Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut ihmisoikeusasioista ja haluaa tietää, mitä Pohjois-Korean sisällä tapahtuu.
Kirjan nimi kertoo hyvin paljon siitä, mitä tämä kirja pitää sisällään. Se kertoo miehestä nimeltä Shin Dong-hyuk, joka syntyi ja vietti nuoruutensa Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Hän ei kasvaessaan tiennyt mitään elämästä leirin ulkopuolella, eikä häntä aivopesty uskomaan Kim-suvun jumaluuteen - hän ei itseasiassa tiennyt heistä mitään. Hän ei tiennyt mitään myöskään uskollisuudesta, rakkaudesta tai lähimmäisyydestä. Mielessä oli vain selviytyminen hengissä, ja se onnistui lapsilta parhaiten kantelemalla muista ihmisistä. Shin on maailman ensimmäinen ihminen, joka on onnistunut pakenemaan Pohjois-Korean vankileireiltä ja jäänyt kertomaan tarinaansa siitä. Hänen pakenemisensa on ollut kiinni puhtaasti onnesta ja sisukkuudesta.
Kirja ei helli lukijaa missään vaiheessa. Omistuskirjoituskin (niille pohjoiskorealaisille, jotka edelleet raatavat vankileireillä) muistuttaa lukijaa, että tarina on totta ja tämä kaikki tapahtuu tälläkin hetkellä. Kirja on raaka ja kuvailee kauheuksia tarkkaan. En siis suosittele tätä liian herkille ihmisille. On toki tärkeää tietää näistä asioista, mutta kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään lukemalla kaikki tästä kirjasta. Shin on kuvittanut muutaman sivun, eikä yksikään kuva ole kepeämielinen. Kirjasta löytyy myös kartta vankileirin ympäristöstä (Shinin kuvittama/kuvailema) ja lopussa vankileirin säännöt. Lähdeviittauksine ja haastattelemalla useita henkilöitä kirjailija haluaa tehdä lukijalle selväksi, että kaikki tämä on faktaa. Ajoittain kirja ei enää kerrokaan Shinistä, vaan Pohjois-Korean ihmisoikeustilanteesta. Amnesty International mainitaan monta kertaa.
Shin on tehnyt vääryyksiä hyvin paljon sekä Pohjois-Koreassa että myöhemmin Yhdysvalloissa. Hän on selvinnyt hengissä varastamalla ja asettamalla toisia huonoon valoon nostaakseen itsensä jalustalle. Yhdysvalloissa hän on vaatinut vain erityiskohtaloa ja saanut raivokohtauksia jos häneltä vaaditaan työntekoa. Blaine Harden ei yritä selitellä lukijalle, että "hän on väärinymmärretty, hänellä on ollut niin rankkaa". Kirjailija ei tee Shinistä pyhimystä, vaan ihmisen joka on sopeutunut vain maailmaan, jossa keneenkään ei voi luottaa. Mielestäni Shinistä on siis tehty hyvin inhimillinen hahmo, vaikka kirjan pääpiste pyrkiikin luomaan suurempaa kuvaa Pohjois-Korean vankileirien tilanteesta.
En sano että kirja pitää otteessaan. Nukahdin muutaman kerran kesken, vaikkei kirjasta löydykään mitään turhaa. Kirjoitustyyli ei jostain syystä iskenyt minuun. Pidän tätä vain mielenkiintoisena ja yleissivistävänä opuksena, enkä kadu sitä että ostin sen omakseni.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistelma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistelma. Näytä kaikki tekstit
27.8.14
23.8.14
Piper Kerman: Orange is the new Black - vuosi vankilassa
"Onko sulla lapsia?"Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut lukemaan elämästä Yhdysvaltojen naisvankilassa. Sekä hänelle, joka pitää kyseisestä TV-sarjasta, mutta ymmärtää sen olevan vahvasti dramatisoitu.
Ei lapsia. Entä hänellä?
Morena nauroi syvältä kurkusta hullua naurua, joka kertoi: voi, sinä naiivi ja viaton hetskutyttö, etkö edes huomaa että olen ihan oikea lepakko myös ulkomaailmassa, en vain tässä läävässä, missä ei ole munaa tarjolla... ja kuinka nautin siitä kun saan sinutkin käännytettyä. "Ei, muru, mulla ei ole lapsia."
Kuvittele tehneesi suuren virheen. Käytät melkein kymmenen vuotta aikaasi päästäksesi lopullisesti eroon huonosta seurasta ja ilmapiiristä. Löydät itsellesi miehen, ja suunnittelet hänen kanssaan häitä. Sitten sinut julistetaan syylliseksi kymmenen vuotta sitten tehdystä rikoksesta ja sinut tuomitaan vankeuteen kolmeksitoista kuukaudeksi. Tämä on Piper Kerman.
Orange is the new Black - Vuosi vankilassa on Kermanin muistelma elämästään naissvankilassa Yhdysvalloissa. Hän kuvailee tuntemuksiaan, vankilan johtoa ja sääntöjä, sekä muita vankeja ja elämää heidän keskellään. Hänen kuvauksensa on rehellistä, mutta hyvin varovaista. On ymmärrettävää ettei hän halua paljastaa yksityiskohtia muista vangeista (jopa nimet ovat muutettuja), mutta hän ei vaikuta kritisoivan tiettyjä epäkohtia esimerkiksi vartijoiden toiminnassa. Ne vain on. Vartijat kähmii, mutta ei siitä sen enempää. Vartijat puhuvat siivottomasti, mutta sellaista se nyt vain on.
Kirjan pohjalta on tehty samanniminen TV-sarja, josta olen katsonut molemmat tähän asti ilmestynyttä tuotantokautta. Aluksi oletin kirjan olevan aivan kuin sarja, mutta ymmärsin ettei se tullut kuuloonkaan. Sarja on ottanut paljon vaikutteita kirjasta, kuten henkilöhahmoja ja vaiheita vankilassa. Sarja on kuitenkin dramatisoitu erittäin paljon, ja hahmojen pienistä ja viattomista yksityiskohdista on tehty moraalittomia ja katsojaa kiinnostavia sivujuonia. Ymmärrän siis, miksi monet ihmiset pettyivät tähän kirjaan. Monet luulevat, että sarja tuli ensin ja kirja vasta sen jälkeen. Sarjan rinnalla tämä kirja on jopa tylsä.
Mutta minusta se on enemmänkin rehellinen. Kerman puhuu jopa omista ennakkoluuloistaan tiettyjä rotuja kohtaan vankilassa. Hän jakaa saamiaan kirjeitä ja poikaystävänsä kirjoittaman artikkelin heistä. Hän mainitsee nettisivuston (joka on edelleen pystyssä), jonne hänen poikaystävänsä on koonnut pieniä uutisia Piperin elämästä vankilassa, jotta heidän ystävänsä voivat lukea sieltä uusimmat kuulumiset. Hän avaa elämäänsä hyvin avoimesti ja täysin omista käsityskuvistaan.
Kirja vaatii hiukan editointia. Hän toistaa samoja asioita useaan kertaan. Kappaleet ovat melko irrallisia toisistaan ja loikkivat aktiviteetistä ja päivästä toiseen. Minulle ei tule mielikuvaa, että hän olisi ollut vankilassa kolmeatoista kuukautta, sillä aikajana kuvataan lähinnä juhlapyhien maininnalla. Joskus hän mainitsee, että vapautuminen on lähellä (kuinka lähellä!?). Olen kuitenkin iloinen, ettei kirjassa kuvailtu Piperin lapsuutta tai muuta epäolennaista, mitä muistelmissa tavataan tehdä. Kirja alkaa rikoksella, ja loppuu vapautumiseen.
Kirja on yleissivistävä. Se kuvaa hyvin vankien elämää muurien sisäpuolella. Hän kertoo vankien räjähtävästä kasvusta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ja pohtii syitä sille. Hän asettaa vaihtoehtoisia ratkaisuja rikoksien vähenemiseen, ja hän tekee sen vakuuttavasti. Hän kuvaa vankien pelkoa ulkomaailmaa kohtaan, kun joidenkin täytyy tehdä rehellistä työtä ensimmäistä kertaa elämässään ja hankkia asunto rikosrekisterin painaessa harteita. Jälkisanat olivat ainoa kappale, missä hän kritisoi yhteiskunnan suhtautumista rikollisiin. Olisin toivonut, että hänen ajatuksensa olisivat kantaneet läpi kirjan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




