Jennifer Egan: Sydäntorni

Riemastuttava yhdistelmä dekkaria ja goottilaista kauhukertomusta - ja pahuksen viihdyttävä lukukokemus!Jossakin päin kesytöntä Itä-Eurooppaa kohoaa ikiaikainen linna. Sen vanhin ja vahvin osa on liki tuhat vuotta valloittamattomana säilynyt sydäntorni, jossa linnan tuore omistaja Howard näkee sukupolvien ylvään jatkumon. Howardin serkku, restaurointipuuhiin kutsuttu raikulipoika Danny ei näe muuta kuin puuttuvan internetyhteyden. Ja sydäntorniin linnoittautuneen 98-vuotiaan paronitar von Ausblinkerin.
Mutta maaginen sydäntorni kätkee sisäänsä muutakin kuin varsijousella ja muurinmurtajalla varustautuneen, Howardin hotellihankkeeseen vähintäänkin nyreästi suhtautuvan paronittaren. Howard kutsuu sitä menneisyyden nosteeksi, Danny mätäneviksi rakenteiksi. Lapsuuden tragedian muovaamat serkukset hahmottavat paikkansa maailmassa kovin eri tavoin, kunnes osat pikkuhiljaa alkavat vaihtua. Mitä tapahtuu, kun menneisyys lakkaa kantamasta ja sydäntorni murtuu - sen tietää vain tarinaa vankilan kirjoitusterapiaryhmässä kirjoittava Ray. Mutta kuka tarinan henkilöistä on murhasta tuomittu Ray?

Tämän kirjoittaminen on erittäin vaikeaa. Olen pyyhkinyt tekstin ja kirjoittanut tätä uudelleen monta kertaa. En vain osaa pukea sanoiksi sitä, mitä mieltä olen tästä kirjasta. Haluan kuitenkin yrittää, vaikka tarkoitukseni tässä blogissa ei ole kertoa joka ikisestä lukemastani kirjasta.

Elämästään huolta pitämätön Danny kutsutaan serkkunsa ostamaan linnaan huoltotöihin. Serkun tapaaminen jännittää, sillä Danny on osasyyllinen siihen, miksi serkku Howard traumatisoitui nuorena eikä Danny ole varma, millainen jälleennäkeminen tulee olemaan luonteeltaan.
Tätä tarinaa kertoo Ray vankilan kirjoituskurssilta. Hänen tehtävänään on kirjoittaa eheä tarina, ja päätyy kirjoittamaan oman tarinansa. On selvää, että Ray on seurannut lähietäisyydeltä linnan restaurointitöitä, mutta lukija saa jäädä vain arvailemaan, kuka heistä on Ray.

Kirja on kirjoitettu kuin amatööri sen kirjoittaisi, mikä tuo eräänlaista viehätystä tarinaan. Välissä voi huomata, kuinka tarinaa on kirjoitettu kuin tajunnanvirtana eikä Ray tiedä kaikille asioille oikeaa termiä, joten päätyy vain kuvailemaan sitä. Kirjailijalla on ollut selvästi paljon töitä saada kirjan kieli ammattimaiseksi ja mukaansatempaavaksi, ja samaan aikaan kuin amatööri olisi sen kirjoittanut. Aivan kuin näyttelijä, joka näyttelee huonoa näyttelijää.

Minuun tämä kirja ei kuitenkaan iskenyt. Se on toki kirjoitettu kauniisti, mutta siihen se jäikin. En oikein välittänyt hahmoista lainkaan. Ne eivät jääneet etäisiksi, mutten kiinnostunut heistä. Rayn ihastuminen kirjoittamisen opettajaansa oli mielestäni jopa teennäistä. Ja koska tämä tarina kulkeutui paljon vain ja ainoastaan hahmojen varassa, tarinalla ei ollut paljoakaan annettavaa minulle. Hyvin valitettavaa, mutta ehkä tämä on niitä kirjoja jotka vaativat toisen lukukerran.

Kirjassa toki oli muutama asia, jotka saivat minut kiemurtelemaan ja tuntemaan itseni salaliittolaiselta. Te, jotka olette tämän kirjan lukeneet, muistatteko kun Howard kysyi Dannylta, oliko putoaminen vahinko? Tarkoittiko hän Dannyn vai Howardin putoamista?

Jennifer Egan: Sydäntorni (The Keep, 2006)

Suom. Heikki Karjalainen

Tammi, 346 s.

Phil Hogan: A pleasure and a calling

You won't remember Mr Heming. He showed you round your comfortable home, suggested a sustainable financial package, negotiated a price with the owner and called you with the good news. The less good news is that, all these years later, he still has the key.
That's absurd, you laugh. Of all the many hundreds of houses he has sold, why would he still have the key to mine?
The answer to that is, he has the keys to them all.

William Heming's every pleasure is in his leafy community. He loves and knows every inch of it, feels nurtured by it, and would defend it - perhaps not with his life but if it came to it, with yours...

Herra William Heming on erittäin pätevä kiinteistönvälittäjä. Hän tekee työnsä huolella loppuun, ja ostajien saadessa unelmatalonsa hän katoaa heidän elämästä. Mutta ostajat eivät missään tapauksessa katoa William Hemingin elämästä. Sillä hän pitää avaimen.

Teos kertoo vainoamisesta. Suurimman viehätyksen tässä tekee se, että kirja on kirjoitettu stalkkerin näkökulmasta. Hän on herra William Heming, kiinteistövälittäjä, joka nauttii elämästään lukijalle nimettömäksi jäävässä kaupungissa Englannissa. Hän pitää kaupunkia hyvänä ja tasapainossa, ja huomatessaan epäkohdan hän ryhtyy toimiin.

Kirjassa hän ihastuu kirjastonhoitajaan, jolla on suhde varattuun mieheen. Heming obsessoituu näihin kahteen ja seuraa heidän liikkeitään tarkasti. Hän murtautuu heidän koteihinsa ja soittelee puheluita tekaistuilla nimillä saadakseen tietää heidän liikkeistään. Pelottavinta on se, että hän ei edes häpeä tätä. Heming pitää toimintaansa täysin hyväksyttävänä ja normaalina. Koteihin murtautuminen huomaamatta on hänelle täysin normaalia vapaa-ajan toimintaa. Tätä hän on tehnyt jo nuoresta asti, jolloin aloitti kesätyöt kiinteistönvälitystoimistossa.

I am not a stalker, or a voyeur. I am simply sharing an experience, a life as it happens. Think of me as an invisible brother or uncle or boyfriend. I'm no trouble. I may be there when you are, or when you are gone, or more likely just before you arrive. I agree it is an idea that takes some getting used to. But do we not all have a life to make, to mould it somehow around that of others, to search for the dovetail that seems best to fit?
Who could argue with that?
- Phil Hogan, A pleasure and a calling (s. 48-49)

Ymmärtääkö Heming tekevänsä väärin? Koteihin murtautuminen salaa ei vaikuttaisi johtuvan siitä että hän ymmärtää rikkovansa lakia, vaan jotta hän voi seurata kodinomistajien elämää sellaisena kuin se on. Koska hän välillä jättää itsestään pienen jäljen - esimerkiksi napostelemalla jääkaapin antimia ja pihistämällä yhden sukan - hän vaikuttaisi haluavan olla jollain tavalla osa kodinomistajien elämää. Miksi? Heming ei ole yksinäinen. Hän on erinomaisissa väleissä kollegoidensa kanssa. Toisaalta hän pitää hyvin matalaa profiilia itsestään, sillä ei halua jäädä muistetuksi. Hän haluaa olla pidettävä, muttei muistettava. Tämä on tietoinen valinta.

Kuten mainittua, kirja on kirjoitettu Hemingin näkökulmasta. Hän on niin sinut toimiensa kanssa, että välillä lukijana havahdun muistaessani, että hän tekee väärin. Kirja saa minut uppoutumaan niin paljon William Hemingin mielenmaailmaan, aivan kuin olisin rinnakkaisessa ulottuvuudessa jossa hänen toimensa ovat ihan okei.

Usein Heming muistelee lapsuuttaan, joka avaa lukijalle, kuinka hänestä kasvoi sellainen kuin on. Jo pienenä hän piiloutui serkkunsa vaatekaappiin vakoillakseen häntä. Hän on hyvin utelias lapsi. Hänen tätinsä käyttämä kasvatustapa on hyvin tiukkaa, mutta se ei vaikuta William Hemingiin. Aivan kuin hänestä puuttuisi jokin palanen, ehkä empaattisuus? Mutta kuinka hän aikuisena voi tuntea niin suurta ihastumista, jos hän on tunnekylmä? Vai luuleeko hän sen olevan ihastumista, kun todellisuudessa se on vakava obsessio.

Luulen että minun tulisi olla psykologi, jotta voisin pohtia tätä. Tämä ei tarkoita että kirja olisi hankala lukea, päinvastoin. Se on kirjoitettu selkeästi (luen kirjaa alkuperäiskielellä, englanniksi), mutta Hemingin ajatusmaailma jää mieleen useiksi päiviksi. Kuvitella, että maailmassa on oikeasti tällaisia ihmisiä.

PS. Oletko varma, että omistat asuntosi ainoat avaimet?

Phil Hogan: A pleasure and a calling, 2014

Picador, 288 s.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Lia on paennut keskinkertaisuutta Lontooseen. Elämä on yksinäistä, koska tämän suomalaisen naisen on vaikea päästää ihmisiä lähelleen. Päivisin hän työskentelee graafikkona laatulehdessä, illat lenkkeilee ja kulkee puistossa puhumassa patsaille.
Mutta Lian elämään astuu vaara. Hän kohtaa raa'an rikoksen, joka ei jätä rauhaan. Kun hän pian sen jälkeen tapaa kiehtovan maannaisensa Marin, elämä muuttuu lopullisesti. Heistä tulee läheisiä ja Mari uskoutuu poikkeuksellisesta kyvystään. Mari osaa lukea ihmisiä, nähdä heistä enemmän kuin muut. Hänellä on myös epätavallinen työ. Hulppeassa Studiossa Banksidella työskentelee huippuammattilaisten tiimi, joka tarvittaessa ottaa oikeuden omiin käsiinsä taistellakseen kovaa poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan. Lialle avautuu rikosten ja peiteltyjen operaatioiden vaarallinen maailma. Mutta Marin salaperäisyyttä on vaikea murtaa. Kuka tuo nainen oikeastaan on, ja mitä hän Liasta haluaa?

Yöpöydälläni on ainakin kymmenen lukematonta kirjaa, ja minulla on suuri vaikeus valita, minkä lukisin seuraavaksi. Päätin tehdä päätöksen siten, että luen jokaisesta ensimmäisen sivun. Joka vaikuttaa mielenkiintoisimmalta, luen sen seuraavaksi. Aloitin Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teoksesta, jonka toisen osan (Sysipimeä, 2012) olin jo lukenut vuotta aiemmin. Olin koukussa heti, eikä muihin kirjoihin tarvinnut koskeakaan.

En lue usein rikosjännäreitä, mikä on melko kummallinen piire kaltaiselleni juonikeskeiselle lukijalle. Ennen kaikkea minuun vetosi hahmot, joista lukeminen oli kuin olisi törmännyt vanhaan tuttuun. Kirjasarjan toisen osan olin jo lukenut, mutta luonnollisesti olin tuolloin missannut heihin tutustumisen, ja nyt sain selville heidän taustoistaan.

Vilpittömästi sinun (jonka nimi ei oikein aukea minulle) kertoo kahdesta tapauksesta, jotka salaperäinen Studio on ottanut hoidettavakseen. He haluavat selvittää tuntemattoman naisen murhan. Samaan aikaan on tulossa suuret vaalit, ja rasistinen puolue on saanut huolestuttavan suuren kannatuksen. Studio tietää puolueenjohtajan olevan vilpillinen, ja heidän on paljastettava hänen laittomat toimensa koko Englannille.

Kirja vuorottelee näiden kahden tapauksen välillä, mikä mielestäni on melko harvinaista. Juonia on kaksi, ja molemmat yhtä suuressa osassa. En osaa kuitenkaan valita, kumpaa näistä oli mielenkiintoisempaa seurata. Toinen oli hyvin perustavanlaatuinen rikoksen selvittely, toinen kulissien takaa kikkailua poliitikon todellisen luonteen paljastamiseksi. Studion väki työskentelee molempien parissa tasaväkisin, mutta Lia on painottunut hyvin paljon enemmän murhamysteeriin, kun taas Marille politiikan nalkkiin saaminen on tärkeää. Aivan kuin olisi lukenut kahta kirjaa samaan aikaan.

Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2012, ja mielestäni se ansaitsee sen. Vaikka rikospuoli ei ole mitenkään ennenkuulumaton, se on tehty taidokkaasti ja uskottavasti. Päähahmot eivät ole vain sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan he joutuvat käyttämään nokkeluuttaan ja vaistojaan selvittääkseen mysteerin.

PS. Tuo kansi on ihana.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun, 2011

Gummerus, 424 s.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.
Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Myönnän tehneeni tietoisen valinnan, kun aluksi välttelin tätä teosta. Miksi haluaisin lukea kirjaa henkilöstä, joka vain valittaa?

Olen kuitenkin iloinen, että päätin lukea tämän. Tämä nimittäin on tehty aivan eri tavalla kuin kuvittelin. Mielensäpahoittaja kertoo 80-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin maalla. Hänen paras ystävänsä on kuollut, vaimo sairaalassa ja häntä halutaan ajaa vanhainkotiin. Nimetön mielensäpahoittaja on stereotypinen, vanha suomalainen ukko: hän on olevinaan perillä politiikasta, arvostaa omissa oloissa pysymistä, muistelee mielellään vanhoja aikoja ja kritisoi nykyajan yhteiskuntaa. Hän on kuin Kalevan tekstari-palstan ruumiillistuma.

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Kappaleet ovat lyhyitä (muutaman aukeaman mittainen) ja päättyvät aina jälkikirjoitukseen. Aivan kuin hän kirjoittaisi kirjeitä jollekulle. Mielensäpahoittaja kertoo omasta terveydestään, arjestaan ja lopulta matkastaan Helsinkiin poikansa luo. Ja kyllä hän mielensä niin pahoittaa.

Kirja on kirjoitettu kuin vanhan äijän sanelemana. Haluaisin niin kovasti kuulla tämän äänikirjana, sillä tässä on kirja joka pitäisi lukea ääneen.

Vessan takia minä pahoitin mieleni ihan tosissaan. Se kun aukesi sellaista nappulaa hipaisemalla.
En ole hipaisija. Minä synnyin maailmaan, jossa ovet ja ikkunat suljettiin haoilla, poikkipuilla ja kyynäränmittaisilla avaimilla. Minun sukupolveni on vääntäjiä, sulkijoita, kääntäjiä, kolauttajia, emme kyllä ollenkaan hipaisijoita.

Kirja ei ole pelkkää itkuvirttä. Tätä lukee, kun haluaa ymmärtää vanhan miehen ajatuksia. Välillä mielenpahoituksesta on tehty jopa liioiteltua huumoriefektin vuoksi.

Kirja on hyvin lyhyt, vain 130 sivua ja teksti on hyvin väljästi muotoiltu. Tämän lukee nopeasti (yhdessä työpäivässä tauoilla!), ja ohuena pokkarina sen voi tunkea jopa taskuun.

Olen hyvin juonikeskeinen lukija, ja juonta tässä kirjassa ei juurikaan ole. Kronologinen aikajana kuitenkin löytyy, mutta se ilmenee lähinnä lääkärireissujen ja Helsingin matkan ohjaamana. Joitain lukuja kuitenkin voisi heittää mihin tahansa väliin. Vaan enpä minä odotakaan että 80-vuotiaan yksineläjän elämä olisi jonkinlainen seikkailu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, 2010

WSOY, 130 s.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri

Kun 18-vuotias tarjoilija Ram Mohammad Thomas voittaa tv:n uuden tietokilpailun miljardin rupian päävoiton, hänet pidätetään. Tyhjentäessään ohjelman kassan hän tuhosi samalla tuottajien suunnitelmat uusista jaksoista. Miljardin voittaminen ei ole mikään rikos, mutta köyhän tarjoilijan voitto herättää epäilyksiä.

Poliisin kuulusteluissa Ram saa avukseen viehättävän asianajajan, joka ensi töikseen tahtoo kuulla vastauksen kaikkia askarruttavaan kysymykseen: kuinka kouluja käymätön poika onnistui voittamaan jättipotin? Oliko voitto onnea, noituutta vai huijausta?

Siihen vastatakseen Ramin on kerrottava huikea, yhtä aikaa hauska ja liikuttava elämäntarinansa Delhin ja Mumbain vilkkailta kaduilta. Seuratessaan roistojen, sankareiden ja kuuluisten Bollywood-tähtien elämää Ram on oppinut paljon eikä voitto ehkä ollutkaan pelkkää sattumaa.

Slummien miljonääri -teos on hyvin naiivi satukirja. Se näkyy ensinnäkin dialogissa, joka on hyvin runollinen eikä sovi lainkaan kirjan hahmoille. Hahmot ovat melko yksinkertaisia olentoja jotka eivät olisi hengissä elleivät olisi niin käsittämättömän onnekkaita (vaaratilanteista selvitään vain koska paikalle sattuu joku hyväntekijä).

Kirja seuraa tiiviisti Ram Mohammed Thomasin elämää. Hän on Intian slummeissa elänyt poika, joka voittaa pääpotin tietokilpailussa. Häntä syytetään vilpistä, ja kirja kertoo tarinoita hänen elämästään perustellen, kuinka hän tiesi oikeast vastaukset tietokilpailun kysymyksiin. Ramin muisti on kieltämättä uskomaton, sillä yleensä kysymykset eivät liity millään tavalla itse hänen elämäntarinaansa, vaan on jokin mitätön pieni seikka (esimerkiksi julkisuuden henkilön palvoman jumalan nimi) joka vilahtaa ohimennen yhden kerran dialogissa. Olisihan se liian onnekasta että hänen elämänsä olisi jotenkin keskiössä kysymysten kanssa.

Muuten, muistuta minua etten ikinä käy Intiassa. Ilmeisesti voit murhata jonkun ja paeta ongelmaa vain lähtemällä toiseen kaupunkiin, mutta jos voitat tietokilpailun, anukseesi tungetaan puukeppi.

Kirja kuvaa Intian karumpaa puolta, mutta lukiessani kirjan arvosteluja sain tietää, ettei kuvaus ole lainkaan realistinen. Ilmeisesti kirjailija (joka toimii Intian ulkoministeriön diplomaattina) ei asu Intiassa ja on todennäköisesti elämässään nähnyt vain keskiluokan elämää. Hänen kuvaamansa slummielämä onkin hyvin karua: kirjassa esiintyy lähes kaikki ihmisen oikeutta riistävät asiat jotka Swarup vain on keksinyt: prostituutio, väkivalta, pedofilia, raiskaus, murha, insesti, rasismi, mellakat... Ihmiset ovat myös harvinaisen välinpitämättömiä ympärillä tapahtuvia asioita kohtaan:

"Kuulehan nyt", hän sanoo, "tapahtukoon neljän seinän sisällä mitä tahansa, se on perheen yksityisasia emmekä me voi puuttua siihen. Sinä olet nuori orpopoika. Et ole nähnyt elämää. Mutta minä kuulen joka päivä kertomuksia perheväkivallasta ja hyväksikäytöstä ja insestistä ja raiskauksista, koska sellaista tapahtuu chawleissa joka puolella Mumbaita. Silti kukaan ei tee mitään. Meillä intialaisilla on suurenmoinen kyky olla välittämättä tuskasta ja kurjuudesta jota näemme kaikkialla ympärillämme. Tee sinäkin niin kuin kunnon mumbailainen: sulje silmäsi, sulje korvasi, sulje suusi, niin olet yhtä tyytyväinen kuin minä. Menehän nyt, minun on aika ruveta nukkumaan."
- Slummien miljonääri, sivu 74

Minulla ei ole varmaa tietoa, millaista slummielämä Intiassa on, mutta olen melko varma etteivät ihmiset voi olla näin kapeakatseisia. Olen elänyt siinä käsityksessä, että köyhissä yhteisöissä on auttavainen yhteishenki. Voin toki olla väärässä, mutta minusta Swarup on tuonut esille vain yhteiskunnan harvojen mätäpaiseiden mielipiteen ja yleistää sitä.

Saanko muuten ilmaista, etten pidä kirjan kannesta lainkaan. Se on napsaistu elokuvasta (jonka olen nähnyt mutta josta en muista yhtään mitään). Kuka tuo tyttö on? Mihin hänellä on kiire? Kirjassa asianajaja sanoo tulleensa paikalle niin nopeasti kuin pystyi, mutta miksi tämä juoksu (joka ei liity mitenkään kirjan pääpointtiin) on laitettu kanteen?

Minulla olisi vielä paljon napistavaa tästä kirjasta, mutten aio viilata häiritseviä yksityiskohtia tämän enempää. Toteutuksesta annan tälle kirjalle huonon arvosanan, mutta idea on hauska ja se nostaa arvosanaa hiukan. Muistaakseni elokuva kuitenkin teki tästä paremman.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (Q and A, 2005)

Suom. Pirkko Biström

Loisto, 335 s.

Stephen King: The Long Walk

Every year, on the first day of May, one hundred teenage boys meet for an event known throughout the country as "The Long Walk." Among this year's chosen crop is sixteen-year-old Ray Garraty. He knows the rules: that warnings are issued if you fall under speed, stumble, sit down. That after three warnings... you get your ticket. And what happens then serves as a chilling reminder that there can be only one winner in the Walk - the one that survives...

Tämä kirja ei ole herkille. Olen lukenut useita Stephen Kingin kirjoja ja mikään ei ole saanut minua voimaan niin pahoin kuin tämä kirja. Hitsi, en osaa nimetä kirjaa muiltakaan kirjailijoita jotka ovat onnistuneet vaikuttamaan minuun näin paljon.

Joka vuosi 100 teini-ikäistä poikaa osallistuu vapaaehtoisesti kilpailuun, jossa voittaja saa palkinnoksi mitä hän ikinä tahtookaan. Osallistujien tehtävä on kävellä kauemmin kuin muut. Et saa hidastaa, poiketa reitiltä tai häiritä muiden etenemistä. Jos rikot sääntöjä, saat varoituksen. Neljännestä varoituksesta sinut ammutaan kuoliaaksi, eikä kukaan kuuntele selityksiäsi jalkakrampista tai kompastumisesta. Kilpailussa ei ole taukoja. Viimeinen jaloillaan voittaa.

Mikä vaikutti minuun ehkä eniten on se, että kilpailu televisioidaan ja reitin varrella näkyy paljon ihmisiä miltei odottamassa että joku ammutaan. Kilpailu on heille suurta hupia jota tullaan seuraamaan koko perheen voimin. Vedonlyöntejä tehdään suurista summista. Kilpailu tuntuu olevan itsestäänselvyys ja ihmiset tulevat radan laidalle kannustamaan kilpailijoita, jotka ovat kotoisin heidän kotikonnuiltaan.
Kilpailijat ovat näyteikkunalla. He eivät ole töllistelijöiden mielestä enää ihmisiä, vaan heidän kuullen voidaan jopa spekuloida, kuoleekohan tuo tuossa nyt.

"He won't last much longer", a woman in the front row said quite audibly.
"Your tits won't last much longer!" Garraty snapped at her, and the crowd cheered him.
"They're really screwed up. Perverted."

Välitin kävelijöistä niin paljon. Kirja pyörii Garrarty-nimisen pojan näkökulmassa ja hän tutustuu kouralliseen muita kävelijöitä. Marssi menee enimmäkseen hyvässä hengessä kannustaen toisiaan, ja saa lukijankin kehottamaan kävelijöitä: "Kyllä sinä jaksat, vielä vähän. Vielä vähän". Ja raaka totuus on, että he eivät aina selviä. Suurin osa kuolee väsymykseen, mutta osa tapattaa itsensä tahallaan ja osa tulee suorastaan hulluksi uupumuksesta. Mitä pidemmälle he kävelevät, sitä enemmän heistä katoaa inhimillisyys ja lopulta heistä tulee automatisoituja robotteja joiden mielessä on ainoastaan selviytyminen.

Tämä kirja tulee jäämään mieleeni ikuisesti ja tulen aina tilaisuuden tullen suosittelemaan sitä jokaiselle. Erityisesti pidin lopusta, joka ei päättynyt minkäänlaiseen ihmepelastukseen, vaan kirja pitää lupauksensa kuolettavasta ja raa'asta pelistä loppuun saakka.

Stephen King: The Long Walk, 1979.

Signet, 370 s.

Otsuichi: Summer, Fireworks, and My Corpse

Two short novels, including the title story and Black Fairy Tale, plus a bonus short story. Summer is a simple story of a nine-year-old girl who dies while on summer vacation. While her youthful killers try to hide the her body, she tells us the story--from the POV of her dead body--of the boys' attempt to get away murder. Black Fairy Tale is classic J-horror: a young girl loses an eye in an accident, but receives a transplant. Now she can see again, but what she sees out of her new left eye is the experiences and memories of its previous owner.

Summer, Fireworks, and my Corpse sisältää kolme tarinaa, jotka esittelen yksitellen. Tarinat eivät kytkeydy toisiinsa, joten minun on hankala arvostella kirja kokonaisuutena. Kokonaisarvosana on kuitenkin annettava lopussa.

Summer, Fireworks, and my Corpse

Kirjan nimikkotarina kertoo lapsista, jotka piilottelevat ystävänsä ruumista siinä pelossa, että saavat rangaistuksen murhasta. Lähialueilla on esiintynyt lasten kidnappausta, joten huomio ei suuntaudu välittömästi heihin. Ruumista joudutaan poliisin tutkimusten vuoksi siirtämään paikasta toiseen, ja pelko paljastumisesta pyörii mielessä jatkuvasti. Tarina on hyvin psykologinen; se pureutuu lapsen mieleen ja pelkoon.
Mutta kaikista mielenkiintoisinta tässä on se, että tarina kerrotaan ruumiin näkökulmasta. Pieni tapettu tyttö ei ole syyttävän tuomarin roolissa, vaan uteliaan tarkkailijan. Hän ei saa emotionaalisia purkauksia, ei etsi syitä ystäviensä teoille, mutta haluaa toki tulla löydetyksi. Ruumiin perspektiivi tuo tarinaan mielenkiintoisen perspektiivin, eikä tällä vaikuta olevan muuta tarkoitusta.

Yuko

Tarina on hyvin lyhyt (noin 30-sivuinen), eikä siitä voi paljoa kertoa paljastamatta juonipaljastuksia. Se kuitenkin kertoo palvelustytöstä, joka alkaa epäillä isäntänsä tarkoitusperiä - miksi hän ei ole ikinä tavannut isäntänsä vaimoa? Miksi vaimo on sulkeutunut huoneeseensa?

Tarina on näistä kolmesta suosikkini. Luultavasti se johtuu huikeasta lopusta. Palvelustyttö on myös hienosti tehty hahmo.

Black Fairy Tale

Tarina on pienoisromaani (eli jotain novellin ja romaanin väliltä). Se vuorottelee kolmen tarinan voimin:

1. Satu korpista, joka toimittaa silmiä sokealle lapselle, jotta hän pystyisi näkemään maailmaa.
2. Tyttö, joka saa leikkauksessa uuden silmän. Hän kuitenkin alkaa nähdä tällä silmällään sen aiemman omistajan muistoja, mikä tuo hänet keskelle katoamismysteeriä.
3. Mies, jolla on kyky vaikkapa silpoa olentoja tappamatta häntä. Tämä kiehtoo häntä, ja hän tekee kokeiluja eläimillä... ja sitten siirtyy ihmisiin.

Tämä tarina ei ollut niin mielenkiintoinen kuin olisin toivonut. Luin sen ehkä liian pienissä pätkissä, sillä hahmot alkoivat mennä minulta sekaisin. Korppi-satu oli hyvin irtonainen, mutta onneksi siihen ei palattu montaa kertaa. Mies, joka tekee omia kokeilujaan elollisilla olennoilla, sai minut lukemaan eteenpäin. Hän esimerkiksi halkaisee kissan kahtia, joka ei edes huomaa että häneltä puuttuu peräpää vaan yrittää tavalliseen tapaansa puhdistaa häntäänsä. He eivät tunne minkäänlaista kykyä, vaan joissain tapauksissa jopa euforiaa. He kuitenkin kuolevat lopulta, mutta minun on vaikea inhota tätä miestä. Ehkä se johtuu siitä, ettei kukaan hänen uhreistaan ole hänelle vihainen?

Tarina olisi kuitenkin saanut olla paljon lyhyempi, sillä pituutta oli liikaa.

Kaiken kaikkiaan..

Kirja on englanniksi, mutten osaa sanoa vaikuttaako se mielipiteeseeni. Kielimuuria ei missään vaiheessa esiintynyt, ja olen lukenut kymmeniä englanninkielisiä kirjoja aikaisemminkin. Siitä kuitenkin on aikaa jo jonkin verran, ja englanninkielisen kirjallisuuden lukeminen vie energiaa hieman enemmän. Se ei johdu minkäänlaisista ponniskeluista, vaan yksinkertaisesti käännösprosessista, joka aivoissa on jatkuvasti käynnissä. Samalla pitää ymmärtää juonta. Olen koulutukseltani tulkki (huom, ei kääntäjä vaan tulkki autenttisissa tilanteissa), ja siinä tehtävässä olen huomannut samaa uupumusta.

Sen lisäksi kirjan pisin tarina, Black Fairy Tale, ei ollut mielenkiintoinen. Tämä ja kääntämisen aiheuttama väsymys aiheuttivat sen, että luin kirjaa pienissä pätkissä. Se oli aina laukussa mukana ja sain silloin tällöin luettua sivun tai parin. Tämä harmittaa minua, mutta onneksi kirja on oma. Voin lukea sen myöhemmin uudelleen enemmän ajatuksen kanssa, ja katsoa muuttuuko mielipiteeni. Juuri nyt arvosanani on kuitenkin

Otsuichi: Summer, Fireworks, and my Corpse (2010)

Haikasoru, 350 s.

Laurie Frankel - Ikuisesti yhdess@

Miten löytäisi sen oikean? Helppoa! Tarvitaan vain erehdymätön algoritmi.
Nörttivelho Sam ohjelmoi elämäänsä kuntoon: löytyy täydellinen tyttöystävä, Meredith, sekä apu tämän suruun. Siinä sivussa Sam tulee loihtineeksi heille merkillisen työpaikan.
Kun astut Styks-salonkiin ja lähetät paluupostia, voit jatkaa sitä, minkä kuolema keskeytti. Mutta pidä varasi. Rakkaus voi alkaa elää omaa elämäänsä.

Ikuisesti yhdess@ kertoo pariskunnasta, jonka yrityksen kautta voidaan ottaa yhteys menetettyyn läheiseen. Tietokoneohjelma jäljittelee kuolleen omaisen virtuaalisia viestejä, ja vastaa niihin todentuntuisesti. Paluuposti-keksinnöstä tulee menestys, vaikkakin monet tahot vastustavat sitä. Eteen tulee paljon eettisiä ongelmia ratkaistavaksi. Samalla tutustumme Samin ja Meredithin parisuhde-elämään, vaikkakin kirjan keskiössä on Paluuposti.

Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta omia kuolleita läheisiä. Olen menettänyt vain yhden ihmisen, mutta hän kuoli vastikään ja hyvin traagisesti. Kirja saa aikaan jossittelua ja "jos tämä olisi totta" -ajatuksia. Kuolema on kirjassa suuresti läsnä, ja sai välillä palan nousemaan kurkkuun. Kirja kuitenkaan ei vello angstissa, vaan enemmänkin Paluupostin aiheuttamissa eettisissä ongelmissa. Voiko omaisen kuolemaa käsitellä terveellä tavalla, jos vielä kuoleman jälkeen juttelee hänen kopionsa kanssa videopuhelulla? Onko epäkunnioittavaa saada kuoleva omainen kirjoittamaan sähköpostiviestejä vain jotta hänen kanssaan voi jutella kuoleman jälkeen - sen sijaan että viettää hänen kanssaan hänen viimeiset hetkensä? Onko virtuaalisella kopiolla oikeus antaa anteeksi?

Sam ja Meredith ovat ihanin pariskunta, mitä kirjallisuudessa olen lukenut. He sopivat toisilleen täydellisesti (tietokoneohjelmaa voi kiittää heidän tapaamisestaan), ovat ihania yhdessä ja tukevat toisiaan täydellisesti.

"Tuota... Olen melko varma, että tämä oli minun elämäni viimeinen ensisuudelma. Halusin nautiskella siitä."
"No miten se sujui?" Meredith kysyi.
"Minä unohdin jo", Sam vastasi, ja Meredith hymyili, hänkin vahingossa rehellisesti. "Kokeillaan uudelleen."

Yleensä en perusta romantiikasta kirjallisuudessa, oikeastaan koska sitä ei yleensä tehdä oikein. Kirjailijat haluavat lisätä romantiikan vain koska lukija tykkää siitä, ja se jää yleensä irralliseksi ja ärsyttäväksi. Näiden kahden parisuhden sen sijaan sai minut kiitolliseksi, etten ole sinkku. Muutoin olisin jo hankkimassa uutta kissaa.

Kirja on surullinen. Se ei anna lohtua omaisen menettäneelle, mutta se sai minut ajattelemaan: "Huh. En ole käynyt mummun luona aikoihin." Kirja opettaa, että elämä on liian lyhyt ja sinä aikana tulisi viettää aikaa lähimmäisten kanssa.

Kirja voi kärsiä hiukan uskottavuudesta. Samin luoma tietokoneohjelma on äärettömän fiksu ja se seikka häiritsi minua. Kerronnallisesti kirja onnistui masentamaan, naurattamaan, ajattelemaan ja melkein jopa itkemään. Minuun se osui ja lujaa.

Laurie Frankel: Ikuisesti yhdessä (Goodbye for now, 2012)

Suom. Aili Herronen

WSOY, 433 s.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden käytkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Emmi Itäranta voitti fantasia- ja scifiromaanikilpailun tällä esikoisteoksellaan vuonna 2011. Julkaisun jälkeen kirja palkittiin vielä Kalevi Jäntin rahaston palkinnolla. Moni on siis vähintään kuullut tästä kirjasta ja se on lähikirjastossakin jatkuvasti lainassa.

Kirjassa nimet ja kulttuuri kalskahtaa hyvin paljon japanilaiselta, ja hörähdin ääneen kun ensimmäisen kerran tulikin puhetta Kuusamosta. Kuusamo!? Suomen kulttuuriko muuttuu niin paljon, että tulevaisuudessa tulemme pitämään teetä pyhänä, kumartelemaan ja arvostamaan symboliikkaa? Osa nimistä on suomalaisia, mutta jotka sopisivat hyvin japanilaisen suuhun, esimerkiksi Muromäki. Kuusamo ja Rovaniemi ovat ainoat vihjeet, mitkä paljastavat kirjan sijoittuvan Suomeen, joten mielestäni kirjan olisi voinut sijoittaa Aasiaan.

Kirja on kuitenkin maaginen ja tarina kulkee hyvin. Kirjailijalla on joitakin näkyviä maneereja, esimerkiksi hahmojen ääriviivoista puhuminen ja toisen ihmisen kehon lämmön hehkusta kertominen. Antakaamme kuitenkin nämä anteeksi, sillä haluamme vain päästä kirjassa eteenpäin ja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mielestäni kirjasta olisi ehdottomasti pitänyt tehdä moniosainen. Tarinalla on niin paljon potentiaalia enempään kuin vain yhteen kirjaan, ja kirjailijan piti nyt sitoa kaikki yhteen tavalla tai toisella. Valitettavasti hän valitsi tavan, joka oli kuin lentoon päässyt kyyhkynen joka ammutaan alas heti. Tässä olisi ollut kirja, jolle olisi voinut tehdä jatko-osan pitkittämättä tarinaa liikaa. Nyt vain lasken kirjan käsistäni ajatellen: sinä lupasit!

Pettymyksestäni huolimatta kirja on kaunis. Se on kaunis, taianomainen ja ideana mahtava. Itäranta on hyvin rakentanut teemestarin ammatin, veden loppumisesta johtuvan hädän ja hahmojen ystävyyden. Ehkä tämä kaunis maailma on yksi syy siihen, miksi toivoisin jatko-osaa. Haluan tutustua siihen enemmän.

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Tomittaja Vatanen on keski-ikäinen mies, joka on saanut tarpeekseen työstään, vaimostaan ja koko kaupunkilaisesta elämänmenostaan. Jutuntekomatkalla jossakin Heinolan seutuvilla mies törmää autolla jäniksenpoikaseen ja säntää siltä seisomalta metsään jäniksen perään. Kuvaaja huutelee kärsimättömästi tiellä, mutta Vatanen istuu mättäällä jäniksenpoika sylissään ja päättää jättää kaiken taakseen. Alkaa miehen ja jäniksen uskomaton pakomatka halki Suomen. Kaukana kaupungin kiireistä Vatanen ja jänis ovat vapaita kulkemaan sinne minne nenä ja kuono näyttävät.

Kenelle? Suomalaisille! Ja lemmikin omistajille.

Suunnilleen vuonna 2004 ollessani yläasteella minulla oli kaveri, joka hoki, ettei eläissään ole lukenut vapaaehtoisesti yhtäkään kirjaa - paitsi Jäniksen vuoden. Toisaalta tämä antaa krediittiä Jäniksen vuodelle ollessaan kirja jonka hän on suostunut lukemaan loppuun, toisaalta miksi se ei ole innostanut häntä lukemaan lisää? Vasta nyt, 24 vuoden iässä, päätin lukea myös tämän. Isälläni on suuri Arto Paasilinna -kokoelma, joita lueskelin pienenä paljon, mutta jostain syystä juuri tämä, Arto Paasilinnan THE kirja, puuttuu.

Tässä on kirja, jonka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea. Ilmeisesti tässä on myös kirja, jonka jokainen ulkomaalainen lukee jos päättää etsiä jotain suomalaista. Goodreadsin arvostelussa joku kertoi, että hänen keskustellessaan pohjoismaalaisesta kirjallisuudesta ruotsalaisen kanssa hänelle oli suositeltu juuri tätä teosta.

Vatanen ja jänis matkaavat ympäri Suomea (Kuopio mainittu, jes!) törmäten monenlaisiin ihmisiin ja ongelmiin. Monet osoittavat kiinnostusta Vatasen jänistä kohtaan haluten ostaa sen... tai eräässä tapauksessa uhrata se jumalilleen. Vatanen joutuukin pitämään suurta huolta jäniksestään, joka on selvästi kiintynyt häneen. Aina hänen menettäessään jäniksen muutuin levottomaksi ajatellen: "Antakaa se takaisin! Eeeei, jäniiis!"

Pakko sanoa, että tämä kirja muutti minua lemmikinomistajana. Jäniksellä ei ole ketään muuta kuin Vatanen, ja se luottaa henkensä tämän käsiin. Se on lojaali ja ystävällinen sielu, josta on pidettävä huolta. Ei sillä että kohtelisin omia lemmikkejäni tylysti, mutta en ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka tärkeä ihminen voi olla eläimelle.

Kirja liikuttaa ja naurattaa. Huumori on taattua Paasilinnaa, erityisesti pidin kohtauksista joissa on mukana hänen vaimonsa. Pidin erityisesti myös neuvostoliittolaisista sotilaista (kirja on ilmestynyt vuonna 1975) ja huonosti piirtävästä riistanvalvojasta.

Kirja on hauska ja mielenkiintoinen. Se on melko lyhyt ja nopeasti luettava, mikä on vain plussaa sillä kirjan tapahtumat tosiaan koostuvat vain hyvin lyhyistä tapaamisista.

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi

Gummerus, 218 s.

Richard Matheson: Olen legenda

Koko ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi - yhtä lukuun ottamatta. Kohtalon oikusta Robert Neville on viimeinen ihminen maailmassa, jonka jokainen muu asukas tahtoisi juoda hänen verensä. Mutta avuttomaksi hän ei jää, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa talossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita. Samalla hän yrittää löytää järkeenkäypää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?

Kenelle? YA-kirjojen vampyyreihin kyllästyneille ja niille, jotka haluavat luettavaksi jotain nopeaa.

Poimiessani kirjan sen nimi kuulosti ainoastaan "tutulta". Vasta kiikuttaessani sen kirjastosta kotiin sain tietää, että tästä on tehty suosittu elokuva ja Richard Matheson on kirjoittanut myös Helvetin talon, josta pidin paljon.

Olen legenda on lyhyt ja väljästi kirjoitettu, eli sen voi helpostikin lukea yhdeltä istumalta. Kirjan keskiössä on mies, Robert Neville, joka päivisin hakee itselleen ruokaa ja tarvikkeita, öisin linnottautuu kotiinsa kuuntelemaan, kun vampyyrit yrittävät päästä häneen käsiksi. Neville on varma, että hän on maailman ainoa ihminen jäljellä.

Hän kuitenkin tapaa muutaman valonpilkahduksen elämässään. Matheson kuvaa hyvin, kuinka Nevillen yksinäisyys siirtyy hänen saadessaa jotain tekemistä. Neville esimerkiksi uppoutuu tutkimustyöhön siitä, mikä aiheuttaa vampyrismin. Kirja hieman kritisoikin vampyyreihin liittyviä myyttejä koskien valkosipulia, peilejä ja ristejä (miksi ateisti vampyyri pelkäisi ristiä?). On melko virkistävää lukea kirja "vanhanaikaisista" vampyyreista, jotka voi pitää erossa vain aiemmin mainituilla tavoilla.

Kirja on hiukan ahdistava, se saa lukijan miettimään "mitä jos olisin tuossa tilanteessa" -kysymyksiä. Nevillen masentuneisuus ja yksinäisyys on sydäntäsärkevää, eikä kirjoittaja ole antanut hänelle minkäänlaista armoa tilanteeseen.

Hang in there, Neville.

Richard Matheson: Olen legenda (I am Legend, 1954)

Suom. Vuokko Aitosalo

Vaskirjat, 163 s.

Rick Yancey: 5. aalto

"Totuus on, että heti kun ne löysivät meidät, pelimme oli pelattu."

1. aalto: Sähköt katkeavat
2. aalto: Onnekkaat pakenevat
3. aalto: Vain epäonnisimmat jäävät henkiin
4. aalto: Ainoa tapa selviytyä on pysyä yksin
5. aalto: Se alkaa nyt

Cassie on tyttö jollla on M16-rynnäkkökivääri, kadonnut pikkuveli ja adrenaliinin terävöittämät aistit. Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut, infrastuktuuri tuhottu ja planeetta kasvottomien muukalaisten miehittämä. Epätoivoinen Cassie pakenee ja varoo luottamasta keneenkään. Toisaalla vihan ajama Zombie on valmis tuhoamaan vihollisen hinnalla millä hyvänsä. Kun salaperäinen Evan tarjoaa Cassielle apuaan, on päätös vaikea. Kaoottinen Maa vilisee ihmishahmoisia soluttautujia ja väärän valinnan hinta on kuolema.

Kenelle? Olen kuullut, että tämä vetoaa Stephenie Meyerin kirjasarjan Hostin faneille. Itse en kuitenkaan saa päähäni kohderyhmää, johon tämä vetoaisi.

Aloittaessani lukemisen kirja imaisi minut samantien sisäänsä. Olin haltioissani kirjan teemasta, toiminnasta ja kuinka säälimätön se on. Avaruusolennot hyökkäävät Maahan ja suorastaan teurastavat ihmiskuntaa erilaisin asein - sekä luodein että biologisin. Cassie on 16-vuotias selviytyjä, joka pysyttelee yksin. Avaruusolennot nimittäin voivat ottaa ihmisen hahmon, ja täten keneenkään ei voi luottaa.

Kirjassa kuolee ihmisiä niin säälimättömästi ja brutaalisti, että pieni kukkahattutäti nousi sisälläni ihmettelemään, kuinka tämä voi olla kirjastossa lasten osastolla. Tunnelma saa minut suorastaan pelkäämään, että tämä kaikki tapahtuisi todellisuudessa. Asiaa ei auta se, että romaani on itse Stephen Hawkingin inspiroima. Kirjan alussa ei tule valtavaa tietoähkyä, vaikkakin osa asioista olisi tälle lukijalle pitänyt vääntää rautalangasta. Minulla kesti kauan ymmärtää, mitä "aallot" konkreettisesti tarkoittivat ja keitä "Toiset" on.

Cassie on ihana. Olen varma, että Rick Yanceyllä on teinitytär, sillä hän kirjoittaa teinitytön niin loistavasti. Cassie toimii kertojana päiväkirjamaisesti, ja viljelee sarkastista asennettaan. Hän on selvästikin pelokas lapsi, jonka tulee olla rohkea selviytyäkseen. Ihastuin tähän tyttöön niin paljon. Aluksi en ollut varma, totunko näin vihamieliseen ja sarkastiseen kertojaan, mutta opin jopa nauttimaan siitä. Yancey on tehnyt myös erinomaista tutkimustyötä siitä, kuinka ihmismieli toimii. Paniikki on kuvailtu realistisesti ja erittäin hyvin. Tässä kirjassa kaikki oli täydellistä.

Kunnes oltiin sivulla 100-jotain. Sitten jotain tapahtui. En tiedä, mitä. Arvelen, että joko kirjailija vaihtui lennosta tai Yancey sai pahan aivotärähdyksen ja hänestä tuli miltei idiootti. Kirjasta nimittäin tuli yhtäkkiä hirvittävän huono. En tiedä, mistä aloittaisin.

Aloitan vaikkapa armeijasta. 5. aallon maailmassa on täysin normaalia, että 7-vuotiaat toimivat sotilaina ja 12-vuotiaat armeijan lääkintämiehenä joka tutkii ruumiita. Luin hyvin epäuskoisena ja yritin vakuuttaa itselleni, että olen ymmärtänyt väärin. Mutta ei, sotatantereelle lähetetään pieniä lapsia jotka eivät jaksa kannatella kivääriä. Ei ihme että ihmiskunta on pulassa. Kirjan yksi päähenkilöistä on Zombie, joka toimii sotamiehenä tässä samassa armeijassa. Armeija-luvut ovat erittäin kuivia ja niin stereotyyppisiä. Tottakai ylin hahmo on sotahullu räyhääjä, joka kohtelee alokkaita erittäin huonosti. Olivat he minkä ikäisiä tahansa...

Romanssi. Hei, te sinkut jotka etsitte parisuhdetta. Tässä on Cassien opas poikaystävän löytämiseen. Se vaatii vain kolme askelta.

1. Tapaa poika
2. Rakastu poikaan.

Oho, siinä olikin vain kaksi. Vaikka poika onkin teitä kohtaan välinpitämätön ja seuraava poika lukee henkilökohtaisen päiväkirjasi kannesta kanteen, niin ei hätää. Tarpeeksi kun rakastuu, niin eiköhän se poikaystävä kohta löydy. Niin ainakin tässä kirjassa kävi. "Kuinka löytää poikaystävä alle viidessä minuutissa" oli niin hirveän tökeröä, että en halunnut enää lukea Cassiesta. En toisaalta halunnut lukea armeijastakaan. En halunnut enää lukea tätä. Onneksi ollaan jo yli puolessa välissä.

Huomasin myös, että kirjassa kaikki ovat kauniita. Evan on erittäin komea. Hänellä on kivikovat rintalihakset, pehmeät kädet ja suloiset hiukset. Hakan iho on virheetön ja hänellä on upeat hiukset. Kukaan ei ole ruma. Kukaan ei edes ole tavallisen näköinen. He ovat kaikki täydellisiä.

Olen niin pettynyt tähän kirjaan. Alku oli ihana. Haluan vain lukea sen alun ja jos olisin tiennyt tulevasta, olisin jättänyt kirjan siihen. En tiedä kuinka arvioida kirja, jonka alku on ainakin neljä tähteä mutta loput siitä kaksi. Päädyn antamaan kaksi, sillä loppuosa kirjasta on niin anteeksiantamattoman sohaistu.

Rick Yancey: 5. aalto (The 5th Wave, 2013)

Suom. Ulla Selkälä

WSOY, 433 s.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

"Nimeni on Kvothe. Olen ryöstänyt prinsessoja nukkuvilta hautakumpukuninkailta. Poltin Trebonin kaupungin poroksi. Olen viettänyt yön Felurianin kanssa ja säilyttänyt sekä järkeni että henkeni. Minut erotettiin Yliopistosta nuorempana kuin useimmat päästetään sisään. Olen kulkenut kuutamossa polkuja, joista muut pelkäävät puhua päivänvalossa. Olen puhunut jumalille, rakastanut naisia ja kirjoittanut lauluja, jotka saavat trubaduurit itkemään. Olet saattanut kuulla minusta." 

Kenelle? Fantasia-romaaneista kiinnostuville, jotka eivät uskalla tarttua valtaviin tiiliskiviin.

Tuulen nimi on Patrick Rothfussin ällistyttävän suosion saanut esikoisromaani. Kvothe on tarunomainen henkilö, josta kiertää mitä villeimpiä tarinoita ympäri valtakuntaa. Hän on tarinasta riippuen sankari tai demoni, joka pystyy mahtaviin tekoihin. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, että Kvothe pitää nykyään majataloa ja esittäytyy Kotena. Kunnes eräänä päivänä hän tutustuu Kronikoitsijaan, joka tunnistaa hänet. Kvothe päätyy kertomaan hänelle tarinansa siitä, kuinka hänen vanhempansa murhataan, kuinka hän joutuu elämään kadulla ja lopulta pääsee opiskelijaksi Yliopistoon - historian nuorimpana opiskelijana.

Kirja on trilogian ensimmäinen osa, ja sitä ei voi käsitellä omana tarinanaan. Jos aiot tarttua tähän, varaudu siihen että joudut kahlaamaan kaksi muutakin osaa läpi. Itse en usko lukevani niitä, sillä vaikka kirja on erittäin mielenkiintoinen ja kauniisti kirjoitettu, minulle ei jäänyt siitä paljoakaan käteen. Kirja selvästikin lupailee paljon; romanssia, eeppisiä taisteluja, pettymyksiä ja selkäänpuukottamista. Mutta ne kaikki jäävät pintaraapauksiksi tai väistetään jollain tavalla. Olisin halunnut lukea enemmän Yliopiston oppitunneista, sillä sinne pääseminen oli Kvothelle niin tärkeää. Hän saa ystäviä, mutta en enää muista heidän nimiään - niin vähän heistä kerrottiin. Ainoastaan ihastus ja vihamies oli ne elementit, jotka veivät tarinaa eteenpäin. Muuten kaikki oli vain Kvothea.

Kirjassa on paljon ylimääräistä, mutta en ole tottunut lukemaan eeppisiä fantasia-romaaneja. Toisaalta se ei ole niin rönsyilevää ja pikkutarkasti kertovaa kuin Taru sormusten herrasta, joten fantasia-romaanien "aloittelevalle" lukijalle tämä on erinomainen. Koska kirja on hyvin hahmo-keskeinen, asiat tullaan kuvailemaan vain Kvothen tarkkaavaisuuden perusteella.

Tarina pitää koukussaan, mutta tunnen itseni silti hiukan pettyneeksi. Ymmärrän toki, miksi se on saanut näin valtavan suosion, mutta ehkä odotin itse siltä vääriä asioita. Kirjan takakannen tekstikään (lainattu alussa) ei kerro itse tarinasta mitään, joten se voi helposti aiheuttaa erilaisia mielikuvia lukijasta riippuen.

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (The name of the wind, 2007)

Suom. Satu Hlinovsky

Kirjava, 649 s.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kenelle? Kauhu-genren ystäville, jotka etsivät jotain hieman erilaista.

On synkkä ja myrskyinen yö. Ilmassa leijuu painostava sähkökenttä, joka aiheuttaa päänsärkyjä ja omituisia reaktioita sähkölaitteisiin. Sähkökenttä katoaa yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kaikki kahden kuukauden sisällä kuolleet ihmiset heräävät henkiin eri puolin Tukholmaa - jopa jo haudassa makaavat.

Z-sanaa ei heistä käytetä, vaan termiä henkiinherännyt. He ovat hitaita ja vain yksi heistä - kaikista varhaimmin kuollut - pystyy puhumaan jotenkuten.

John Ajvide Lindqvist pystyy siihen mistä moni kirjailija vain haaveilee: tunnelman luomisessa. Luin kirjan yli puoleen väliin yhdeltä istumalta ja aloin sen jälkeen nukkumaan. Tottakai siitä seurasi painajaisunia. Kirjassa kuvaillaan kuollut ruumis niin ällöttävästi, että pystyn melkein näkemään sen. Lisäksi kirjassa on eräs dialogi, joka karmaisia minua kunnolla. Toivon, ettei Lindqvist mokaa tätä tunnelman rakentamista. Aineksia oli vaikka ja minkälaiseen mysteeriin. Se oli täynnä niitä pieniä ajatuksia, joita lukija painaa mieleensä tarkkaan, sillä tietää niiden olevan jotain tärkeää.

Hän mokasi. Lindqvistiltä nimittäin puuttuu tarinankerronnan hienostunein taito. Langat levisivät käsiin kunnolla, ja kaikki hahmot olivat veistetty samasta puusta. He raivostuivat korkeintaan kymmeneksi sekunniksi, ja leppyivät saman tien. Kuvittelin hahmot vain joukoksi John Ajvide Lindqvistejä juttelemassa keskenään, sillä hahmoilla ei ollut mitään luonnetta. Tarinaan tulee myös telepatia, jota kukaan ei hätkähdä. Siitä tulee hetkessä päivänselvä asia. Kun ihmiset jonottavat katsomaan henkiinheränneitä omaisiaan, vartija ilmoittaa että sisällä he saattavat alkaa kuulla toistensa ajatuksia.

Ihmiset reagoivat siihen kuin heille olisi ilmoitettu, että ulkona paistoi aurinko viikko sitten.

Kirjoitustyyli on tökkivä. Lauseet ovat välillä todella lyhyitä ja mieleeni tulee, että kirjailija on hakenut sillä taiteellista elävyyttä. Yksi sana ei ole lause, herrä Lindqvist.

Huumori on myötähäpeällistä. Hahmojen seasta löytyy myös koomikkoja, jotka olivat mielestäni niin mielikuvituksettomia ja kuivia että halusin vajota syvemmälle peiton alle ja teeskennellä, etten lukenut sitä. Muutenkin hahmojen "heitot" toisilleen ovat erittäin omituisia.

Kaikenkaikkiaan Lindqvist onnistui vain säikyttämään minut. Sen lisäksi jokin sai minut lukemaan tämän kirjan hyvin suurissa erissä. Kirja on melko väljä ulkoasultaan, ja nopea lukea. Muutoin kirja tuntui pettymykseltä ja minulle liian korkealentoiselta.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, 2005)

Suom. Jaana Nikula

Gummerus, 400s.

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut ihmisoikeusasioista ja haluaa tietää, mitä Pohjois-Korean sisällä tapahtuu.

Kirjan nimi kertoo hyvin paljon siitä, mitä tämä kirja pitää sisällään. Se kertoo miehestä nimeltä Shin Dong-hyuk, joka syntyi ja vietti nuoruutensa Pohjois-Korean vankileirillä numero 14. Hän ei kasvaessaan tiennyt mitään elämästä leirin ulkopuolella, eikä häntä aivopesty uskomaan Kim-suvun jumaluuteen - hän ei itseasiassa tiennyt heistä mitään. Hän ei tiennyt mitään myöskään uskollisuudesta, rakkaudesta tai lähimmäisyydestä. Mielessä oli vain selviytyminen hengissä, ja se onnistui lapsilta parhaiten kantelemalla muista ihmisistä. Shin on maailman ensimmäinen ihminen, joka on onnistunut pakenemaan Pohjois-Korean vankileireiltä ja jäänyt kertomaan tarinaansa siitä. Hänen pakenemisensa on ollut kiinni puhtaasti onnesta ja sisukkuudesta.

Kirja ei helli lukijaa missään vaiheessa. Omistuskirjoituskin (niille pohjoiskorealaisille, jotka edelleet raatavat vankileireillä) muistuttaa lukijaa, että tarina on totta ja tämä kaikki tapahtuu tälläkin hetkellä. Kirja on raaka ja kuvailee kauheuksia tarkkaan. En siis suosittele tätä liian herkille ihmisille. On toki tärkeää tietää näistä asioista, mutta kenenkään ei tarvitse pahoittaa mieltään lukemalla kaikki tästä kirjasta. Shin on kuvittanut muutaman sivun, eikä yksikään kuva ole kepeämielinen. Kirjasta löytyy myös kartta vankileirin ympäristöstä (Shinin kuvittama/kuvailema) ja lopussa vankileirin säännöt. Lähdeviittauksine ja haastattelemalla useita henkilöitä kirjailija haluaa tehdä lukijalle selväksi, että kaikki tämä on faktaa. Ajoittain kirja ei enää kerrokaan Shinistä, vaan Pohjois-Korean ihmisoikeustilanteesta. Amnesty International mainitaan monta kertaa.

Shin on tehnyt vääryyksiä hyvin paljon sekä Pohjois-Koreassa että myöhemmin Yhdysvalloissa. Hän on selvinnyt hengissä varastamalla ja asettamalla toisia huonoon valoon nostaakseen itsensä jalustalle. Yhdysvalloissa hän on vaatinut vain erityiskohtaloa ja saanut raivokohtauksia jos häneltä vaaditaan työntekoa. Blaine Harden ei yritä selitellä lukijalle, että "hän on väärinymmärretty, hänellä on ollut niin rankkaa". Kirjailija ei tee Shinistä pyhimystä, vaan ihmisen joka on sopeutunut vain maailmaan, jossa keneenkään ei voi luottaa. Mielestäni Shinistä on siis tehty hyvin inhimillinen hahmo, vaikka kirjan pääpiste pyrkiikin luomaan suurempaa kuvaa Pohjois-Korean vankileirien tilanteesta.

En sano että kirja pitää otteessaan. Nukahdin muutaman kerran kesken, vaikkei kirjasta löydykään mitään turhaa. Kirjoitustyyli ei jostain syystä iskenyt minuun. Pidän tätä vain mielenkiintoisena ja yleissivistävänä opuksena, enkä kadu sitä että ostin sen omakseni.

Piper Kerman: Orange is the new Black - vuosi vankilassa

"Onko sulla lapsia?"
Ei lapsia. Entä hänellä?
Morena nauroi syvältä kurkusta hullua naurua, joka kertoi: voi, sinä naiivi ja viaton hetskutyttö, etkö edes huomaa että olen ihan oikea lepakko myös ulkomaailmassa, en vain tässä läävässä, missä ei ole munaa tarjolla... ja kuinka nautin siitä kun saan sinutkin käännytettyä. "Ei, muru, mulla ei ole lapsia."

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut lukemaan elämästä Yhdysvaltojen naisvankilassa. Sekä hänelle, joka pitää kyseisestä TV-sarjasta, mutta ymmärtää sen olevan vahvasti dramatisoitu.

Kuvittele tehneesi suuren virheen. Käytät melkein kymmenen vuotta aikaasi päästäksesi lopullisesti eroon huonosta seurasta ja ilmapiiristä. Löydät itsellesi miehen, ja suunnittelet hänen kanssaan häitä. Sitten sinut julistetaan syylliseksi kymmenen vuotta sitten tehdystä rikoksesta ja sinut tuomitaan vankeuteen kolmeksitoista kuukaudeksi. Tämä on Piper Kerman.

Orange is the new Black - Vuosi vankilassa on Kermanin muistelma elämästään naissvankilassa Yhdysvalloissa. Hän kuvailee tuntemuksiaan, vankilan johtoa ja sääntöjä, sekä muita vankeja ja elämää heidän keskellään. Hänen kuvauksensa on rehellistä, mutta hyvin varovaista. On ymmärrettävää ettei hän halua paljastaa yksityiskohtia muista vangeista (jopa nimet ovat muutettuja), mutta hän ei vaikuta kritisoivan tiettyjä epäkohtia esimerkiksi vartijoiden toiminnassa. Ne vain on. Vartijat kähmii, mutta ei siitä sen enempää. Vartijat puhuvat siivottomasti, mutta sellaista se nyt vain on.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen TV-sarja, josta olen katsonut molemmat tähän asti ilmestynyttä tuotantokautta. Aluksi oletin kirjan olevan aivan kuin sarja, mutta ymmärsin ettei se tullut kuuloonkaan. Sarja on ottanut paljon vaikutteita kirjasta, kuten henkilöhahmoja ja vaiheita vankilassa. Sarja on kuitenkin dramatisoitu erittäin paljon, ja hahmojen pienistä ja viattomista yksityiskohdista on tehty moraalittomia ja katsojaa kiinnostavia sivujuonia. Ymmärrän siis, miksi monet ihmiset pettyivät tähän kirjaan. Monet luulevat, että sarja tuli ensin ja kirja vasta sen jälkeen. Sarjan rinnalla tämä kirja on jopa tylsä.

Mutta minusta se on enemmänkin rehellinen. Kerman puhuu jopa omista ennakkoluuloistaan tiettyjä rotuja kohtaan vankilassa. Hän jakaa saamiaan kirjeitä ja poikaystävänsä kirjoittaman artikkelin heistä. Hän mainitsee nettisivuston (joka on edelleen pystyssä), jonne hänen poikaystävänsä on koonnut pieniä uutisia Piperin elämästä vankilassa, jotta heidän ystävänsä voivat lukea sieltä uusimmat kuulumiset. Hän avaa elämäänsä hyvin avoimesti ja täysin omista käsityskuvistaan.

Kirja vaatii hiukan editointia. Hän toistaa samoja asioita useaan kertaan. Kappaleet ovat melko irrallisia toisistaan ja loikkivat aktiviteetistä ja päivästä toiseen. Minulle ei tule mielikuvaa, että hän olisi ollut vankilassa kolmeatoista kuukautta, sillä aikajana kuvataan lähinnä juhlapyhien maininnalla. Joskus hän mainitsee, että vapautuminen on lähellä (kuinka lähellä!?).  Olen kuitenkin iloinen, ettei kirjassa kuvailtu Piperin lapsuutta tai muuta epäolennaista, mitä muistelmissa tavataan tehdä. Kirja alkaa rikoksella, ja loppuu vapautumiseen.

Kirja on yleissivistävä. Se kuvaa hyvin vankien elämää muurien sisäpuolella. Hän kertoo vankien räjähtävästä kasvusta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ja pohtii syitä sille. Hän asettaa vaihtoehtoisia ratkaisuja rikoksien vähenemiseen, ja hän tekee sen vakuuttavasti. Hän kuvaa vankien pelkoa ulkomaailmaa kohtaan, kun joidenkin täytyy tehdä rehellistä työtä ensimmäistä kertaa elämässään ja hankkia asunto rikosrekisterin painaessa harteita. Jälkisanat olivat ainoa kappale, missä hän kritisoi yhteiskunnan suhtautumista rikollisiin. Olisin toivonut, että hänen ajatuksensa olisivat kantaneet läpi kirjan.