J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa (The catcher in the rye, 1951)
Suom. Pentti Saarikoski
233 s.
No okei, jaetaan jotain ajatuksia.
Holden Caufield on masentunut ja valittava teini, joka saatuaa potkut koulusta vaeltelee New Yorkin kaduilla valittaen hiukan lisää ja tavaten ihmisiä joista ei edes pidä. Hän vetää kuivaa monologia siitä kuinka ihmiset ärsyttävät häntä ja kuinka väärinymmärretty hän onkaan. Hän hokee samoja asioita hyvin vahvoilla maneereilla. Jossain välissä kävi mielessä laskea joka kerta kun hän sanoo jukra tai mä melkein kuolin kun. Hänen monologiaan ei ole hauskaa lukea, eikä asiaa auta se että kirjassa ei tapahdu yhtään mitään. 233 sivua vikisevää teiniä, eikö kukaan voisi vain sulkea Holdenin suuta!?
Kirjan tapahtumat ovat puuduttavia. Holden juo, valittaa, soittaa kavereilleen, valittaa, kuljeskelee ympäriinsä, valittaa, miettii ankkoja, valittaa. Kirjan jännittävin kohta oli se kun Holden... paleli puistossa.
Tämä kirja ei saisi olla klassikko eikä sitä pitäisi opettaa kouluissa. Ei ihmekään etteivät teinit lue, kun heille tuputtaa jotain tällaista. Siinä ei ole mitään syvällistä, se ei opeta mitään enkä keksi sille mitään muuta hyötyarvoa kuin että muut valittavat teinit voivat löytää itselleen sielunkumppanin Holdenista.
Tämä on vahvasti ylianalysoitu kertomus, joka todellisuudessa ei tarjoa mitään. Onneksi maksoin tästä vain kaksi euroa kirpparilla.
Hah, kirja herätti ihan samanlaisia tuntemuksia minussakin kun sen aikoinaan luin. En todellakaan lue toistamiseen. En usko löytäväni siitä yhtään mitään hienoa näin hieman vanhemmallakaan iällä.
VastaaPoistaJep! Moni on sanonut että rakastui tähän kirjaan teininä, mutta aikuisena alkoi inhota. Kirja on niin Holden-keskeinen että sinun täytyy olla samanhenkinen hänen kanssaan pitääksesi tästä.
Poista