Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka myy myyntimiehelle ruohonleikkurin, ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.
Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: Jaakko Tepon huumori, hanurimusiikki ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.

Myönnän tehneeni tietoisen valinnan, kun aluksi välttelin tätä teosta. Miksi haluaisin lukea kirjaa henkilöstä, joka vain valittaa?

Olen kuitenkin iloinen, että päätin lukea tämän. Tämä nimittäin on tehty aivan eri tavalla kuin kuvittelin. Mielensäpahoittaja kertoo 80-vuotiaasta miehestä, joka asuu yksin maalla. Hänen paras ystävänsä on kuollut, vaimo sairaalassa ja häntä halutaan ajaa vanhainkotiin. Nimetön mielensäpahoittaja on stereotypinen, vanha suomalainen ukko: hän on olevinaan perillä politiikasta, arvostaa omissa oloissa pysymistä, muistelee mielellään vanhoja aikoja ja kritisoi nykyajan yhteiskuntaa. Hän on kuin Kalevan tekstari-palstan ruumiillistuma.

Kirja on kirjoitettu minä-muodossa. Kappaleet ovat lyhyitä (muutaman aukeaman mittainen) ja päättyvät aina jälkikirjoitukseen. Aivan kuin hän kirjoittaisi kirjeitä jollekulle. Mielensäpahoittaja kertoo omasta terveydestään, arjestaan ja lopulta matkastaan Helsinkiin poikansa luo. Ja kyllä hän mielensä niin pahoittaa.

Kirja on kirjoitettu kuin vanhan äijän sanelemana. Haluaisin niin kovasti kuulla tämän äänikirjana, sillä tässä on kirja joka pitäisi lukea ääneen.

Vessan takia minä pahoitin mieleni ihan tosissaan. Se kun aukesi sellaista nappulaa hipaisemalla.
En ole hipaisija. Minä synnyin maailmaan, jossa ovet ja ikkunat suljettiin haoilla, poikkipuilla ja kyynäränmittaisilla avaimilla. Minun sukupolveni on vääntäjiä, sulkijoita, kääntäjiä, kolauttajia, emme kyllä ollenkaan hipaisijoita.

Kirja ei ole pelkkää itkuvirttä. Tätä lukee, kun haluaa ymmärtää vanhan miehen ajatuksia. Välillä mielenpahoituksesta on tehty jopa liioiteltua huumoriefektin vuoksi.

Kirja on hyvin lyhyt, vain 130 sivua ja teksti on hyvin väljästi muotoiltu. Tämän lukee nopeasti (yhdessä työpäivässä tauoilla!), ja ohuena pokkarina sen voi tunkea jopa taskuun.

Olen hyvin juonikeskeinen lukija, ja juonta tässä kirjassa ei juurikaan ole. Kronologinen aikajana kuitenkin löytyy, mutta se ilmenee lähinnä lääkärireissujen ja Helsingin matkan ohjaamana. Joitain lukuja kuitenkin voisi heittää mihin tahansa väliin. Vaan enpä minä odotakaan että 80-vuotiaan yksineläjän elämä olisi jonkinlainen seikkailu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, 2010

WSOY, 130 s.