Patrick Süskind: Parfyymi: Erään murhaajan tarina

Jean-Babtiste Grenouille syntyy vuonna 1738 Pariisin kalatorille mätien kalanperkeiden ja tunkiokasojen keskelle. Itse hän on täysin hajuton, luonnonoikku vailla sitä yksilöllistä merkkiä, joka saa ihmiset tuntemaan toisiinsa vetoa tai vastenmielisyyttä. Sen sijaan hänen hajuaistinsa on tarkka kuin eläimillä, jotka liikkuvat öisin.

Grenouille tarrautuu kiinni elämään, sillä hän on jo varhain selvillä suuresta kutsumuksestaan: hänet on jo valittu hallitsemaan hajuja ja niiden kautta ihmisiä. Hän aikoo uuttaa parfyymin, jota kukaan kuolevainen ei voisi vastustaa, enkelin tuoksun. Mutta raaka-aineekseen hän tarvitsee täydellien neitsyen tuoksuvan sielun.

Kenelle? Heille, jotka haluavat lukea välillä jotain käsittämätöntä.
Genre: Fantasia?

Tämän piti olla minun kirja. Minun on pitänyt lukea tämä jo monen vuoden ajan. Yhdesti aiemmin jätin tämän kesken jo alkuun, mutta vihdoinkin sain luettua tämän loppuun. Ja vaikka tämä kirja on melko hyvä, olen silti pettynyt. Kaksi tähteä voi olla turhan tiukka, sillä tekstihän itsessään on loistavaa. Mutta juonikuvaus tuntuu minusta spoilerilta. Nämä tapahtumat nimittäin alkavat vasta, kun kirjaa on jäljellä non sata sivua. Sitä ennen luemme Grenouillen työskentelystä parfyymien tekijöiden oppipoikana, kuinka tarkka hänen hajuaistinsa on, ja... tutustumme myös sivuhenkiöiden ajatuksiin ja elämään erittäin tarkasti. Sitten yhtäkkiä takakannen tekstissä luvatut tapahtumat vain rysähtävät niskaan, ja siinä se. Loppu.

Kirja kertoo 1700-luvun Ranskasta, mutta se on kirjoitettu vuonna 1986. Eli toisin kuin Victor Hugon Kurjat, kirjailija ei ole elänyt aikakautta tai edes kyseisessä maassa. Hän keskittyykin kuitenkin vain siihen, miltä kaupunki haisee. Muulla tavalla aikakautta tai miljöötä ei kuvaillakaan. Jos siis jotain olemme oppivinaan 1700-luvun Ranskasta, niin se, että siellä haisee kaikki ne iljettävimmät hajut jotka voit kuvitella. Kuvittelenko vain, vai alkoiko tämä kirjakin jotenkin haisemaan pahalle?

Süskind on selvästi tehnyt taustatutkimusta, sillä kirja on täynnä tietoa parfyymin valmistamisesta. Tämä on mielenkiintoista, mutta lukijana olisin halunnut edes jonkinlaisen juonen kaiken kuvailun rinnalle. Nyt kirja oli 200 sivua vain kuvailua, parfyymeja ja sivuhenkilöiden monologia, viimeiset sata sivua itse asiaa.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Eräänä aamuna Grietin lapsuudenkotiin hollantilaisessa pikkukaupungissa ilmaantuu outo pariskunta. Mies on Vermeer, arvostettu taidemaalari ja demoninen nero, yhdentoista lapsen isä. Kuusitoistavuotiaan Grietin on määrä lähteä perheen palvelukseen.
Protestanttiperheen kuuliaisen tyttären ei ole helppo kotiutua palveluspaikkaansa. Hänellä on kuitenkin pääsy sen pyhättöön, Vermeerin ateljeehen, jossa taianomaiset maalaukset valmistuva.
Ja vääjäämättä koittaa päivä, jolloin nuori piikatyttö istuu taiteilijan malliksi. Mutta järjestely ei miellytä kaikkia - eikä piikatytön pitäisi koskaan unohtaa taustaansa.

Genre: Historiallinen

Turbaanipäinen tyttö, tai kuten itse sitä tapaan nimittää, Tyttö ja helmikorvakoru, on yksi suosikki-maalauksiani, ja tutustuin siihen kunnolla lukio-aikana tehdessäni kyseisestä maalauksesta pastissia. Maalauksen tytössä on samanlaista salaperäisyyttä kuin Mona Lisassa: Kuka tuo tyttö on? Mihin luokkaan hän kuuluu? Miksi hänestä on tehty maalaus? Tracy Chevalier on kirjoittanut fiktiivisen tarinan maalauksen synnystä. Tarina kertoo köyhästä tytöstä, Grietistä, joka työskentelee maalari Johannes Vermeerin kodissa piikana. Hän seuraa tarkkaan Vermeerin työskentelyä taulujen parissa ja lopulta joutuu itse malliksi.

Jos tämä kirja ei saa sinua aloittamaan maalaamista, mikä sitten saa? Minulle tuli suorastaan haikea olo ja huono omatunto siitä, etten ole maalannut kankaalle vuosiin! Koko kirjan lempikohtani on se, kuinka Vermeer näkee sävyjä eri väreissä ja kuinka hän tuo nämä sävyt kankaalle. Kuinka maalata valkoinen seinä käyttämättä yhtään valkoista väriä. Ihanaa! Voisin laittaa siihen kohtaan kirjanmerkin ja lukea se aina silloin tällöin uudelleen. Kyseinen kohta oli päässyt aikoinaan myös äidinkielen kirjaan ja se sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta - vaikken edes välitä tämänkaltaisesta genrestä. Ostin tämän kirjan itselleni divarista, ja onnekseni sieltä löytyi juuri kuvitettu laitos, jossa sivujen välissä on tarinassa mainittuja Vermeerin maalauksia. Chevalier osaa kyllä kuvailla näitä teoksia mielettömän hyvin, ja pystyy hyvin kuvittelemaan, millainen tarina näiden maalauksien takana voisi olla.

Griet on ihastuttava. Ehkä kaipailinkin jotain muuta kuin toiminnantäytteisiä ja sarkasmia hyvin puhuvia sankarittaria. Griet on vain tavallinen tyttö, joka työskentelee semi-rikkaassa perheessä, johon kuuluu myös inhottavia perheenjäseniä. Hän kiinnostuu Vermeerin maalauksista, tutustuu poikaan, välttelee ikävää seuraa ja tekee työnsä tunnollisesti. Ihanan tavallista, mutta silti hurmaavaa. Suurin viehätys kuitenkin on maalauksissa, mikä on myös Grietille tärkeä aihe.Ja Turbaanipäisen tytön synty: ah, se on niin nerokas. Chevalierin kuvitelma maalauksen synnystä on niin uskottava, että se voisi ihan hyvin olla tottakin. Hän on ottanut kaikki yksityiskohdat huomioon, jopa kosteat huulet ja ympäristön! Chevalier on täysin uskollinen Vermeerin elämälle ja sisällyttää jopa hänen kaikki yksitoista lastaan.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, erityisesti taiteesta kiinnostuneille. Tämä on realistinen kuvaelma 1600-luvun Hollannista, ja vaikka itse olen melko tarkka yksityiskohdille, en missään vaiheessa alkanut epäillä taustatutkimuksen riittävyyttä. Tämä on ihana.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 1999)

335 s.

Claudia Gray: A Thousand Pieces Of You

As the daughter of two brilliant physicists, Marguerite Caine grew up surrounded by wild scientific theories, always encouraged to imagine the improbable or even the impossible. But when her father is murdered, Marguerite's life is turned upside down. All the evidence points to one person - Paul, her parents' handome, enigmatic protégé. Before the law can touch him, though, Paul uses Marguerite's mother's latest invention - a device called the Firebird, which allows people to leap into alternate dimensions - to escape.
With the help of another physics student, Theo, Marguerite chases Paul through various dimensions, determined to avenge her father. Her parents theorized that people who have met in one reality will be likely to meet in another... that key moments will happen over and over, in different ways. But when Marguerite leaps into each new world, she meets another version of Paul that has her doubting his guilt and questioning her heart. Before long she realizes that what happened to her father may be more complex, and more sinister, than she ever dreamed.

Genre: Fantasia

Minun teki mieli lukea jotain hömppää. Jotain kevyttä ja ehkä hauskalla tavalla lapsellista. Voi pojat, minkä kirjan valitsinkaan. Kansi sai minut tarttumaan tähän: se on niin upea! Huomatkaa, että yläpuolella on moderneja rakennuksia, alapuolella venäläistä arkkitehtuuria. Värit ovat ihanat ja olen heikkona vesiväri-efektiin (kuten ehkä blogini yläbanneristakin huomaa..!). Fontti on väljää ja helposti luettavaa. Tämä vaikuttaa siis täydelliseltä kesälukemiselta.

Mutta valitettavasti kirja on huono. Se on kertomus ulottuvuuksien välillä hyppimisestä, kolmiodraamasta, perheestä ja petoksesta. Halusin niin kovasti pitää tästä, ja jo ensimmäisten vikojen jälkeen yritin vain vakuutella itselleni, että kyllä se tästä, tämä tulee olemaan vielä hyvä. Mutta se ei parantunut missään vaiheessa. Lopussa on olevinaan suuri ja hengensalpaava juonenkäänne, mutta arvasin sen jo ensimmäisten kappaleiden jälkeen. Suorastaan havahduin siihen, että lopun piti olla yllättävä.

Keskeisimmät henkilöt ovat Marguerite, joka yrittää päättää, rakastaako Paulia vai Theoa. Paul ja Theo tottakai ovat täysin rakastuneita Margueriteen ja tekevät mitä tahansa suojellakseen häntä. Paul on pettänyt Margueriten perheen ja paennut toisiin ulottuvuuksiin. Marguerite ja Theo seuraavat Paulia aikeenaan kostaa Margueriten isän kuolema. Marguerite ei kuitenkaan missään vaiheessa vakuuta, että hän kykenisi tappamaan Paulin. Hän uhoaa ja haaveilee kostosta jatkuvasti, mutta on aivan selvää ettei tyttö kykenisi tekemään mitään pahaa. Marguerite ei ole hahmona kovin vakuuttava. Paulilla ja Theolla on luonnetta enemmän kuin yleensä pakollisilla love interest -hahmoilla on, mistä Claudia Gray kuitenkin saa pisteet.

Maailman luonti on mielikuvituksetonta. Marguerite, Paul ja Theo matkustavat useissa eri ulottuvuuksissa. Ulottuvuudet ovat rakentuneet aivan eri tavalla, ja he voivat kuitenkin matkustaa sellaisiin joissa heidän vastineensa on elossa. Gray olisi voinut luoda vaikka millaisia - mitä jos jossain ulottuvuudessa dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon? Mitä jos teknologia olisi 100 vuotta meitä edellä? Mitä jos valtauskonto olisi jokin aivan toisenlainen? Mutta ei. Sen sijaan meillä on tavallinen Lontoo missä puhelimet ovat erilaisia ja muita tavanomaisuuksia (en halua esitellä ulottuvuuksia tarkkaan, sillä erilaiset ulottuvuudet kuuluvat olla yksi kirjan viehätyksistä).

Kirjan yleinen suunnittelu tuntuu olevan melko laiskaa. Tieteen taustatutkimus on puutteellista, kirjassa viitataan esimerkiksi Schrödingerin kissaan, mutta kyseinen teoria on ymmärretty väärin. Välillä myös tuntui, että Gray rikkoo itse tekemiään sääntöjä ulottuvuuksien välillä matkustamisesta. Reaktioni oli aivan liian usein tämä:

Tämä kirja oli niin pettymys. Se lupaili mielikuvituksekasta seikkailua, mutta sen sijaan antoi tylsää kolmio-draamaa ja hahmoja, joita näkyy tusinoittain nuortenkirjoissa. Olin melko varma että jopa pitäisin tästä, ja ostin tämän kirjan itselleni. Nyt aion lahjoittaa tämän ystävälleni, jota kiinnostaa lukea tuo kirja. Ei tarvitse palauttaa.

Kirjan romantiikka oli niin typerää ja luonnotonta, että poistin TBR-pinostani kaikki kirjat joissa on romantiikkaa. Sain niin tarpeekseni.

Kommenttejani kirjasta lukemisen aikana (ei spoilereita!)

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tämä kirja on sopiva kesälukeminen, jos haluaa jotain huoletonta hömppää.

Claudia Gray: A Thousand Pieces of You

Harper Teen, 368 s.

Courtney Alameda: Shutter

Micheline Helsing is a tetrachromat—a girl who sees the auras of the undead in a prismatic spectrum. As one of the last descendants of the Van Helsing lineage, she has trained since childhood to destroy monsters both corporeal and spiritual: the corporeal undead go down by the bullet, the spiritual undead by the lens. With an analog SLR camera as her best weapon, Micheline exorcises ghosts by capturing their spiritual energy on film. She's aided by her crew: Oliver, a techno-whiz and the boy who developed her camera's technology; Jude, who can predict death; and Ryder, the boy Micheline has known and loved forever.

When a routine ghost hunt goes awry, Micheline and the boys are infected with a curse known as a soulchain. As the ghostly chains spread through their bodies, Micheline learns that if she doesn't exorcise her entity in seven days or less, she and her friends will die. Now pursued as a renegade agent by her monster-hunting father, Leonard Helsing, she must track and destroy an entity more powerful than anything she's faced before . . . or die trying.

Genre: Kauhu
Kenelle? YA-kauhun ystäville, ja erityisesti myös Draculan faneille!

Ensinnäkin: katsokaa tuota kantta. Eikö se olekin ihana? Se antaa täyden lupauksen sille, että tässä kauhu-kirjassa ei tulla nynnyilemään, vaan se aikoo pelotella lukijansa peiton alle koko ensi yöksi. Anna Booth on tehnyt mielettömän hyvää työtä ja myönnän ostaneeni tämän kirjan kannen vuoksi.

Maailmassa, jossa aaveiden metsästys on yksi työ muiden joukossa, Micheline Helsing (kyllä, sen Van Helsingin perillinen) ystävineen joutuu kilpailemaan aikaa vastaan erään tehtävän epäonnistuttua pahasti. Heidän ylleen lankeaa kirous, joka tappaa heidät seitsemässä päivässä elleivät he keksi ratkaisua ja pian.

Olen Fatal Frame -pelisarjan suuri fani ja olen iloinen siitä, että kummitusten tuhoamiseen käytetään samaa tekniikkaa kuin pelissä - Camera Obscuraa, eli vanhaa filmirullakameraa. Shutter on rakentanut kameran toimimiselle myös loogisen, tieteellisen selityksen ja saa sen toimimaan niin hyvin. Kirja on erittäin toiminantäytteinen, siinä on moottoripyöriä, kummituksia, taisteluita, henkeä haukkovia paljastuksia... jos ajatuksesi harhailee lukiessa edes muutaman rivin.. olet hukannut paljon sisältöä. Kirja ei jää junnaamaan missään vaiheessa paikoilleen. Se on myös huono juttu: kaikki käy liian helposti. Alkuasetelmassa he eivät tiedä mitään kirouksen langettamasta hengestä tai mitä heidän täytyy tehdä - mutta he saavat sen selville pala palalta ensi yrittämällä.

"Pojat", kuten Micheline heitä nimittää, ovat Oliver, Jude ja Ryder, jotka ovat Michelinen tukena koko kirjan ajan. Tutustumme Michelineen läpikotaisin (onhan kirja hänen näkökulmastaan kirjoitettu), mutta pojista emme saa tietää mitään. Judella on kyky nähdä ihmisten potentiaalisia kuolemia (ei ole siis sama asia kuin nähdä tulevaisuuteen), Oliver on stereotyypinen nörtti-poika ja Ryder se pakollinen romanssi. Mutta keitä he ovat? Mikä on heidän keskinäinen todellinen suhde? Kuinka he ovat tavanneet? Minkä ikäisiä pojat ovat? Mistä he ovat tulleet? Koska juuri nyt näen vain joukon sivuhenkiöitä, jotka ovat siinä vain koska juoni vaatii sitä. Voisin välittää Michelinen ja Ryderin suhteesta enemmän, jos Ryderista kerrottaisiin enemmän kuin että hän on hemmetin komea australialainen. Valitettavasti Micheline on kirjan ainoa henkilö, jolla on luonne.

Shutter on kylmäverinen kauhu-kirja. Valitettavasti kansi on pelottavampi kuin itse teksti. Olen varma että tämä saa aikaa kylmät väreet useissa lukijoissa, mutta minusta tämä ei ollut pelottava - vaikka se ilmiselvästi yritti olla. Kirjan sävy lupailee onnellista loppua, ja Michelinen itsevarmuus ja badass-ery tuo aina voiton kotiin. En osannut olla huolissani missään vaiheessa.

Sananen kirjailijasta. Tämä on Courtney Alamedan ensimmäinen romaani. Hän on kuitenkin kirja-alan ammattilainen: omisti kirjakaupan, työskentelee nykyään kirjastossa ja johtaa luovan kirjoittamisen kurssia. Goodreads ei lupaile Shutterille jatko-osaa, mutta kirjan avoin loppu lupailee sellaista. Jos/Kun tämä jatko-osa ilmestyy, aion taatusti lukea sen. Vaikka tässä kirjassa oli pieniä hikkoja, ne ovat sellaisia jotka ovat helposti korjattavissa jatko-osan myötä. Ehkä tutustumme paremmin poikiin? Ehkä tilanne pahenee ja tunnelma tiivistyy kauhistuttavammaksi (kuten Harry Pottereissa kävi!). Odotan innolla, sillä Shutter on loppujen lopuksi mielettömän kauniisti kirjoitettu, täynnä toimintaa ja päähenkilömme on badass. Tällaiset kirjat ovat jo harvassa.

Courtney Alameda: Shutter (2015)

Feiwel & Friends, 384 s.

Gillian Flynn: Paha Paikka

"En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen. Jos sielustani piirtäisi kuvan, se olisi töherrys, jolla on torahampaat."

Kun Libby Day oli seitsemän, hänen äitinsä ja kaksi siskoaan surmattiin. Pakoon päässeen Libbyn todistus oli ratkaiseva kun tämän isoveli Ben tuomittiin elinkautiseen koko kansakuntaa kuohuttaneista Kansasin Kinnakeen maatilamurhista.

Kuluu 25 vuotta. Itseinhossa rypevän, työtä välttelevän Libbyn nimeä kantava hyväntekeväisyysrahasto on viimein ehtynyt. Kun Kill Club -niminen, ratkaisemattomista murhista kiinnostunut salaseura ottaa Libbyyn yhteyttä, hän vainuaa tilaisuuden tehdä rahaa. Palkkiota vastaan Libby tarjoutuu haastattelemaan kohtalokkaaseen murhapäivään liittyviä ihmisiä ja raportoimaan löydöksistään klubilaisille.

Libbyn etsinnät vievät hänet Missourin nuhjuisilta strippiklubeilta Oklahoman hylättyihin turistikaupunkeihin. Ja kun kauhistuttava, uskomaton totuus lopulta valkenee, Libby joutuu jälleen pakenemaan henkensä edestä.

Tässä kirjassa ei ole mukavia ihmisiä. Ei sillä että he olisivat pahoja, mutta kirjan alkuperäinen nimi, Dark Places, kuvastaa erittäin hyvin hahmojen elämäntilannetta. Jopa päähenkilömme on tempperamenttinen, laiska ja varasteleva pummi. Kirja kuvaa, kuinka he liittyvät Libbyn perheen joukkomurhaan, ja millaisia ihmisiä heistä kasvoi sen jälkeen. Ei kovin tasapainoisia.

Tässä on siis jälleen yksi kirja murhamysteeristä, jossa amatöörit selvittävät murhaajaa. Perinteisestä mysteeritarinasta tämä poikkeaa siten, että vankilassa istuu jo murhasta tuomittu, mutta joka ei välttämättä olekaan syyllinen. Tapahtumat kulkevat usean henkiön näkökulmasta eri aikajanoilla. Kuten aiemminkin olen maininnut, en ole usean näkökulman ja aikajanalla heittelemisen fani. Tässä tuo heittelehtiminen on kuitenkin välttämätöntä, sillä rikosta ratkoessa kuulusteltavat ihmiset eivät ole vilpittömiä syystä tai toisesta. Menneisyyteen kurkkaaminen on ainoa rehellinen tapa ilmaista lukijalle, kuinka tapahtumat todella etenevät.

En ole aiemmin tutustunut Gillian Flynnin tuotantoon enkä tapaa lukea murhamysteereitä. Mielestäni tämäntyyppiset kirjat kuitenkin menevät saman kaavan mukaan: 90% kirjasta juostaan johtolankojen perässä, sitten 10% kun murhaaja selviää ja mahdollisesti perinteinen toiminta-kohtaus kun hänet saadaan kiinni (takaa-ajo välttämätön). Jos etsit jotain uutta, tämä kirja ei sitä välttämättä tarjoa lukuunottamatta aiemmin mainitsemaani pientä perinteiden poikkemaa, kun joku on jo vangittu. Ja kysymys johon jokainen haluaa vastauksen: "voiko lukija päätellä murhaajan ennen kuin se paljastetaan?", vastaukseni on: ehkä hyvällä arvauksella. Useat ovat sanoneet kuinka yllättyivät loppuratkaisusta, mutta oma reaktioni oli lähestulkoon tämä:

 Mutta tämä kirja on siitä huolimatta melko hyvä. Pidin hahmoista ja kuinka synkkiä he ovat. He eivät selvästikään toimi kuin normaali ihminen toimisi, mutta synkkyys toimi niin hyvin. Päähenkilö on eräänlainen anti-sankari: hän on vain utelias ja haluaa päästä varmuuteen murhayön tapahtumista. Motiivit on ehkä jopa itsekäs: mielenrauhan hakeminen. Emme siis pääse perehtymään poliisien käyttämään teknologiaan tai maailmankuulun salapoliisin älykkyyteen: ainoastaan perheenjäsenen maalaisjärkeen ja tuntemiinsa ihmisiin. Ja se saa lukijan jatkamaan eteenpäin.

Gillian Flynn: Paha Paikka (Dark Places, 2009)

WSOY, 381 s.

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

On säteilevän kirkas helmikuun päivä Roslagenin saaristossa Itämerellä. Anders, Cecilia ja heidän kuusivuotias tyttärensä Maja hiihtävät kotoaan Domaröstä läheiselle Gåvastenin majakkasaarelle. Jokin jäällä kiinnittää Majan huomion, ja tyttö kiipeää alas majakkatornista tutkimaan asiaa. Sitten Maja onkin kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lumiselta jäältä ei löydy edes jalanjälkiä.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Anders palaa yksin Domaröhön. Tyttären käsittämätön katoaminen ja sitä seurannut avioero ovat ajaneet hänet pullon pariin. Paluu vanhaan kotiin vain pahentaa Andersin epätoivoa, kunnes hän eräänä aamuna löytää tuvan pöytään kaiverretun tekstin: KANNA MINUT

Onko kyseessä julma pila vai viesti Majalta? Samaan aikaan kun viesti ilmestyy Domarössä alkaa tapahtua myös muuta merkillistä. Asukkaiden postilaatikoita tuhotaan, taloja palaa maan tasalle, ja joku tai jokin liikkuu äänekkäästi öisessä metsässä. Myös meri liikehtii levottomasti, kurkottaa kohti maata ikään kuin varoittaakseen domaröläisiä - tai ottaakseen omansa takaisin.

John Ajvide Lindqvistin kirjat ovat minulle kuin täydellinen seurustelukumppani, joka ärsyttää sinua. Ärsytys kuitenkin tapahtuu tavalla, joka ei erotu täydellisyyden seasta, mutta tiedät että se on siellä. Kun näet häntä taas, ajattelet: Ehkä vain kuvittelin, ei hän niin hankala voi olla, ja sitten hän tekee sen taas. Tarkalleen ottaen John Ajvide Lindqvistin kirjat ovat idealtaan mahtavia ja kirjoitusasultaan kaunista ja koukuttavaa, mutta tarinaa kuljettavat elementit tuntuvat joskus melko hosutuilta ratkaisuilta.

Ihmissataman tapauksessa minua häiritsi tarinan tahallinen pitkitys. Useimmat nostalgiset tarinat hahmojen nuoruudesta tuntuivat turhilta ja vaikka ne tekivät lukijalle selväksi hahmojen keskinäiset suhteet, ne olisi voinut tehdä muullakin tavoin.

Mutta perhana miten kaunis tämä kirja muutoin on. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin pienelle saarelle, jossa asuu kylällinen ihmisiä. Kylän maalaishenki on hyvin luotu. Kun selailin yöpöydälläni nököttäviä kirjoja ja päättäessäni, mitä lukisin seuraavaksi, tulin ajatelleeksi Ihmissataman takakannen tekstiä. Tuolloin ajattelin: Minä tosiaan haluan tietää mitä tuossa kirjassa tapahtuu. Yleensä kirjoissa voi olla houkuttava murhamysteeri, mutta aina voit olla varma että murhaaja on joku tyyppi vaan ja se aina jää kiinni ja kaikki on hyvin. Mutta Ihmissataman juonikuvaus houkuttelee sillä, ettei se lupaa mitään. Kun kirjaa lukee, ymmärtää ettei Majaa välttämättä tulla edes löytymään, miten tässä oikein käy.... ja hups, kirja onkin luettu jo loppuun.

Tätä kirjaa ei mainosteta missään kauhu-kirjana, mikä on merkittävä huomio heille, jotka Ajvide Lindqvistin kirjoja aiemminkin lukeneet. Vaikka tässä onkin jonkin verran kauhu-elementtejä, tämä on enemmänkin mysteeri-kirja. Se käsittelee ihmisten katoamista ja omituisen saaren arvoitusta. Ajvide Lindqvist kyllä osaa tehdä pelottavia kirjoja, mutta kauhun hän on jättänyt tästä kirjasta selvästi pois.

Olenko nyt lukenut kaikki Ajvide Lindqvistin suomennetut kirjat? Olen. Tämä ei ollut niistä paras, mutta se oli silti ihan kiva. Jos kirjasta olisi jätetty turhat pitkitykset, olisin pitänyt tästä valtavasti. Se ei kuitenkaan tule tuottamaan pettymystä faneille, sillä tunnelman luonti on taattua John Ajvide Lindqvistia.

John Ajvide Lindqvist: Ihmisstama (Männikohamn, 2008)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 315 s.

Julia Scheeres: A Thousand Lives: The Untold Story of Hope, Deception, and Survival at Jonestown

In 1954, a past or named Jim Jones opened a church in Indianapolis called Peoples Temple Full Gospel Church. He was a charismatic preacher with idealistic beliefs, and he quickly filled his pews with an audience eager to hear his sermons on social justice. As Jones’s behavior became erratic and his message more ominous, his followers leaned on each other to recapture the sense of equality that had drawn them to his church. But even as the congregation thrived, Jones made it increasingly difficult for members to leave. By the time Jones moved his congregation to a remote jungle in Guyana and the U.S. government began to investigate allegations of abuse and false imprisonment in Jonestown, it was too late.

A Thousand Lives is the story of Jonestown as it has never been told. New York Times bestselling author Julia Scheeres drew from tens of thousands of recently declassified FBI documents and audiotapes, as well as rare videos and interviews, to piece together an unprecedented and compelling history of the doomed camp, focusing on the people who lived there.

The people who built Jonestown wanted to forge a better life for themselves and their children. In South America, however, they found themselves trapped in Jonestown and cut off from the outside world as their leader goaded them toward committing “revolutionary suicide” and deprived them of food, sleep, and hope. Vividly written and impossible to forget, A Thousand Lives is a story of blind loyalty and daring escapes, of corrupted ideals and senseless, haunting loss.

Jälleen yksi kirja, jonka laitan tragedioita maailmalta -tagin alle.

Tapahtuma-aika: vuodet 1953-1978
Paikka: Indiana, Yhdysvallat & Jonestown, Guyana
Mitä tapahtui?: Kerättyään itselleen tuhat-päisen kannatusjoukon pastori Jim Jones siirsi kirkkonsa itse rakennettuun kylään, Jonestowniin. 18.11.1978 Jones massamurhasi koko kylän pakottamalla heidät juomaan syanidia.

Kirjan näkökulma: Kansan temppeli (engl. People's temple) oli selvästi kultti, mutta se oli aikansa ainoa kirkko joka hyväksyi kaikki jäsenet rotuun katsomatta. Kirjailija ottaa näkökulmakseen jäsenet, jotka etsivät itselleen uskoa ja kuinka he lopulta löysivät Jim Jonesin, kuinka he suhtautuivat Jonesin aikeisiin tehdä massa-itsemurha ja kuinka heidät manipuloitiin ja kiristettiin pysymään Jonestownissa. Täten Scheeres ei missään vaiheessa viittaa Kansan temppeliin kulttina.

Tutustuin Jonestown-aiheeseen vuosi sitten, ja sen psykologinen puoli kiehtoi minua valtavasti. Kuinka yksi mies onnistui manipuloimaan tuhat ihmistä jopa "itsemurhaan" saakka? Selailin useita Jonestownista kertovia kirjoja, mutta tämä on ensimmäinen ja ainoa jonka olen lukenut kannesta kanteen. Ja olen iloinen valitessani juuri tämän kirjan, sillä se vastaa kysymykseeni täydellisesti. Kirja kuvaa keinoja, joita Jones käytti manipuloidessaan ihmisiä ja kuinka hän pystyi lukemaan ihmisiä täydellisesti saadakseen puolelleen ne, jotka eivät ole muualle tervetulleita.

Kirja kuvaa aikajanallisesti kirkon syntyä ja nousua. Jones oli jo pienenä hyvin uskonnollinen ja saarnasi teini-ikäisenä kadulla. Hän aloitti kirkkonsa siis tyhjästä, keräten kasaan uskollisia jäseniä jotka auttoivat häntä ihmeparantamisien ja muiden stunttien järjestämiseen. Jones lavasti itseensä kohdistuvat salamurha-iskut ja vihapostit, jotta voi näyttäytyä kirkon edessä uhrautuvaisena ja periksiantamattomana johtajana. Muistan lukeneeni muusta lähteestä, että Jones kuvitteli olevansa Stalinin reinkarnaatio ja ihannoi suuresti sosialistia johtajia.

"Lenin died with a bullet in his body, and someday, so will I." - Jim Jones

Kirkko kasvoi. Jones joutui hankaluuksiin lain kanssa, ja siirsi kirkkonsa Guyanaan. Sinne jäsenet rakensivat yhdessä sosialistisen yhteisön, Jonestownin. Jonesille oli tärkeää, että mahdollisimman moni muuttaisi Jonestowniin, ja kukaan ei pääsisi pois. Kun joku kyseenalaisti Jonesin johtajuuden ja halusi lähteä, Jones saattoi pitää heitä kahlittuna tai pakottaa itselleen lasten huoltajuuden, jolloin jäsenet joutuvat jäämään ollakseen perhettään lähellä.

Jonestownissa äänitettiin paljon, esimerkiksi saarnat, opetus, päätökset rankaisuista... ja viimeinen yö, jolloin Jones keräsi kokoon kaikki ihmiset ja pakotti heidät juomaan syanidia. Ensin lapset, jotta vanhemmille ei jäisi enää syytä elää ja he olisivat vapaaehtoisempia. He jotka eivät suostuneet, kuristettiin tai ammuttiin. Vain muutama pääsi pakoon.

Jonestown on erittäin mielenkiintoinen ja surullinen tarina manipulaation voimasta. Jonestownista on olemassa monituisia kirjoja, joista jokaisella on erilainen näkökulma. Yksi on jäsenen kirjoittama, toinen mahdollisimman kattava (ehkä omaan makuuni liiankin), ja Julia Scheeresin, joka esittelee jäsenten näkökulmaa. Tiivistelmäni käsitteli lähinnä peruskohdat, mutta sieltä jäi pois paljon uskomattomia tarinoita ja yhteenottoja Jonesin kanssa.

Suosittelen tätä Scheeresin kirjaa heille, jotka eivät Jonestownia tunne. Tästä oppii kaikki riittävimmät asiat. Se ei uppoa Jonesin lapsuuteen tai muuhun irrallisiin asioihin. T'ämä kirja kunnioittaa kaikkia Jonestownin uhreja käsitellen heidän tilannettaan asiallisesti ja syyllistämättä.

Kirjan ensimmäiset 100 sivua voi lukea ilmaiseksi tästä linkistä.

Julia Scheeres: A Thousand Lives: The Untold Story of Hope, Deception, and Survival at Jonestown, 2011

Free Press, 307 s.

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä

Toukokuun 10. päivänä 1996 koettiin vuorikiipeilyn historian järkyttävin tragedia, jossa menehtyi kahdeksan vuorikiipeilijää. Kirja on ainutlaatuinen kertomus katastrofin vaiheista. Vahvalla kirjailijan otteella ja eläytymisvoimalla Jon Krakauer etsii vastausta siihen, mikä saa ihmisen tavoittelemaan korkeuksia ja panemaan yltiöpäisesti henkensä alttiiksi, missä piilee äärimmäisyten olosuhteiden ja jäätävien vuorenhuippujen viehätys. Kirja on kertomus sankaruudesta ja kamppailusta hetkellä, jolloin luonnonvoimat ovat saaneet ylivoimaisen otteen.

Jäätäviin korkeuksiin on jo ottanut paikkansa yhtenä alan kirjallisuuden terävimpänä huippunua.

Tämä kirja ei ole fiktiota, vaan kertoo eräästä traagisesta tapahtumasta Mount Everestillä.

Tapahtuma-aika: 10.-11. toukokuuta 1996
Paikka: Mount Everest, Nepal
Mitä tapahtui: Epäsuotuisista sääolosuhteista johtuen kahdeksan ihmistä kuoli kiivetessään Mount Everestin huipulle.

Kirjan näkökulma: Kirjoittaja, Jon Krakauer, oli yksi onnekkaista kiipeilijöistä, jotka pääsivät tuolloin alas vuorelta. Krakauer oli siis itse mukana samassa ryhmässä, jossa kuolleet kiipeilijät olivat. Kirja arvostelee Mount Everestin kaupallisuutta ja arvioi kiipeilijöiden vaarantajua.

Luettuani tämän kirjan en voi sanoa tietäväni nyt kaiken vuorikiipeilyn perusasioista. Mutta Mount Everestiin kohdistuvista ongelmista ja sen kulttuurista tiedän kaiken. Ymmärrän myös paremmin minua rohkeampien ihmisten ajatuksia heidän tavoitellessaan maailman korkeimman vuoren huippua. Mount Everestille kiipeää jatkuvasti ihmisiä - osa täysiä amatöörejä, osa haastaen itseään kovempiin nousuihin esimerkiksi jättämällä lisähapen kokonaan pois. Krakauer, joka kiipesi vuorelle tehdäkseen aiheesta lehtiartikkelin, haastatteli muita kiipeilijöitä ja keräsi valtavasti materiaalia vakuuttavan kirjan verran.

Krakauer kuului usean hengen ryhmään, josta vain kaksi palasi elävänä takaisin. Sääolosuhteet pahenivat niin, että ryhmä joutui hyytävän lumimyrskyn keskelle. 11. toukokuuta 1996 kuoli toiseksi eniten ihmisiä kyseiselle vuorelle päivän aikana (ennätys tehtiin vuonna 2014). Krakauer todisti heidän kuolemiaan, etsi kadonneita ja joutui luopumaan heistä. Hän joutui kokemaan useiden hänelle läheiseksi tulleiden ihmisten kohtaloita samalla kun taisteli omasta hengestään. Kirjan lopussa huomaa, että hän syyttää itseään ja että tapahtumat tulevat kummittelemaan hänen loppuelämänsä ajan. Siksi kirja ei sovi ihan jokaiselle.

Kenelle se sopii? Ainakin heille jotka aikovat kiivetä Mount Everestille. Mutta miksi minä, joka ei aio mennä lähellekään kyseistä vuorta, suorastaan ahmin kirjan alusta loppuun miltei yhdeltä istumalta? Ensinnäkin koska Krakauer osaa ammattinsa puolesta kirjoittaa erittäin hyvin, ilman turhia jaaritteluja ja jotta maallikon ymmärtää sanastoa. Toisekseen Mount Everestin maantieteelliset faktat ja kulttuuri on äärimmäisen kiehtovaa. Siihen kohdistuvat ongelmat, esimerkiksi roskaisuus, on jokaisen hyvä tiedostaa. Kirjan henkilöt ovat myös mielenkiintoisia: on useiden palvomat Scott Fischer ja Rob Hall, vilpillisiä huijareita, kaupallisia, amatöörejä ja huimapäitä (kuten ruotsalainen joka pyöräili Ruotsista Nepaliin!). Haastattelujen kautta Krakauer on saanut hyvin tuotua esille heidän ajatuksiaan ja asenteitaan.

Luettuani tämän kirjan en voi sanoa käyneeni Mount Everestillä, mutta ei se myöskään kaukana siitä ole.

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeauksiin (Into Thin Air: A Personal Account of the Mt. Everest Disaster, 1997)
Suom. Liisa Paakkanen

WSOY, 334 s.

R.J. Palacio: Wonder

You can't blend in when you were born to stand out.
My name is August. I won't describe what I look like. Whatever you're thinking, it's probably worse.

August Pullman wants to be an ordinary ten-year-old. He does ordinary things. He eats ice cream. He plays on his Xbox. He feels ordinary - inside.
But Auggie is far from ordinary. Ordinary kids don't make other ordinary kids run away screaming in playgrounds. Ordinary kids don't get stared at wherever they go.
Born with a terrible facial abnormality, Auggie has been home-schooled by his parents his whole life, in an attempt to protect him from the cruelty of the outside world. Now, for the first time, he's being sent to a real school - and he's dreading it. All he wants is to be accepted - but can he convince his new classmates that he's just like them, underneath it all?
Narrated by Auggie and the people around him whose lives he touches forever, Wonder is a funny, frank, astonishingly moving debut to read in one sitting, pass on to others, and remember long after the final page.

Kenelle? Kaikille lapsille.

Virallisesti ensimmäinen kirja ikinä joka sai minut itkemään. Tietty pätkä (kun koira kuoli) minun piti pysäyttää lukeminen jokaisen lauseen jälkeen ja ajatella jotain muuta ennen jatkamista. Harkitsin kirjan vaihtamista hetkeksi (olin käymässä vanhempieni luona enkä halunnut siellä porata), mutta jokin sai minut jatkamaan. Luin tämän kirjan alusta loppuun yhdeltä istumalta.

Kunpa tämä kirja suomennettaisiin. Haluaisin ostaa tämän siskonlapsille, sillä tämä kirja opettaa niin paljon. Se opettaa ystävyydestä, suvaitsevuudesta, rohkeudesta ja toisten kunnioittamisesta. Moni aikuinenkin saisi ottaa opikseen tästä kertomuksesta. Palacio on erittäin viisas, ja tuo vahvasti esille esimerkiksi kiusaamisen seuraukset, vaikkakin hiukan satukirjamaisesti (paha saa palkkansa jne). Tämä kirja kuitenkin on selvästi lapsille kirjoitettu, joten viesti menee hyvin perille. Kirja korostaa, että sinun tulisi olla kaikille ystävällinen.

Tämä on siis kertomus Augustista ("Auggie"), joka aloittaa viidennen luokan. Tätä ennen hän on ollut kotiopetuksessa, joten koulunkäynti on hänelle täysin uutta ja hän ei tunne koulusta ketään. Hänen kasvonsa ovat aina olleet epätavalliset, ja koko hänen ikänsä ihmiset ovat vain tuijottaneet häntä ja vain harva on halunnut tutustua. Koulun aloittaminen on siis mitä ilmeisemmin erittäin pelottavaa hänelle.

Like a lamb to the slaughter.

Kirjalla on monta kertojaa, ja se toimii niin hyvin. Seuraamme tarinaa Auggien lisäksi myös hänen sisarensa ja harvojen ystäviensä näkökulmasta. Jokainen näkökulma tuo jotain uutta tarinaan ja saa meidät ymmärtämään heitä paremmin. Kaikkien kappaleiden pääpaino on kuitenkin Augustin ulkonäössä ja he kertovat omasta suhtautumisestaan siihen. Jossain vaiheessa tulinkin ajatelleeksi, että se on vain ulkonäkö, miksi se on niin iso juttu? Mutta lapsille se voi olla. Onhan totta, että esimerkiksi lasten rasismi on vanhemmilta opittu malli, mutta Augustin ulkonäkö on heille pelottavaa. Palacio kertoo loistavasti, kuinka tärkeää on katsoa ulkonäön taakse ja arvioida henkilö vasta tutustumisen jälkeen.

Hahmot ovat ihania (paitsi kiusaajat, joista on tehty tarkoituksella pahoja. Ilmeisesti kiusaajasta on kuitenkin kirjoitettu ylimääräinen luku, joka löytyy erikoispainoksesta, joka selittää hänen käytöksensä. Ennakkoarvaukseni: vanhemmilta opittu malli). Rakastan Auggieta ja hänen ystäviään, Jackia ja Summeria. Rakastan Auggien sisarta ja vanhempia. Toisin kuin kiusaajat, heistä ei ole tehty mustavalkoisen hyviä, vaan heillä on omat oikkunsa. He kuitenkin ovat hyviä ihmisiä, jotka tekevät muutkin onnellisiksi. On selvää, että kirja haluaa opettaa lukijan tavoittelemaan näiden hyvien ihmisten roolia.

Suomentakaa tämä timantti, ja laittakaa nuoret lukemaan sitä kouluissa!

R.J. Palacio: Wonder, 2012

Corgi Childrens, 315 s.

Kobo Aura

Olen jo pitkään harkinnut lukulaitteen hankkimista e-kirjoja varten. Aiemmin olen käyttänyt Samsungin tablettiani ja siihen ladattavaa Aldiko-ohjelmaa. Rakastuin e-kirjoihin täysin: nyt matkalle lähtiessä ei tarvitse tunkea paksuja pokkareita reppuun ja miettiä, riittävätkö nämä varmasti. E-kirjat ovat halvempia kuin fyysiset kirjat ja - vaikka kirjat ovatkin maailman paras sisustuselementti - tavaran määrä vähenee huomattavasti kun kirjat ovat sähköisessä muodossa.

Tabletilla lukeminen oli kuitenkin melko epäergonomista, sillä se on melko painava (ei voi pitää vain yhden käden varassa) ja pitkä suorakulmio, joten piteleminen ei tunnu hyvältä pitkän ajan jälkeen (tabletit ovat enemmänkin tarkoitettu pöydällä pidettäväksi). Päätin siis alkaa etsimään itselleni uutta lukulaitetta. Markkinoilla on vaikka ja minkälaista, mutta valitettavasti Suomessa valikoima on minimissä. Lopulta kuitenkin päädyin laitteeseen nimeltä Kobo Aura.

Huomaathan, että tämä arvio tuo vain asiakas-näkökulmaa, eikä siis ole mainos. En ole käyttänyt muita lukulaitteita, joten en voi verrata tätä muihin.

Aluksi lunttailen hiukan teknisiä tietoja. Kyseessä on pieni laite. Sen näyttö on 6-tuumainen ja se ei tue värejä. Se painaa vain 174 grammaa. Muistia on neljä gigaa, ja kaveriksi voi hankkia micro sd -kortin. Tuetut tiedostomuodot ovat .epub, .pdf, .mobi, .jpeg, .gif, .png, .tiff, .txt, .html, .xhtml, .rtf, .cbz ja .cbr. Eli äänikirjoja tämä laite ei tue.

Ominaisuuksia

Kobon etusivulla näkyy kesken olevat ja uudet kirjat, sekä tilastoja. Kun lukulaite otetaan käyttöön, siinä on myös käyttöohjeet, jotka itse olen ne luettuani piilottanut näkyvistä. Kobo on englanniksi, mutta asetuksia lukuunottamatta tekstiä on hyvin vähän itse laitteessa. Tämä keskittyy vain ja ainoastaan kirjojen lukemiseen.

Kun lukulaite laitetaan nukkumaan tai pois päältä, sen näytönsäästäjänä leijuu kesken olevasi kirjan kansikuva ja kuinka monta prosenttia sitä on luettu.

Kirja pitää lukua lukemistasi kirjoista ja kuinka monta tuntia olet lukenut. Lisäksi se laskee sivujen kääntämisen määrän, kuinka monta minuuttia luet keskimäärin yhdeltä istumalta ja monta sivua luet minuutissa. Nämä statiikat ovat hyvin mielenkiintoisia!
Mukana on myös palkintoja, saat leiman esimerkiksi kun liität tunnuksesi Facebookiin tai kun olet lukenut tietyn ajan. Luultavasti palkintojen tarkoitus on saada lukija kokeilemaan kaikkia ominaisuuksia.

Kobolla on oma virtuaalinen kirjakauppa, johon pääsee käsiksi wifin avulla. En kuitenkaan kauppaa ole vielä käyttänyt.

Kobo ylvästelee akun kestävän muutaman kuukauden yhdellä latauksella. Se vaikuttaa olevan totta, jos wifiä ei pidä turhaan päällä ja pitää taustavalon sopivalla tasolla.

Ergonomia

Lukulaite käyttää erilaista näyttöteknologiaa kuin puhelimet. Sen taustavalo ei valaise kasvoja, joten se ei rasita silmiä. Lisäksi teksti näyttää olevan kuin näytön päällä, eikä valon seassa joten ruudun pitkään tuijottelu ei aiheuta sitä, että valo näyttäisi syövän tekstin.

Kuten mainittua, laite on hyvin kevyt. Se on myös pieni kooltaan, ja sen piteleminen on helppoa. Voit pitää laitetta vaikka yhdellä kädellä, eikä se silti väsytä kättä.

Tiedostojen lataaminen

On useita keinoja hankkia kirjoja Koboon. Voit ostaa ne Kobon kautta sen omasta kirjakaupasta. Voit myös usb-johdon avulla liittää sen tietokoneeseen, ja käyttää jotain useista ilmaisohjelmista. Tiedostojen siirtäminen on melko samanlaista kuin mp3-soittimien kanssa: raahaat tiedostot ohjelmaan (esim. Calibre, Adobe Digital Editions tai Kobon oma ohjelma), ja synkronoit ne sitten laitteeseen. En ole kohdannut tässä mitään ongelmia ja se on helppoa oppia.

Kirjojen lukeminen

Kirjojen lukeminen Kobo Auralla on ihanaa! Voit itse määrätä, mitä fonttia käytetään, kuinka suuri riviväli ja sivun marginaalit ovat. Voit määrätä myös sivujen vaihtamisen tyylin. Haluatko hipaista sivua reunasta vai ylhäältä? Päätä itse. Kobo on ottanut huomioon myös dysleksikot.

Kobolla voit korostaa haluamiasi pätkiä tekstistä. Näitä voi käyttää esimerkiksi sanan tarkistamiseen sanakirjasta. Voit myös lukea netistä enemmän jostakusta hahmosta tai kirjasta (ominaisuus, jota käsittääkseni ei ole muissa Kobon laitteissa). Alleviivaaminen on kuitenkin hankalaa näytön viiveen vuoksi.

Sarjakuvien lukeminen

Kobolla voit lukea myös sarjakuvia. Harmi vain, että näyttö on harmaasävyinen ja hyvin pieni, Värilliset sarjakuvat siis muuttuvat harmaaksi mössöksi ja fontti voi olla liian pientä. Pidä siis huoli, että valitsemasi sarjakuva voi näyttää hyvältä tällaisella näytöllä. Lukeminen ei toki ole mikään iso ongelma, se vain vaatii paljon totuttelua eikä ole niin miellyttävä kokemus kuin kirjojen lukeminen.

Loppujen lopuksi...

Kobo Aura on ihana! Se on luotettava, keskittyy olennaiseen ja pienen koon ansiosta sitä on helppo pitää mukana (mahtuu vaikka isoon takintaskuun). Toki teknologia on niin uusi, että siinä on jotain pieniä hikkoja (kuten harmaasävyt ja näytön hitaus).

Kobo Aura on kallishko ja sitä ei saa Suomesta. Se maksaa noin 150 euroa ja hankin omani Verkkokauppa.comin kautta. Myös Pixmania.fi toimittaa Kobo Auroja ja sille suojakansia. Verkkokaupalla meni 8 päivää laitteen toimittamiseen (luultavasti vähemmän, jos asuisin Helsingissä).

Suosittelen e-kirjojen lukulaitteita kyllä kaikille, ja erityisesti Kobo-tuotemerkkiä.

Will McIntosh: Defenders

Our Darkest Hour.
Our Only Hope.
The invaders came to claim earth as their own, overwhelming us with superior weapons and the ability to read our minds like open books.
Our only chance for survival was to engineer a new race of perfect soldiers to combat them. Seventeen feet tall, knowing and loving nothing but war, their minds closed to the aliens.
But these saviors could never be our servants. And what is done cannot be undone.

Defenders alkaa avaruusolentojen hyökkäyksestä maan päälle. Luyten-nimiset alienit ovat levittäytyneet kaikkialle, tappaen julmasti ihmisrotua. Niiden etulyöntiaseman takaa jättimäinen koko ja kyky lukea ajatuksia.

Kun ihmisten lukumäärä hupenee hälyttävästi ja he ymmärtävät häviävänsä, hallitus rakentaa Defenderit: Pääsiäissaaren patsaista inspiraation saaneet, jättiläismäiset ja kolmijalkaiset sotilaat joiden elämä pyörii sodan ympärillä. Defenderit ovat kuitenkin liian hätäisesti ja nopeasti rakennettuja. Kun ne pelastavat ihmiskunnan Luyteneilta, ne tarvitsevat uuden kohteen.

En vain saa päähäni, minkä näköisiä Luytenit ja Defenderit ovat. Sen verran mitä sain kirjasta irti, Luytenit ovat norsun kokoisia meritähtiä. Defenderit ovat jättiläisiä, joilla on kolme jalkaa. Kolmannen jalan tarkoitus on lisätä niille nopeutta, vaikka en ymmärrä miten. Mielikuvani näistä otuksista on suorastaan koominen.
Lisäksi minua häiritsee se, että Luytenit osaavat englantia. He pystyvät kommunikoimaan telepaattisesti ihmisten kanssa ja lukemaan heidän ajatuksiaan vaivatta. Luytenit ovat myös perillä Maapallon historiasta ja maantieteestä. Hirviöt eivät ole aivan loppuunasti mietittyjä, tai sitten kirjailija halusi vain tehdä työn itselleen helpoksi.

Melkein koko kirjan ajan on menossa jonkinlainen sota, mutta lukija ei pääse siihen keskelle. Ikäänkuin aina saavuttaisiin paikalle myöhässä, ja vain kerrotaan että "vau täällä oli tosi iso tappelu". Koko kirja viedään eteenpäin dialogin avulla eikä toimintaa löydy. Tämä kirja olisi voinut olla niin hyvä, mutta näkökulmat ovat ihan vääriä! Lisäksi päähenkilöt olivat pahvisia eikä minua kiinnostanut heidän ahdinkonsa lainkaan.

Tässä kirjassa olisi ollut niin paljon potentiaalia, mutta sen sijaan olin vain hämmentynyt ja hiukan ärsyyntynyt.

Will McIntosh: Defenders, 2014

Orbit, 512 s.

Ostin kirjahyllyn! Kuinka aarteet sinne sopivat?

Tämän aamun käytin uuden kirjahyllyn järjestämiseen. Olen ollut viimeisen puoli vuotta kodittomana, mutta se ei ole estänyt minua ostamasta lisää uusia kirjoja (kävin kuitenkin töissä, joten rahaa kerääntyi mukavasti kun asumismenoja ei ollut). Nyt kun lopultakin hankin itselleni asunnon, olen voinut investoida kirjahyllyyn. Kirjahyllyksi valitsin Ikean Billy-kirjahyllyn.. ja ostinkin niitä kaksi kappaletta. Toinen hylly tulee olemaan fiktiolle, toinen tietokirjallisuudelle. Seuraavaksi pitikin haalia kirjat kasaan eri puolilta kaupunkia...

Halusin järjestelyyn hiukan vaihtelua tavalliseen aakkosjärjestykseen, ja tehdä lukemisen löytämisestä helpompaa. Täten kirjojen järjestäminen genreittäin on minulle luonnollisinta - yleensä nimittäin minun tekee mieli lukea jotain tiettyä genreä. Lisäksi minua kiehtoo ajatus, että kirjat voisivat olla vierekkäin toisten samanhenkisten kirjojen kanssa.
Suosikki-kirjani saavat oman hyllyn. Yksi syy on se, että ylähyllyllä ne ovat varmimmassa turvassa kissalta...

Tiedän että olen hyvin järjestelmällinen ihminen, mutta ehkä tämä on jo liikaa...

Tein huolellisen listan kirjoistani, ja Goodreadsia apunani käyttäen kategorioin ne eri genreihin. Mikä on hyvin turhauttavaa, jos jotain genreä edustaa vain yksi kirja. Tai jos kirja mahtuu useaan genreen? Sen lisäksi pitää ottaa huomioon, että romantiikka-genre ei voi olla kauhun vieressä!
Minun piti siirrellä ja sovitella kirjoja listaan kauan, ennen kuin olin tyytyväinen lopputulokseen.

Fiktion järjestys

Onneksi olen melko suppea genrejen suhteen. Päädyin tähän genre-järjestykseen:

Rikos
Mysteeri
Kauhu
Kauhu/Zombiet
Fantasia
Scifi
Dystopia
Dystopia / Kuolettavat pelit
Historialliset
Realistinen
Draama
Romantiikka
Huumori

Genret soljuvat hyvin yksiin. Aloitamme jännittävästä rikoskirjallisuudesta, joka huipentuu kauhuun. Pelottavien zombie-kirjojen kautta päädymme kätevästi fantasiaan ja scifiin, johon sopii hyvin dystopiat. Minua kiehtoo hyvin paljon kuolettavat pelit teemana (esimerkiksi Nälkäpelit), joten se saa oman ryhmänsä. Seuraavaksi tulee historiallinen kirjallisuus. Tämän jälkeen tulee ns. jämät, eli genrejä joista omistan lähinnä vain yhden kirjan. Realistinen, draama, romantiikka ja huumori. En halua että välissä on yhden kirjojen genret, joten ne pääsevät loppuun. Sitä paitsi nämä viimeiset ovat tosiaan genreä, joita en lue usein, joten minua ei haittaa vaikka ne pääsevät alimmille hyllyille.

Näiden ryhmien sisällä laitan kirjat aakkosjärjestykseen kirjailijan sukunimen mukaan.

Oman hyllynsä saavat sarjakuvat ja suosikki-kirjani. Sarjakuvat ovat aakkosjärjestyksessä, sillä tykkään keräillä kokonaisia sarjoja ja ne erottuvat hyvin muiden seasta ja täten löytäminen on helppoa. Myös suosikki-kirjani ovat aakkosjärjestyksessä, sillä niitä ei ole kovin paljon.

Tietokirjallisuuden järjestys

Haluan laittaa nämäkin aiheen mukaan. Tietokirjallisuutta minulla on onnettoman vähän, eikä avokin kirjat paljoa auta hyllyjen täyttämisessä. Toisesta kirjahyllystä tulee siis hyvin tyhjä, mutta toisaalta tarvitsen myös säilytystilaa esimerkiksi tärkeille papereilleni.

Tietokirjallisuuden suhteen sain kokoon seuraavat genret:

Taide
Elämäkerrat ja muistelmat
Historia
Käsityöt
How to
Runous
Psykologia
Ympäristö
Kielet ja kulttuuri
Tietotekniikka
Tähtitiede
Elokuvat
Eläimet
Viittomakieli?

Tähän väliin sanottakoon, että ruoka-aiheiset kirjat ovat keittiössä.
En ole enää viittomakieli-alalla, joten en tiedä haenko siihen liittyvät kirjat tähän hyllyyni (ehkä sitten pitkäaikaisempaan asuntoon). Haen, jos saan töitä alalta.

Koska tietokirjoja on hyvin vähän, ne menevät kaikki samalle hyllylle. Taide saa oman hyllynsä, sillä niiden kanssa ovat omat piirustusvälineeni. Omalle hyllylle menee myös historia, koska sen vieressä avokin panssarivaunu-pienoismalli tulee näyttämään komealta.

Nyt vain pitäisi hankkia koriste-esineitä täyttämään tyhjiä aukkoja!

Muita ideoita kirjahyllyn järjestämiseen

Jos jotakuta kiinnostaa alkaa siistimään kirjahyllyään ja antamaan sille uutta ilmettä, tässä muutama idea:

Aakkosjärjestys. Klassinen tapa ja sopii parhaiten heille, joilla ei ole paljoa kirjoja tai jos kirjat ovat hyvin samankaltaisia. Miksi muuttaa hyväksi koettua ja perinteikästä tapaa?
Värikoodaus. Henkilökohtaisesti en pidä tästä, sillä kirjoja on hyvin hankala tuolloin löytää. Pahinta ovat kirjahyllyt, jotka ovat käännetty väärinpäin, jolloin kirjojen selät ovat takaseinään pitkin ja valkoiset sivut huoneeseen. Kuinka tuosta löytää oikean kirjan? Tämä sopii heille, jotka haluavat harmonian sisustukseen ja jotka eivät lue kirjoja uudestaan kovin usein.
Hankintajärjestys. Tekisin tämän, jos muistaisin kirjojeni hankintajärjestyksen. Hankkisin kaikki lapsuuden kirjani ja laittaisin ne hyllyihin siinä järjestyksessä, jolloin ne hankin. Se olisi kuin päiväkirja ja siitä kuvastaisi kasvuni aikuiseksi, muotivillitykset, aika jolloin uskaltauduin lukemaan kirjoja englanniksi...
Kirjojen jakaminen eri huoneisiin. Keittiöön keittokirjat, makuuhuoneeseen iltalukemiset, työhuoneeseen alan kirjallisuus... Kirjat ovat tuolloin aina käden ulottuvilla juuri siellä missä niitä tarvitaan. Tekisin tämän mielelläni, jos asuisin isommassa asunnossa. Kirjahyllyjä kaikkialle!
Tuoman fiiliksen mukaan. Suurin osa kirjoista pitäisi tuolloin olla luettu. Tämä sopii fiilis-lukijoille, jotka halutessaan esimerkiksi jotain pelottavaa löytävät kirjan nopeasti. Myös koskettavat, tylsät (alahyllylle :D), nauruhermoja kutkuttavat jne.

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Every morning, Melanie waits in her cell to be collected for class. When they come for her, Sergeant Parks keeps his gun pointing at her while two of his people strap her into the wheelchair. She thinks they don't like her. She jokes that she won't bite, but they don't laugh.

Kenelle? Nuorille, zombi-kirjallisuuden ystäville jotka haluavat välillä jotain hiukan erilaista.

Tämä on zombie-kirja. Jostain syystä sitä ei haluta paljastaa takakannen perusteella eikä aivan kirjan ensimmäisillä sivuillakaan (se tosin paljastetaan jo ensimmäisessä luvussa, joten en lue tätä suureksi juonipaljastukseksi!). Mutta koska zombiet ovat niin ihmisiä kahtia jakava aihe, haluan siitä varoittaa. Mutta ote on hyvin erilainen ja zombien käyttö tässä kirjassa hyvin perusteltua. Anna siis tälle mahdollisuus.

Päähenkilömme on Melanie, joka käy asuu pienessä sellissä ja joka käy koulua armeijan valvovan silmän alla. Hän on hungrie, joka kiltistä luonteestaan ja suuresta sydämestään huolimatta kykenee vaistonsa ajamana repimään sinut kappaleiksi - halusi hän sitä tai ei.

Now she's ten years old, and she has skin like a princess in a fairy tale; skin as white as snow. So she knows that when she grows up she'll be beautiful, with princes falling over themselves to climb her tower and rescue her.
Assuming, of course, that she has a tower.
In the meantime, she has the cell, the corridor, the classroom and the shower room.

Maailma on kaaoksessa. Melanie elää eristyksissä armeijan, opettajien, tohtoreiden ja muiden oppilaiden kanssa. Harvalla on tietoa ulkopuolisesta elämästä, eikä kukaan halua astua sinne jalallakaan. Zombie-lapset ovat kykeneväisiä toimimaan kuin normaalit lapset eläimellisestä vaistostaan huolimatta, ja heidän opettamisensa on osa tieteellistä tutkimusta. Lapsilla ei ole aavistustakaan, miksi heidän täytyy elää sellissä ja tarkasti vartioituna, jolloin eettiset kysymykset nostavat päätään. Pedagogiikka on yksi keskeisistä teemoista. Melanien kiintyy yhteen opettajistaan, neiti Justineau'un, joka kertoo oppitunneillaan heille tarinoita. Koska lapsille ei ole asetettu mitään tulevaisuutta - ei työpaikkaa, ei mitään missä tarvitaan heidän tietouttaan - heidän oppimiskapasiteettiaan vain koetellaan ja tutkitaan. Helen Justinaeun opetustyyli on hyvin äidillinen ja hän tuntuu olevan ainoa, joka pitää Melanieta ja hänen luokkatovereitaan lapsina.

Aluksi pidin kirjaa hyvin naiivina ja lapsellisena. Tämä kuitenkin on kirjoitettu selvästikin nuorille, antaisin tämän luettavaksi noin yläaste-ikäiselle lapselle. Kirjaan kuitenkin tottuu nopeasti, ja huomasin tämän olevan hyvin pohdiskeleva ja paljon ajatuksia herättävä.

From the window, a monster's face stares out at her. Sergeant Parks' face.

Ketkä ovat todelliset hirviöt? Pienet lapset, joilla on nälkäisen leijonan vaisto, vai ihmiset jotka tekevät epäeettisiä kokeiluja näille lapsille? Ovatko kokeilut sallittuja; hungrien tutkiminen ja niiden fysiologian ymmärtäminen saattaisi jopa pelastaa koko ihmiskunnan. Osa hungrieista osaa puhua ja heillä on tietoisuus, mutta tekeekö tuo tietoisuus heillä kokeilemisesta julmempaa? Nämä ovat vain muutamia lukuisista kysymyksistä, joita pohdin kirjaa lukiessa.

Tämä on ihanan nopeatempoinen ja jännitystä piisaa. Kirja ei junnaa paikallaan hetkeäkään. Saatoin lukea vain muutaman kymmenen sivua, jonka aikana on tapahtunut paljon. Mikä on todella mukavaa vaihtelua, kun viime aikoina olen lukenut hiukan tylsiäkin kirjoja. Kirja kuitenkin on niin tapahtumarikas, että siitä ei oikein voi kertoa paljoakaan paljastelematta mehukkaimpia kohtia!

M.R. Carey: The Girl with All the Gifts

Orbit, 460 s.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Kultatukkainen tyttö löytyy parin viikon ikäisenä avoimesta haudasta metsässä. Hän kasvaa yksin kellariin teljettynä seuranaan vain kasettisoitin ja satunnaiset kasvattivanhempien vierailut. Tytöllä on ainutlaatuinen kyky laulaa täysin puhtaasti ja jäljitellä kaikkea musiikkia, mutta häneltä puuttuu kokonaan kyky tuntea.

Samaan aikaa toinen, aivan tavallinen tyttö kasvaa tavallisessa perheessä. Hän on niin kuin kaikki muutkin, mutta tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kun tytöt kohtaavat 14-vuotiaina, heidän välilleen syntyy erikoinen ystävyys, josta kasvaa jotain täydellisen kauheaa. He eivät ole enää yksin, ja yhdessä he ovat voimakkaampia kuin kukaan muu.

Tämä on kolmas lukemani kirja John Ajvide Lindqvistiltä. Minulla on eräänlainen viha-rakkaussuhde hänen kirjojaan kohtaan. Ne ovat ideoiltaan ja toteutuksiltaan todella hyviä, ja kirjailija ei nössöile kun tarvitaan hiukan suolenpätkiä. Mutta silti hänen kirjoissaan on jotain... pielessä, mikä saa minut virnistelemään hänen teksteilleen. En osaa sanoa tarkalleen, mikä. Joskus henkilöhahmojen reaktiot asioihin eivät ole luonnollisia, joskus se on omituinen kohtaaminen uuden hahmon kanssa, joskus se on se yleinen tunnelma.

Kultatukka, tähtönen on juuri kuin kirjailijan esikoisteos, Ystävät hämärän jälkeen. Meillä on karmiva ja omituinen lapsi, jolla on erityinen vaikutus ihmisiin. Sekä karmivan lapsen suojeleva ystävä, pedofiilejä ja suolenpätkiä. Näistä on Ajvide Lindqvistin kirjat tehty.

Kultatukkamme on Theres, joka löydetään hätäisesti tehdystä haudasta metsästä kun hän oli vielä sylivauva. Hänet adoptoi pariskunta, joka pitää tytön maailmalta piilossa kellarissa, virikkeenä vain musiikinopetus. Heitä nimittäin kiehtoo ja kummastuttaa Theresin kyky äännellä (laulaa?) puhtaita säveliä ja tytön passiivisuus kaikkea elollista kohtaan. Pariskunnan hulttio-poika Jerry käy välillä vierailulla ja osoittaa myös kiinnostusta omituista lasta kohtaan. Ja ei aikaakaan kun Theresin ympärillä tapahtuu jo kauheita.

Toinen tyttö on Teresa. Hän on klassinen syrjäytynyt koulutyttö, joka purkaa ahdistustaan runoihin ja netin keskustelupalstoilla trollaamiseen. Mielessä pyörii oma riittämättömyys ja kuinka muut on ihan tyhmiä. Hän tutustuu Theresiin heidän ollessaan 14-vuotiaita, ja tietää täten löytäneensä paikkansa maailmassa. Theresin rinnalla, tuli mitä tuli.

Tykkäsin tästä! Vaikka (kuten sanottua) se on melko samankaltainen kuin Ystävät hämärän jälkeen, pidin tästä paljon enemmän. Tässä on paljon mystiikkaa: mistä Theres on tullut, mitä hän omituisillaan sanoillaan tarkoittaa ja miten tässä oikein käy? Vaikka Theres puhelee käsittämättömiä, häntä voi jopa ymmärtää jos kykenee asentamaan aivonsa oikeaan asentoon. Kiinnostaisi tietää, millainen vaikutus tällä kirjalla on sellaisiin ihmisiin kuin Teresa on, joka puolestaan on täysin myyty Theresistä.

Kirja on paksu. Perehdymme tyttöjen elämään heidän syntymästään lähtien, ja en tiedä onko se niin välttämätöntä Teresan kohdalla. Hänen elämänsä tuntuu olevan pettymystä pettymysten perään. Usein Teresasta kerrottaessa mietinkin: Äh, ei hällä väliä, kerro Theresistä! (hups, mikä on ihmisten reaktio Teresaan jopa kirjassa).

Jos John Ajvide Lindqvistin tuotantoon haluan tutustua, tällä tai Ystävät hämärän jälkeen -kirjalla on hyvä aloittaa. Se on hyvin klassista JAL:ia veriroiskeineen (varoitus: graafisesti kuvailtua verimättöä!), omituisine henkilöhahmoineen ja vatsaa kiertävine tapahtumineen. Minulla ei ollut tämän kirjan kanssa samanlaisia ongelmia kuin Kuinka kuolleita käsitellään -teoksen kanssa.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna, 2010)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 575 s.

Paula Hawkins: The Girl on the Train

To everyone else in this carriage I must look normal; I’m doing exactly what they do: commuting to work, making appointments, ticking things off lists.
Just goes to show.

Rachel takes the same commuter train every morning and every evening. Every day she passes the same Victorian terraces, stops at the same signal, and sees the same couple, breakfasting on their roof terrace. Jason and Jess seem so happy together.

Then one day Rachel sees something she shouldn't have seen, and soon after, Jess disappears. Suddenly Rachel is chasing the truth and unable to trust anyone. Not even herself.

The Girl on the Train on nyt puhutuimpia kirjoja ja tulee varmasti olemaan Suomessakin jos kirja käännetään. Tästä kuhistaan lukijoiden kesken ja kirjan suuri suosio johtuu juuri tästä keskustelun valtavasta määrästä. Muuten tätä ei varmaan löytäisi kukaan, sillä vaikka kirja onkin todella hyvä, se ei tarjoa mitään uutta.

Minulla meni todella kauan lukea tämä, vaikka tässä on vain vähän päälle 300 sivua. Luin 1000-sivuisen Kurjatkin nopeammin. Syynä voi olla aikaa vievä muutto, mutta osittain myös se että kirjassa tapahtuu aika vähän. Seuraamme tapahtumia kolmen eri naisen näkökulmasta, mutta silti tapahtumat junnaavat paikoillaan. Megan katoaa, ja Rachel kiinnostuu tapauksesta alkaen tekemään pientä salapoliisintyötä. Anna seurustelee Rachelin entisen aviomiehen kanssa, eikä hän ole tyytyväinen kun Rachel ilmaantuu jatkuvasti heidän kotinsa lähettyville. Kun tämä alkuasetelma on sysätty liikkeelle, poljemmekin paikallamme kunnes loppuratkaisu rysähtää niskaan kertaheitolla.

Pidän tästä kirjasta hahmojen vuoksi. Rachel on alkoholisoitunut. Hän on saanut potkut töistä, muttei uskalla kertoa sitä kämppäkaverilleen vaan ajaa silti junalla Lontooseen kuin olisi töihin menossa. Kännissä hän soittelee entiselle aviomiehelleen ja täten häiritsee hänen uutta perhe-elämäänsä. En tiedä miksi Rachel saa sympatiani puolelleen, mutta minusta hän on ihana. Annasta on tullut jopa vainoharhainen ja yliherkkä Rachelin suhteen, ja haluaa hänet vain elämästään pois. Tämä on kärjistynyt hieman jopa pelkoon, että Rachel vahingoittaa häntä ja perhettään. Meganista kerrotaan flashbackien muodossa, mutta juonipaljastuksia välttääkseni en hänestä paljoa kerro.

Kirja on melko realistisen oloinen, joka saa lukijan miettimään, mitä jos tämä tapahtuisi omalle kohdalleni?

Ymmärrän täysin miksi tämä on noussut useiden lempikirjaksi. Tämä on viehättävä, mystinen ja sisältää mieleenpainuvia henkilöhahmoja. Tämä kirja ei ollut ihan minun tyyppiseni, mutta en silti väitä että tämä olisi millään tavalla huono tai edes keskinkertainen. Kirjoitus on ammattimaista (luin tämän alkuperäiskielellä) ja tapahtumien rytmitys erittäin onnistunutta. Valitettavasti vain Rachelin salapoliisityö on melko latteaa, ja Rachelin ja Annan välinen kanssakäynti toistuvaa. Toisaalta kaikki tämä pohjustaa tajunnanräjäyttävää loppuratkaisua mielettömän hyvin, joten ehkä tämä vaatii toisen lukukerran pitääkseni tästä enemmän.

Paula Hawkins: The girl on the train, 2015

Transworld, 315 s.

Lisa Amowitz: Breaking Glass

On the night seventeen-year-old Jeremy Glass winds up in the hospital with a broken leg and a blood alcohol level well above the legal limit, his secret crush, Susannah, disappears. When he begins receiving messages from her from beyond the grave, he's not sure whether they're real or if he's losing his grip on reality. Clue by clue, he gets closer to unraveling the mystery, and soon realizes he must discover the truth or become the next victim himself.

Kenelle? ...

Viime aikona olen lukenut paljon huonoja kirjoja. Tämä oli jo oma vikani, kun menin sinisilmäisesti uskoaman Goodreadsin arvosanaa. Tämä kirja oli saanut melkeinpä jokaiselta viisi tähteä. Vasta myöhemmin tajusin vilkaista tarkemmin arvosteluja, ja sain tietää että nämä viisi tähteä on annettu ennenkuin Breaking Glass edes ilmestyi. (Ilmiö, joka on valitettavan yleinen Goodreadsin yhteisössä. Patrick Rothfussikin on naureskellut sille, kuinka aíkamatkustajat ovat päässeet lukemaan hänen kirjojaan ennenkuin ne edes ovat olleet valmiit). Noh, en halunnut kuitenkaan jättää kirjaa kesken. Minulla on nimittäin periaate lukea kaikki omistamani kirjat.

Breaking Glass kertoo pojasta, jonka ihastus (joka on myös parhaan ystävän tyttöystävä) katoaa. Katoamisyönä poika, Jeremy, joutuu auto-onnettomuuteen ja hän menettää toisen jalkansa. Pian Susannah alkaa ottamaan häneen yhteyttä rajan takaa, yrittäen auttaa Jeremyä selvittämään Susannahin tappajan.

Kirjan juoni on ihan mielettömän mielenkiintoinen ja loppu mahtava. Mutta kirja on vaan rakennettu niin kehnosti. Koko kirjan ajan Jeremy angstaa jalkaansa, Susannahia ja äitään. Kummitus poikkeaa välillä käymään kuiskaamassa jonkinlaisen epämääräisen vihjeen. Tulee mieleen sama aarteenmetsästys mitä harrastimme lapsena siskojen kanssa: laitamme lapun paikkaan A, jossa lukee vaikkapa että "mene saunaan", ja saunan lauteilta löytyy lappu jossa lukee: "Mene postilaatikolle" ja niin edelleen. Susannahin jäljittely on täsmälleen samaa, ja Jeremy löytää vihjeitä jumppakasseista, laatikostoista ja ullakolta. Miksei Susannah voisi vain ilmestyä ja kertoa: "Okei, Jeremy, asia on näin. Minut tappoi herra X. Moi."

Kaikilla hahmoilla on salaisuuksia. Tutustumme Jeremyn kavereihin ja kaikkien heidän vanhempiin, ja jokaisella on jokin salaisuus. Miten ihmisillä voi mennä noin huonosti, että heillä jokaisella on jokin luuranko kaapissa ja salaisuuksien paljastuessa pikkuhiljaa seuraamme jokaisen henkäilyä ja päivittelyä että mites se nyt sillai?

Jeremy myös valittaa. Lisa Amowitz saa inspiraatiota omista lapsistaan, ja hänen lastensa täytyy olla kaikkien aikojen pahimpia angstaajia (noh, teinit on..). On toki ymmärrettävää että ihastuksen katoaminen ja jalan menettäminen on kamalaa, mutta yhtäkkiä vollotamme samaan aikaan (kyllä, monta kertaa samassa lauseessa kahden aiemman mainitun kanssa) äidin kuolemaa. Joka tapahtui kauan sitten. Yhtäkkiä äidin kuolema sotkeentuu asiaan, ja asiaa mutkistaa se että... gasp, äidilläkin on salaisuuksia!

Meillä on siis hahmoja, jotka ovat kaikki samankaltaisia. Kaikki ovat epäileviä, salaisuuksiaan varjelevia ja pelkäävät toisiaan. Kummitus vihjailee salamyhkäisyyksiä. Kukaan koko kylässä ei halua auttaa Susannahin etsimisessä ja jopa poliisi on lopettanut tutkimukset. Susannahin äiti tulee räyhäämään jalka-amputaatiosta toipuvalle teinipojalle siitä kuinka Jeremy ei tee tarpeeksi tyttären löytämiseksi. Lavalla on hirveästi kaikkea kasautumassa päällekäin. Haluaisin vain läimäyttää jokaista, käskeä olemaan hiljaa ja kertomaan yksitellen, mikä nyt oikein risoo.

Muutama blogiteksti sitten mainitsin, etten oikein pidä romaaneista joissa poikkoillaan nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Tämä kirja on hyvä esimerkki siitä. Menneisyyden kappaleet eivät anna mitään informaatiota tai vihjettä mistään. Ne lähinnä kertovat Susannahin, Jeremyn ja Ryanin (Susannahin poikaystävä, Jeremyn paras kaveri) suhteesta. Mutta ne kaikki toistavat vain samaa kaavaa: Susannah ja Ryan suutelee mikä tekee Jeremyn mustasukkaiseksi, sitten Ryan tekee jotain tyhmää ja he eroavat, Susannah hakee lohtua Jeremyltä kunnes palaa Ryanin kanssa yhteen heti seuraavana päivänä. Joka ikinen menneisyys-kappale. Ja nämä kappaleet, sekä tulevaisuudesta että menneisyydestä kertovat, voivat olla vain muutaman kappaleen pituisia. Ne eivät saa lukijaa sekaisin siitä, milloin kerrotaan nykyisyydestä ja milloin menneisyydestä, mutta se saa lukijan pyörittelemään silmiään: "Joko taas?". Ehkä kirjailija roikkuu liikaa ohjenuorassa: Näytä, älä kerro, mutta silti näitä menneisyys-kappaleita ei olisi edes tarvittu.

Kuten sanottua, kirjan idea ja runko on mieletön ja siinä olisi ollut niin paljon potentiaalia. Mutta kirja on ruuhkainen, mikä saa lukijan vain hengästymään.

Lisa Amowitz: Breaking Glass, 2013

Spencer Hill Press, 297 s.

Koushun Takami: Battle Royale

Koushun Takami's notorious high-octane thriller is based on an irresistible premise: a class of 42 junior high school students are taken to a deserted island where, as part of a ruthless authoritarian program, they are provided with weapons and forced to kill one another until only one survivor is left standing.

Kenelle? Hyvästä tarinasta nauttiville, joita ei suolenpätkät hetkauta.

Battle Royale on dystopisessa Japanissa hallituksen sirkushuviksi luotu taisteluareena, johon valitaan joka vuosi satunnainen koululuokka. Kaikille jaetaan satunnainen ase ja säännöt ovat selvä: ole viimeinen eloonjäänyt. Jotta varmistetaan että ottelijat tottelevat, heidän kaulaansa asennetaan kaulapanta joka räjähtää niskottelun ilmetessä. Jos kukaan ei kuole 24 tunnin sisällä, kaikkien kaulapannat räjähtävät. Aseet vaihtelevat konekivääreistä haarukoihin. Voittaja saa eläkkeen ja nimikirjoituksen Suurelta Diktaattorilta.

Olen ollut Battle Royale -fani siitä lähtien kun näin elokuvan noin kymmenen vuotta sitten. Luin koko mangan melkein yhdeltä istumalta ja häpeäkseni kirjan, eli alkuperäisen tarinan, luin vasta nyt. Aloitin lukemaan vuoden 2007 käännöstä, mutta sen käännös on huono. Olen opiskellut kääntämistä ammattikorkeakoulu-tasolla, joten en tiedä onko se vain "ammattimainen" silmä joka nuo käännöshikat huomaa vai ovatko ne kaikille yhtä selkeitä mokia. Japanin kielen interferenssi paistoi käännöksestä niin paljon, että minun piti vaihtaa vuoden 2014 käännökseen, joka on huomattavasti parempi.

Kun lukeminen taas alkoi sujumaan, palataan itse kirjaan. Seuraamme kaikkien 42 oppilaan selviytymiskamppailua. Osa ei suostu ottelemaan, osa on alusta asti mukana ja osalla kestää hetken tottua ajatukseen, että heidän tulee tappaa luokkatoverinsa. Lähimmin seuraamme Shuyan, Norikon ja Kawadan selviytymistä. Tappamisen sijaan heidän mielessään on pako. Noriko on pahasti loukkaantunut, ja asetelma on klassinen "neito pulassa, mies suojelee".

Jotta juoni edistyisi, kirjassa ei kuvata paljoa jokaisen mielen kamppailua moraalista ja oikeasta ja väärästä. Kirjan yhteiskunta on mieletön ja ajatuksia herättävä. Battle Royale väitetään olevan olemassa sotilaallisista syistä, mutta todellisuudessa se on täysin hallituksen huviksi luotu ohjelma. joka samalla opettaa kansalaisille, ettei heillä ole mitään ihmisarvoa ja täten armoa ei anneta kapinallisille. Heidän valtionsa tunnetaan nykyään nimellä The Republic of Greater Eastern Asia, jonka hallitsija on aiemmin mainittu Suuri Diktaattori. Maailmanjärjestyksen vinkataan olevan muutenkin sekaisin, kun Koreat ovat yhdistyneet ja Yhdysvallatkin on nimetty uudelleen United Empireksi. Välillä oppilaat toivovat, että joku vapauttaa heidän kansansa hallituksen käsistä. Voi että, haluaisin lukea toisenkin tarinan tämän yhteiskunnan kansalaisista.

Battle Royale on ihana. Rakastan sitä sen upean idean vuoksi, se saa minut ajattelemaan ja jännittämään hahmojen vuoksi. Tämä ei kuitenkaan todellakaan sovi kaikille. Siinä on paljon väkivaltaa ja kuolemaa, eikä kirjailija anna hahmoilleen mitään armoa.

Jos pidit Battle Royalesta, suosittelen vilkaisemaan Haikasorun julkaisemaa teosta The Battle Royale Slam Book: Essays on the cult classic by Koushun Takami. Nimen mukaisesti kyseessä on kirjanen 18 esseestä koskien Battle Royalea. Esseet käsittelevät kouluväkivaltaa, analyysejä Battle Royalesta (esimerkiksi vastaiskuna kritiikille, että kaikki Battle Royalen naispuoliset hahmot ovat avuttomia) ja lapset ja väkivalta. Löytyy myös Nälkäpelin ja Battle Royalen vertailua.

Koushun Takami: Battle Royale, 1999

Haikasoru, 647 s.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Sieppari ruispellossa, joka ilmestyi Yhdysvalloissa 1951, koettiin erityisesti 1960-luvulla nuorison sisimpien tuntojen tulkiksi. Kirja kertoo teini-ikäisestä Holden Caulfieldista, joka karkaa koulusta ja seikkailee muutaman päivän ajan New Yorkissa etsien sisältöä ja merkitystä elämälle ja pettyen yhä uudestaan.

Kenelle? Nuorille. Niille joita ei maailma ymmärrä. Mark David Chapmanille.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa (The catcher in the rye, 1951)

Suom. Pentti Saarikoski

233 s.

No okei, jaetaan jotain ajatuksia.

Holden Caufield on masentunut ja valittava teini, joka saatuaa potkut koulusta vaeltelee New Yorkin kaduilla valittaen hiukan lisää ja tavaten ihmisiä joista ei edes pidä. Hän vetää kuivaa monologia siitä kuinka ihmiset ärsyttävät häntä ja kuinka väärinymmärretty hän onkaan. Hän hokee samoja asioita hyvin vahvoilla maneereilla. Jossain välissä kävi mielessä laskea joka kerta kun hän sanoo jukra tai mä melkein kuolin kun. Hänen monologiaan ei ole hauskaa lukea, eikä asiaa auta se että kirjassa ei tapahdu yhtään mitään. 233 sivua vikisevää teiniä, eikö kukaan voisi vain sulkea Holdenin suuta!?

Kirjan tapahtumat ovat puuduttavia. Holden juo, valittaa, soittaa kavereilleen, valittaa, kuljeskelee ympäriinsä, valittaa, miettii ankkoja, valittaa. Kirjan jännittävin kohta oli se kun Holden... paleli puistossa.

Tämä kirja ei saisi olla klassikko eikä sitä pitäisi opettaa kouluissa. Ei ihmekään etteivät teinit lue, kun heille tuputtaa jotain tällaista. Siinä ei ole mitään syvällistä, se ei opeta mitään enkä keksi sille mitään muuta hyötyarvoa kuin että muut valittavat teinit voivat löytää itselleen sielunkumppanin Holdenista.

Tämä on vahvasti ylianalysoitu kertomus, joka todellisuudessa ei tarjoa mitään. Onneksi maksoin tästä vain kaksi euroa kirpparilla.