirjastossakin jatkuvasti lainassa.

Kirjassa nimet ja kulttuuri kalskahtaa hyvin paljon japanilaiselta, ja hörähdin ääneen kun ensimmäisen kerran tulikin puhetta Kuusamosta. Kuusamo!? Suomen kulttuuriko muuttuu niin paljon, että tulevaisuudessa tulemme pitämään teetä pyhänä, kumartelemaan ja arvostamaan symboliikkaa? Osa nimistä on suomalaisia, mutta jotka sopisivat hyvin japanilaisen suuhun, esimerkiksi Muromäki. Kuusamo ja Rovaniemi ovat ainoat vihjeet, mitkä paljastavat kirjan sijoittuvan Suomeen, joten mielestäni kirjan olisi voinut sijoittaa Aasiaan.

Kirja on kuitenkin maaginen ja tarina kulkee hyvin. Kirjailijalla on joitakin näkyviä maneereja, esimerkiksi hahmojen ääriviivoista puhuminen ja toisen ihmisen kehon lämmön hehkusta kertominen. Antakaamme kuitenkin nämä anteeksi, sillä haluamme vain päästä kirjassa eteenpäin ja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mielestäni kirjasta olisi ehdottomasti pitänyt tehdä moniosainen. Tarinalla on niin paljon potentiaalia enempään kuin vain yhteen kirjaan, ja kirjailijan piti nyt sitoa kaikki yhteen tavalla tai toisella. Valitettavasti hän valitsi tavan, joka oli kuin lentoon päässyt kyyhkynen joka ammutaan alas heti. Tässä olisi ollut kirja, jolle olisi voinut tehdä jatko-osan pitkittämättä tarinaa liikaa. Nyt vain lasken kirjan käsistäni ajatellen: sinä lupasit!

Pettymyksestäni huolimatta kirja on kaunis. Se on kaunis, taianomainen ja ideana mahtava. Itäranta on hyvin rakentanut teemestarin ammatin, veden loppumisesta johtuvan hädän ja hahmojen ystävyyden. Ehkä tämä kaunis maailma on yksi syy siihen, miksi toivoisin jatko-osaa. Haluan tutustua siihen enemmän.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kenelle? Kauhu-genren ystäville, jotka etsivät jotain hieman erilaista.

On synkkä ja myrskyinen yö. Ilmassa leijuu painostava sähkökenttä, joka aiheuttaa päänsärkyjä ja omituisia reaktioita sähkölaitteisiin. Sähkökenttä katoaa yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kaikki kahden kuukauden sisällä kuolleet ihmiset heräävät henkiin eri puolin Tukholmaa - jopa jo haudassa makaavat.

Z-sanaa ei heistä käytetä, vaan termiä henkiinherännyt. He ovat hitaita ja vain yksi heistä - kaikista varhaimmin kuollut - pystyy puhumaan jotenkuten.

John Ajvide Lindqvist pystyy siihen mistä moni kirjailija vain haaveilee: tunnelman luomisessa. Luin kirjan yli puoleen väliin yhdeltä istumalta ja aloin sen jälkeen nukkumaan. Tottakai siitä seurasi painajaisunia. Kirjassa kuvaillaan kuollut ruumis niin ällöttävästi, että pystyn melkein näkemään sen. Lisäksi kirjassa on eräs dialogi, joka karmaisia minua kunnolla. Toivon, ettei Lindqvist mokaa tätä tunnelman rakentamista. Aineksia oli vaikka ja minkälaiseen mysteeriin. Se oli täynnä niitä pieniä ajatuksia, joita lukija painaa mieleensä tarkkaan, sillä tietää niiden olevan jotain tärkeää.

Hän mokasi. Lindqvistiltä nimittäin puuttuu tarinankerronnan hienostunein taito. Langat levisivät käsiin kunnolla, ja kaikki hahmot olivat veistetty samasta puusta. He raivostuivat korkeintaan kymmeneksi sekunniksi, ja leppyivät saman tien. Kuvittelin hahmot vain joukoksi John Ajvide Lindqvistejä juttelemassa keskenään, sillä hahmoilla ei ollut mitään luonnetta. Tarinaan tulee myös telepatia, jota kukaan ei hätkähdä. Siitä tulee hetkessä päivänselvä asia. Kun ihmiset jonottavat katsomaan henkiinheränneitä omaisiaan, vartija ilmoittaa että sisällä he saattavat alkaa kuulla toistensa ajatuksia.

Ihmiset reagoivat siihen kuin heille olisi ilmoitettu, että ulkona paistoi aurinko viikko sitten.

Kirjoitustyyli on tökkivä. Lauseet ovat välillä todella lyhyitä ja mieleeni tulee, että kirjailija on hakenut sillä taiteellista elävyyttä. Yksi sana ei ole lause, herrä Lindqvist.

Huumori on myötähäpeällistä. Hahmojen seasta löytyy myös koomikkoja, jotka olivat mielestäni niin mielikuvituksettomia ja kuivia että halusin vajota syvemmälle peiton alle ja teeskennellä, etten lukenut sitä. Muutenkin hahmojen "heitot" toisilleen ovat erittäin omituisia.

Kaikenkaikkiaan Lindqvist onnistui vain säikyttämään minut. Sen lisäksi jokin sai minut lukemaan tämän kirjan hyvin suurissa erissä. Kirja on melko väljä ulkoasultaan, ja nopea lukea. Muutoin kirja tuntui pettymykseltä ja minulle liian korkealentoiselta.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, 2005)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 400s.