Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Lia on paennut keskinkertaisuutta Lontooseen. Elämä on yksinäistä, koska tämän suomalaisen naisen on vaikea päästää ihmisiä lähelleen. Päivisin hän työskentelee graafikkona laatulehdessä, illat lenkkeilee ja kulkee puistossa puhumassa patsaille.
Mutta Lian elämään astuu vaara. Hän kohtaa raa'an rikoksen, joka ei jätä rauhaan. Kun hän pian sen jälkeen tapaa kiehtovan maannaisensa Marin, elämä muuttuu lopullisesti. Heistä tulee läheisiä ja Mari uskoutuu poikkeuksellisesta kyvystään. Mari osaa lukea ihmisiä, nähdä heistä enemmän kuin muut. Hänellä on myös epätavallinen työ. Hulppeassa Studiossa Banksidella työskentelee huippuammattilaisten tiimi, joka tarvittaessa ottaa oikeuden omiin käsiinsä taistellakseen kovaa poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan. Lialle avautuu rikosten ja peiteltyjen operaatioiden vaarallinen maailma. Mutta Marin salaperäisyyttä on vaikea murtaa. Kuka tuo nainen oikeastaan on, ja mitä hän Liasta haluaa?

Yöpöydälläni on ainakin kymmenen lukematonta kirjaa, ja minulla on suuri vaikeus valita, minkä lukisin seuraavaksi. Päätin tehdä päätöksen siten, että luen jokaisesta ensimmäisen sivun. Joka vaikuttaa mielenkiintoisimmalta, luen sen seuraavaksi. Aloitin Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teoksesta, jonka toisen osan (Sysipimeä, 2012) olin jo lukenut vuotta aiemmin. Olin koukussa heti, eikä muihin kirjoihin tarvinnut koskeakaan.

En lue usein rikosjännäreitä, mikä on melko kummallinen piire kaltaiselleni juonikeskeiselle lukijalle. Ennen kaikkea minuun vetosi hahmot, joista lukeminen oli kuin olisi törmännyt vanhaan tuttuun. Kirjasarjan toisen osan olin jo lukenut, mutta luonnollisesti olin tuolloin missannut heihin tutustumisen, ja nyt sain selville heidän taustoistaan.

Vilpittömästi sinun (jonka nimi ei oikein aukea minulle) kertoo kahdesta tapauksesta, jotka salaperäinen Studio on ottanut hoidettavakseen. He haluavat selvittää tuntemattoman naisen murhan. Samaan aikaan on tulossa suuret vaalit, ja rasistinen puolue on saanut huolestuttavan suuren kannatuksen. Studio tietää puolueenjohtajan olevan vilpillinen, ja heidän on paljastettava hänen laittomat toimensa koko Englannille.

Kirja vuorottelee näiden kahden tapauksen välillä, mikä mielestäni on melko harvinaista. Juonia on kaksi, ja molemmat yhtä suuressa osassa. En osaa kuitenkaan valita, kumpaa näistä oli mielenkiintoisempaa seurata. Toinen oli hyvin perustavanlaatuinen rikoksen selvittely, toinen kulissien takaa kikkailua poliitikon todellisen luonteen paljastamiseksi. Studion väki työskentelee molempien parissa tasaväkisin, mutta Lia on painottunut hyvin paljon enemmän murhamysteeriin, kun taas Marille politiikan nalkkiin saaminen on tärkeää. Aivan kuin olisi lukenut kahta kirjaa samaan aikaan.

Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2012, ja mielestäni se ansaitsee sen. Vaikka rikospuoli ei ole mitenkään ennenkuulumaton, se on tehty taidokkaasti ja uskottavasti. Päähahmot eivät ole vain sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan he joutuvat käyttämään nokkeluuttaan ja vaistojaan selvittääkseen mysteerin.

PS. Tuo kansi on ihana.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun, 2011

Gummerus, 424 s.

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut

Englantilainen kirjailija Sir Arthur Conan Doyle (1859-1930) on nykyaikaisen salapoliisikirjallisuuden perustajia. Hänen kertomustensa päähenkilö, johdonmukaisesta päättelytaidostaan kuuluisa Sherlock Holmes ja tämän ystävä ja apulainen tohtori Watson ovat alansa maineikkain kaksikko. Seikkailuja on aika ajoin herätelty henkiin niin televisiosarjoina kuin elokuvinankin ja yhä ne saavat uusia ihailijoita ympäri maailman.
Tämä pokkari sisältää tarinakokoelmat Sherlock Holmesin seikkailut, Sherlock Holmesin muistelmat ja Sherlock Holmesin paluu, joissa tämä kotkannenäinen, haukankatseinan, savipiippua polttelevat mestarisalapoliisi on terävimmillään.

Tämä oli täydellinen kirja työpaikan tauoille. Jokainen tarina on noin 30-sivun mittainen, joten sain luettua aina yhden tarinan ruokatauon aikana.

Ennen näitä novelleja olen lukenut yläkoulussa Baskervillen koiran, mutten muista siitä mitään. Käsittääkseni Baskervillen koira ilmestyi toisen ja kolmannen Sherlock Holmes -tarinakokoelman välissä hyvityksenä raivostuneille faneille, jotka eivät olleet tyytyväisiä toisen tarinakokoelman loppuun. Kun fanit eivät laantuneet, Arthur Conan Doyle nöyrtyi ja kirjoitti lisää tarinakokoelmia.

Tarinat menevät aina saman kaavan mukaan eivätkä paljoakaan vaadi keskittymistä sillä asioita kerrataa ja väännetään paljon rautalangasta (sopii siis hyvin väsyneelle yötyöläiselle ja meluisaan taukohuoneeseen). Aluksi Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä tohtori Watson ovat kahden, kunnes heitä tulee tapaamaan asiakas. Asiakas kertoo pitkän ja polveilevan tarinan ongelmastaan, ja he matkustavat paikan päälle tutkimaan rikospaikkaa. Yleensä tässä vaiheessa Holmes ilmoittaakin jo tietävänsä ratkaisun, mutta yleensä asettaa ansan tai muutoin odottelee, että rikollinen paljastaa itsensä. Rikolliset ovat yleensä hyvin ymmärtäväisiä ja myös ihailevat Sherlock Holmesin nokkeluutta.

Tämä toistuvuus ei haittaa! Tarinat ovat erittäin hyviä ja kekseliäitä: en itse arvannut loppuratkaisua ennen sen paljastamista - tosin tarinoita ei ole rakennettu niin, että se haastaisi lukijan aivotyöhön. Viehätys piilee rikosten kummallisuudessa. Joskus ne ovat enemmänkin arvoituksellisia asioita kuin suoranaisia rikoksia. Keitä ovat uudet naapurit joiden luo vaimo hiipii aina öisin? Miksi mies saa epätavallisen hyväpalkkaisen työn, vain todetakseen eräänä päivänä että kyseinen yritys on yön aikana lopettanut toimintansa?

Sherlock Holmesin ammattitaito on hänen loistavan päättelytaidon ja yksityiskohtia huomaavan katseen ansiota. Vain hattua katselemalla hän saa selville sen omistajan ulkonäön, luonteen ja millaisia ongelmia hänellä on parisuhteessa. Perustellessaan, kuinka päätyy näihin johtopäätöksiin, hän saa ihmiset huokaamaan: "ah, tottakai! Kuinka en sitä itse tajunnut!"
Jos Sherlock Holmes olisi luotu 2000-luvulla, häntä sanottaisiin Gary Stu -hahmoksi (virheetön mieshahmo) ja epäuskottavaksi. Hahmo kuitenkin pyrkii olemaan viihdyttävä, enkä kyllä jaksaisi lukea 30-sivuista novellia salapoliisista, joka kompastelee pöpelikössä ja erehtyy jatkuvasti. Tarinat ovat tohtori Watsonin näkökulmasta kirjoitettuja, ja Sherlock Holmes hänelle kuitenkin muutamaan otteeseen mainitsee: "En minä ole niin taitava kuin annat joskus tarinoissasi ymmärtää."

On suosittu kuvitelma, että Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla olisi rakkaussuhde. Lueskelin tarinoita hiukan viittauksia tähän etsien, mutten löytänyt niitä. Toki he ovat hyvin läheisiä, ja Watson on Holmesin ainoa ystävä. Onko kahden miehen hyvin läheinen ystävyys voitu joskus tulkita rakkaussuhteeksi? Minä aikakautena tämä olettamus lähti liikkeelle?

Tarinoista on hauska huomata sille aikakaudelle tyypillisiä asioita. Heidän lähtiessään jonnekin he "ottavat hevosen". He lähettävät toisilleen sähkösanomia. Useat palkkaavat palvelustyttöjä ja opettajataria. Mielenkiintoisinta on, että Sherlock Holmes käyttää kokaiinia. Tuohon aikaan kokaiini ei ollut laitonta eikä sitä ole tutkittu paljoa, mutta tiedettiin sen aiheuttavan addiktiota ja jopa kuoleman. Watson paheksuu syvästi Holmesin kokaiinin käyttöä vedoten jopa sen terveydellisiin haittoihin. Tämä alkoi kiinnostaa lukijoita, sillä kuten mainittua, kokaiinin vaikutuksia ei tunnettu kunnolla. Kun maailmalla lopulta alettiin keskustella kokaiinin kriminalisoinnista, mukaan vedettiin Sherlock Holmes. Holmes myös poltti tupakkaa, mutta paheksui syvästi oopiumia (joka kuitenkin oli sosiaalisesti hyväksyttävä huume).

Hauskaa, että tällaiset itseään toistavat tarinat saavat aikaan valtavasti keskustelua vielä nykypäivänäkin. 2000-luvun peruskoululaiset lukevat Sherlock Holmesia äidinkielentunneilla. Holmesista on tehty todella paljon sovituksia elokuviin ja vielä nykypäivänkin TV:ssä pyörii häneen perustuvat sarja. Olen tyytyväinen, että tartuin tähän yli 1000-sivuiseen yhteisniteeseen. Tauot työpaikoilla sujuvat paljon nopeammin!

(tätä arvostelua kirjoittaessani minulla oli vielä muutama tarina lukematta, mutta muokkaan tätä arvosteluani jos kohtaan viimeisimmistä tarinoista jotain ristiriitaista).

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, 2014

Suom. O.E. Juurikorpi

WSOY, 1099 s.