Josh Malerman: Bird Box

Most people ignored the outrageous reports on the news. But they became too frequent, they became too real. And soon, they began happening down the street. Then the Internet died. The television and radio went silent. The phones stopped ringing. And we couldn't look outside anymore. Malorie raises the children the only way she can; indoors. The house is quiet. The doors are locked, the curtains are closed, mattresses are nailed over the windows. They are out there. She might let them in. The children sleep in the bedroom across the hall. Soon she will have to wake them. Soon she will have to blindfold them. Today they must leave the house. Today they will risk everything.

Kenelle? Kauhun ystäville. Erityisesti aasialaisen kauhun, jossa säikytysten sijasta rakennetaan hyvää tunnelmaa.

Se alkoi Venäjällä. Mies tuli hulluksi ja tappoi ystävänsä oudoissa olosuhteissa. Asiasta uutisoitiin, mutta siihen ei reagoitu, tapahtuihan se tuolla muualla. Kunnes Alaskassa nainen hautasi lapsensa elävältä ja tappoi itsensä. Pian ihmiset alkavat ymmärtää, että ulkona liikkuu jokin, joka saa ihmiset hulluiksi ja tappamaan itsensä satuttaen samalla muita. Riittää, että olennon vain näkee. Ja nyt se on levittäytynyt kaikkialle.

Malorie on kouluttanut kaksi pientä lastaan elämään maailmassa, jossa täytyy turvautua vain kuuloon. Ulkona liikkuessa täytyy pitää silmät kiinni. Neljän vuoden aikana hän ei ole törmännyt muihin ihmisiin, sillä olennot ovat saaneet suuren osan. Eräänä päivänä hän kokee lastensa olevan valmiita poistumaan talosta, ja vie heidät joelle veneen luo. Alkaa pitkä soutumatka.

Seuraamme myös Malorien elämää hänen ollessaan raskaana. Hän on löytänyt ryhmän, jonka kanssa elää talossa. Nämä kappaleet pohjustavat sitä, mikä on hänen tarinansa, kuinka hän päätyy elämään lastensa kanssa yksin ja mikä on hänen soutumatkansa määränpää.

Yleensä en pidä kirjoista, jotka kertoo useasta eri aikajanasta vuorotellen. Tässä se kuitenkin on tehty erittäin hyvin, sillä on selvää, mistä ajasta kerrotaan ja missä he ovat. Minua jäi jopa kiinnostamaan molempien aikajanojan tapahtumat. Malorie lastensa kanssa on jännittävä, sillä soutumatka sokeana on vaarallinen ja he joutuvat turvautumaan lasten harjautuneeseen kuuloon. Elämää ryhmän kanssa on mielenkiintoista seurata, sillä se kertoo yhteiskunnan tilasta maailmassa, jossa ulkona et voi pitää silmiäsi auki. Ryhmän jäsenet on myös hyvin luotuja hahmoja.

Ja tuntematon uhka! Rakastan sitä! Kukaan ei ole jäänyt henkiin kertomaan, millainen tämä uhka on. Tiedämme vain, että niitä on todennäköisesti useita ja niiden näkeminen saa sinut hulluksi. Kuinka monta niitä on? Ovatko ne vihamielisiä? Tekevätkö ne tämän tahallaan? Mistä ne ovat peräisin? Onko niitä todella olemassa, vai saako ihmisen oma pelko itsensä hulluksi? Onko turvallista katsoa niitä kameran läpi? Kysymyksiä, kysymyksiä, mutta miten niihin voi saada vastauksia? Tämä kauhukerroin muistuttaa hiukan aasialaista kauhua, missä pelottavinta on se, mitä et voi nähdä.

Malorie on ihana hahmo. Hän miettii usein, onko hän hyvä äiti ja tekeekö hän oikein. Hän on jatkuvasti peloissaan, mutta päättäväinen. Hän ei ole nimennyt lapsiaan, vaan kutsuu niitä nimillä Girl ja Boy. Jo tämä kertoo paljon siitä, kuinka maailma on muuttunut.

Tämä kirja on ihana. Se on myös melko lyhyt, mikä on vain hyvä asia, sillä se vain kasaa paljon kysymyksiä ja lukijat eivät jaksaisi kantaa näitä kysymyksiä monta sataa sivua. 260 sivua on näppärä, suoraviivainen ja siihen mahtuu juuri oikean määrän toimintaa ja tunnelmaa. Tämä on käsittääkseni Josh Malermanin esikoiskirja, ja hän on tehnyt mielettömän hyvää työtä. En sano "esikoiskirjaksi", sillä tämä on tehty ammattimaisin ottein.

Josh Malerman: Bird Box, 2014

Ecco, 262 s.

Joel C. Rosenberg: The Auschwitz Escape

A terrible darkness has fallen upon Jacob Weisz's beloved Germany. The Nazi regime, under the leadership of Adolf Hitler, has surged to power and now hold Germany by the throat. All non-Aryans -- especially Jews like Jacob and his family -- are treated like dogs.
When tragedy strikes during one terrible night of violence, Jacob flees and joins rebel forces working to undermine the regime. But after a raid goes horribly wrong, Jacob finds himself in a living nightmare -- trapped in a crowded, stinking car on the train to the Auschwitz death camp.
As World War II rages and Hitler begins implementing his "final solution" to systematically and ruthlessly exterminate the Jewish people, Jacob must rely on his wits and a God he's not sure he believes in to somehow escape from Auschwitz and alert the world to the Nazi's atrocities before Fascism overtakes all of Europe. The fate of millions hangs in the balance.

Kenelle? Toisesta maailmansodasta kiinnostuneille.

Vau.

Vau.

Tämä oli mieletön.

The Auschwitz Escape on kuvaava nimi. Tämä kertoo juutalaismiehestä, Jacobista, joka kuljetetaan natsi-Saksan keskitysleirille tuhansien muiden epäonnisten joukossa. Hän joutuu ottamaan uuden identiteetin, sillä hänellä on yhteyksiä juutalaiseen liikkeeseen, joka yrittää vapauttaa vankeja keskitysleirin junista. Keskitysleirillä Jacobin on valittava ystävänsä huolella ja ymmärrettävä kirjoittamattomat säännöt salamannopeasti välttyäkseen hakkaamiselta ja nälkiintymiseltä. Ei kestä kauaakaan, kun mielessä pyörii vain yksi ajatus: pako.

Tämä on hyvin kuvaava kertomus keskitysleirin tapahtumista. Kirjailija on amerikkalainen, mutta hänen isänsä on juutalainen joten Rosenberg on saattanut saada käsiinsä paljon kertomuksia Auschwitzissa todella olleilta henkilöiltä. Kertomus Auschwitzin tapahtumista nimittäin muistuttaa hyvin paljon samaa mitä Art Spiegelmanin Maus-sarjakuvassa kerrotaan (joka on erään Auschwitzista vapautetun henkilön muistelma sarjakuva-muodossa, suosittelen!). Taustatutkimuksen tekeminen paistaa myös siitä, että kirjan henkilöiden pakosuunnitelma on jo tehty. Täsmälleen saman paon teki Rudolf Vrba ja Witold Pilecki. Asetin näiden henkilöiden nimet spoileri-blurrauksen alle siltä varalta, että tiedätte kyseisistä henkilöistä.

Minua toki jäi häiritsemään uskonnollinen puoli tässä kirjassa. Toki kyse on juutalaisista, ja uskonkysymykset pyörivät taatusti heidän mielessään päivittäin vankileirillä. Mutta kirjailijan uskonto paistaa silti läpi tästä teoksesta. Päähenkilö on agnostikko, joka luettuaan yhden psalmin kokee suuren valaistumisen ja onnen tunteen. Opimme tuntemaan varmaan jokaisen keskeisen henkilön lempi-psalmin. Itseäni tämä häiritsi melko paljon, vaikka toki ymmärrän uskonnon olevan joillekin ainoa lohtu. Kuitenkaan en voisi kuvitella, että henkilö, joka ei usko Jumalaan, voisi liikuttua psalmista.

Kuitenkin tämä kirja on ihana. Kerronta oli toiminnantäyteistä ja sai minut lukemaan melkein koko kirjan yhdeltä istumalta. En vain voinut lopettaa lukemista. Tapahtumat koskettivat, ällöttivät, ihastuttivat, kauhistuttivat ja saivat aikaan monia muitakin tunteita, mitä hyvä kirja saa lukijassa aikaan. Se on virtaviivainen kuvaus henkilöistä, joille selviytyminen on kaikki kaikessa. Se on myös informatiivinen kirja heille, jotka ovat kiinnostuneet keskitysleirien tapahtumista. Se ei mässäile liikaa väkivallalla ja julmuuksilla, vaan esittää tietoa realistisesti (totuus on kyllä karua). Kirjassa on todellisia henkilöitä (lähinnä poliittisia) ja pelkkä Josef Mengelen maininta toi kylmät väreet.

Toki jos olet kolunnut keskitysleiri-aiheen läpikotaisin, tämä kirja ei välttämättä tarjoa sinulle mitään uutta. Kirja kuitenkin pääpainoittuu natsien toimintaan ja vankien yleiseen kurjuuteen. Suosittelen kuitenkin ottamaan sen karmivana selviytymiskertomuksena, sillä tämä kirja on säälimätön ja saa sinut vain lukemaan eteenpäin ajatellen; "mitä seuraavaksi tapahtuu?"

Joel C. Rosenberg: The Auschwitz Escape, 2014

Tyndale House Publishers, 468 s.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Lia on paennut keskinkertaisuutta Lontooseen. Elämä on yksinäistä, koska tämän suomalaisen naisen on vaikea päästää ihmisiä lähelleen. Päivisin hän työskentelee graafikkona laatulehdessä, illat lenkkeilee ja kulkee puistossa puhumassa patsaille.
Mutta Lian elämään astuu vaara. Hän kohtaa raa'an rikoksen, joka ei jätä rauhaan. Kun hän pian sen jälkeen tapaa kiehtovan maannaisensa Marin, elämä muuttuu lopullisesti. Heistä tulee läheisiä ja Mari uskoutuu poikkeuksellisesta kyvystään. Mari osaa lukea ihmisiä, nähdä heistä enemmän kuin muut. Hänellä on myös epätavallinen työ. Hulppeassa Studiossa Banksidella työskentelee huippuammattilaisten tiimi, joka tarvittaessa ottaa oikeuden omiin käsiinsä taistellakseen kovaa poliitikkoa tai naisten hyväksikäyttöä vastaan. Lialle avautuu rikosten ja peiteltyjen operaatioiden vaarallinen maailma. Mutta Marin salaperäisyyttä on vaikea murtaa. Kuka tuo nainen oikeastaan on, ja mitä hän Liasta haluaa?

Yöpöydälläni on ainakin kymmenen lukematonta kirjaa, ja minulla on suuri vaikeus valita, minkä lukisin seuraavaksi. Päätin tehdä päätöksen siten, että luen jokaisesta ensimmäisen sivun. Joka vaikuttaa mielenkiintoisimmalta, luen sen seuraavaksi. Aloitin Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teoksesta, jonka toisen osan (Sysipimeä, 2012) olin jo lukenut vuotta aiemmin. Olin koukussa heti, eikä muihin kirjoihin tarvinnut koskeakaan.

En lue usein rikosjännäreitä, mikä on melko kummallinen piire kaltaiselleni juonikeskeiselle lukijalle. Ennen kaikkea minuun vetosi hahmot, joista lukeminen oli kuin olisi törmännyt vanhaan tuttuun. Kirjasarjan toisen osan olin jo lukenut, mutta luonnollisesti olin tuolloin missannut heihin tutustumisen, ja nyt sain selville heidän taustoistaan.

Vilpittömästi sinun (jonka nimi ei oikein aukea minulle) kertoo kahdesta tapauksesta, jotka salaperäinen Studio on ottanut hoidettavakseen. He haluavat selvittää tuntemattoman naisen murhan. Samaan aikaan on tulossa suuret vaalit, ja rasistinen puolue on saanut huolestuttavan suuren kannatuksen. Studio tietää puolueenjohtajan olevan vilpillinen, ja heidän on paljastettava hänen laittomat toimensa koko Englannille.

Kirja vuorottelee näiden kahden tapauksen välillä, mikä mielestäni on melko harvinaista. Juonia on kaksi, ja molemmat yhtä suuressa osassa. En osaa kuitenkaan valita, kumpaa näistä oli mielenkiintoisempaa seurata. Toinen oli hyvin perustavanlaatuinen rikoksen selvittely, toinen kulissien takaa kikkailua poliitikon todellisen luonteen paljastamiseksi. Studion väki työskentelee molempien parissa tasaväkisin, mutta Lia on painottunut hyvin paljon enemmän murhamysteeriin, kun taas Marille politiikan nalkkiin saaminen on tärkeää. Aivan kuin olisi lukenut kahta kirjaa samaan aikaan.

Vilpittömästi sinun sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2012, ja mielestäni se ansaitsee sen. Vaikka rikospuoli ei ole mitenkään ennenkuulumaton, se on tehty taidokkaasti ja uskottavasti. Päähahmot eivät ole vain sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaan he joutuvat käyttämään nokkeluuttaan ja vaistojaan selvittääkseen mysteerin.

PS. Tuo kansi on ihana.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun, 2011

Gummerus, 424 s.

Kate Beaton: Hark! A Vagrant

Hark! A Vagrant is an uproarious romp through history and literature seen through the sharp, contemporary lens of New Yorker cartoonist and comics-sensation Kate Beaton. No era or tome emerges unscathed as Beaton rightly skewers the Western world's revolutionaries, leaders, sycophants, and suffragists while equally honing her wit on the hapless heroes, heroines, and villains of the best-loved fiction.

Kenelle? Historiasta kiinnostuneille.

Luin Kate Beatonin Hark! A Vagrant -sarjakuvia hänen kotisivuiltaan kunnes päätin tukea piirtäjää ostamalla hänen sarjakuva-albuminsa. Päätös oli loistava. Ongelmaksi muodostui, kuinka luen tätä työpaikan tauoilla käkättämättä ääneen?

Kate Beaton on kanadalainen ja hänellä on yliopistotutkinto historiasta. Luennoilla hän piirteli paljon vihkojensa reunoihin ja päätti tehdä sarjakuvien piirtämisestä itselleen ammatin työskenteltyään hetken museossa. Hänen sarjakuvansa ovat humoristisia ja käsittelevät historian eri hahmoja, erityisesti kuninkaallisia. Suosikkini albumissa on neiti Etsivä -sarjakuvat, jossa Beaton on tarkastellut kirjan kantta ja piirtänyt sarjakuvan siitä, millaisen hauskan tarinan hän kuvittelee kirjan sisältävän.

(C): Kate Beaton, Hark! A Vagrant

Piirtotyyli on luonnosmainen ja puhekuplat on tekstattu käsin. Tämä on täydellinen tyyli Beatonin humoristisille sarjakuville, sillä luonnosmainen jälki näyttää samalla sekä ammattimaiselta sekä yhtä hupsulta kuin sarjakuvien huumorikin. Uskallan väittää, että piirtotyyli ei tule pelottamaan tiehensä niitä, jotka ovat tottuneet lukemaan vain Aku Ankkojen kaltaisia sarjakuvia.

Sarjakuvien lopussa on aina kertomus, mistä piirtäjä sai inspiraation kyseiseen strippiin. Ne ovat yleensä melko opettavaisia; tiesittekö että Jules Verne kirjoitti fanipostia Edgar Allan Poelle? Hark! A Vagrant -albumista löytyy faktoja joita meille ei koulussa opetettu.

(C): Kate Beaton, Hark! A Vagrant

Suosittelen lämpimästi lukemaan Hark! A Vagrantit netistä, jos ei ole mahdollisuutta ostaa albumia omakseen (Suomessa albumia toimittaa ainoastaan Adlibris). Se on viihdyttävä, toimii valtavana inspiraationa sarjakuvapiirtäjäksi haluaville (krhm!) ja samalla oppii jotain uutta! Hauskaa!

Sarjakuvissa ei välttämättä ole mitään punch linea. Vitsi perustuu hahmojen hupsuuteen ja jopa heidän elämänsä järjettömyyteen. Beaton onnistuu välittämään vitsit hyvin vain kolmessa ruudussa. Jos historia ei kiinnosta, albumista löytyy myös muuta, kuten aiemmin mainitsemani Neiti Etsivät.

Kate Beaton: Hark! A Vagrant

Drawn and Quarterly, 168 s.

Stephen King: The Long Walk

Every year, on the first day of May, one hundred teenage boys meet for an event known throughout the country as "The Long Walk." Among this year's chosen crop is sixteen-year-old Ray Garraty. He knows the rules: that warnings are issued if you fall under speed, stumble, sit down. That after three warnings... you get your ticket. And what happens then serves as a chilling reminder that there can be only one winner in the Walk - the one that survives...

Tämä kirja ei ole herkille. Olen lukenut useita Stephen Kingin kirjoja ja mikään ei ole saanut minua voimaan niin pahoin kuin tämä kirja. Hitsi, en osaa nimetä kirjaa muiltakaan kirjailijoita jotka ovat onnistuneet vaikuttamaan minuun näin paljon.

Joka vuosi 100 teini-ikäistä poikaa osallistuu vapaaehtoisesti kilpailuun, jossa voittaja saa palkinnoksi mitä hän ikinä tahtookaan. Osallistujien tehtävä on kävellä kauemmin kuin muut. Et saa hidastaa, poiketa reitiltä tai häiritä muiden etenemistä. Jos rikot sääntöjä, saat varoituksen. Neljännestä varoituksesta sinut ammutaan kuoliaaksi, eikä kukaan kuuntele selityksiäsi jalkakrampista tai kompastumisesta. Kilpailussa ei ole taukoja. Viimeinen jaloillaan voittaa.

Mikä vaikutti minuun ehkä eniten on se, että kilpailu televisioidaan ja reitin varrella näkyy paljon ihmisiä miltei odottamassa että joku ammutaan. Kilpailu on heille suurta hupia jota tullaan seuraamaan koko perheen voimin. Vedonlyöntejä tehdään suurista summista. Kilpailu tuntuu olevan itsestäänselvyys ja ihmiset tulevat radan laidalle kannustamaan kilpailijoita, jotka ovat kotoisin heidän kotikonnuiltaan.
Kilpailijat ovat näyteikkunalla. He eivät ole töllistelijöiden mielestä enää ihmisiä, vaan heidän kuullen voidaan jopa spekuloida, kuoleekohan tuo tuossa nyt.

"He won't last much longer", a woman in the front row said quite audibly.
"Your tits won't last much longer!" Garraty snapped at her, and the crowd cheered him.
"They're really screwed up. Perverted."

Välitin kävelijöistä niin paljon. Kirja pyörii Garrarty-nimisen pojan näkökulmassa ja hän tutustuu kouralliseen muita kävelijöitä. Marssi menee enimmäkseen hyvässä hengessä kannustaen toisiaan, ja saa lukijankin kehottamaan kävelijöitä: "Kyllä sinä jaksat, vielä vähän. Vielä vähän". Ja raaka totuus on, että he eivät aina selviä. Suurin osa kuolee väsymykseen, mutta osa tapattaa itsensä tahallaan ja osa tulee suorastaan hulluksi uupumuksesta. Mitä pidemmälle he kävelevät, sitä enemmän heistä katoaa inhimillisyys ja lopulta heistä tulee automatisoituja robotteja joiden mielessä on ainoastaan selviytyminen.

Tämä kirja tulee jäämään mieleeni ikuisesti ja tulen aina tilaisuuden tullen suosittelemaan sitä jokaiselle. Erityisesti pidin lopusta, joka ei päättynyt minkäänlaiseen ihmepelastukseen, vaan kirja pitää lupauksensa kuolettavasta ja raa'asta pelistä loppuun saakka.

Stephen King: The Long Walk, 1979.

Signet, 370 s.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Se tappaa lapsia. Se on vanha kuin meri ja taivas. Se haistaa kuka on kuka ja odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta. Älkää ikinä puhuko Kuokkamummosta läpällä. Naurakaa kevätjumalanpalveluksessa tai riparilla, jos papilla on ärrävika tai se haistelee sormia. Mutta Kuokkamummosta turpa kiinni.
Syrjäisen lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan peloteltavaksi, niin on tehty vuosikymmenten ajan. Lapsuusmuistot vaivaavat yhä Samuel Autiota, eikä hän ole koskaan päässyt yli menetetystä teinirakkaudestaan. Maisakin on jo aikuinen ja päättänyt tehdä seudun perinteestä väitöskirjan, muttei vieläkään uskalla lähestyä Bondorffien autiota huvilaa. Jos kyse on vain liekistä tai kaupunkilegendasta, mikis ihmisiä katoaa jäljettömiin? Sille kaikelle Kuokkamummo näyttää mustaa kieltä.
Se on menoa sitten.

Kenelle? Kauhu-genren ystäville.

Olen niin iloinen että suomalainen kauhu-kirjallisuus pääsee tapetille. Viimeaikaisia, hyviä kauhu-kirjoja minulla tulee mieleen oikeastaan vain Pekka Hiltusen Sysipimeä. Muutoin suomalaiset hehkuttavat vain kirjoja.. lestadiolaisista. Jotain mikä kertoo omasta naapurista muka totena. Mutta tässä on kirja, johon törmäsin vain suuren hehkutuksen kautta. Traileri on jänskä. Kuten ajattelinkin, kirjastossa kaikki 17 kirjaa on lainassa ja varausjonoa löytyy. Ratkaisu: osta kirja omaksi. En kadu. Vaikka köyhä olenkin.

Kuokkamummo kulkeutuu kolmensadan sivun verran kahdella eri aikajanalla. Seuraamme väitöskirjaa tekevää Maisaa, joka tutkii Kuokkamummon legendan syntyä. Hän tutustuu nuoreen maahanmuuttajaan, jonka katoaminen liittyy jollain tapaa tähän kaupunkitarinaan. Tutustumme myös Samuliin, joka muistelee omaa teini-ikäänsä ja silloista tyttöystäväänsä. Keskiössä on myös huvila, joka nykyajassa on jo hylätty.

Kuokkamummo tarjoaa melkoisen kyydin. Missään vaiheessa minua ei varsinaisesti pelottanut, mutta lukijana halusin jatkuvasti vain tietää lisää legendasta, Saarnasta ja mitä tulee tapahtumaan. Muutama sata sivua hujahti hetkessä. Kuokkamummon legenda on kiehtova, ja käsittääkseni se pohjautuu jotenkin Hautalan omassa lapsuudessa kuultuun tarinaan.

Mutta jotain jäi puuttumaan. Olisin halunnut tutustua paremmin mummeliin, mutta sainkin lukea teinien kähmimisestä. Samulin nuoruuden keskipiste tuntui olevan väärässä paikassa, jos se vain olisi siirtynyt muutaman metrin vasemmalle, sinne huvilalle ja niihin Bondorffeihin. Jääkää te teinit vain tähän, minä käyn sitten yksin tuolla kaislikossa möyrimässäää eeeei älkää viekö tarinaa poispäin.

Maisa ja kadonneen Sagalin etsintä oli mielenkiintoista luettavaa. Olisin kuitenkin kaivannut pelon tunnetta, sitä että en uskalla mennä nukkumaan ja jotta voin aamulla naureskella itselleni ja arkuudelleni. Mutta sen sijaan sain vain lukea mielenkiintoisen tarinan loppuun, laittaa kirja kiinni ja ihmetellä loppua.

Loppu. Kun tulet kysymään ihmisiltä, mitä he tykkäsivät Kuokkamummosta, he tulevat aina sanomaan: "...mutta se loppu oli outo". En osaa sanoa, onko lukijan tarkoitus hämmentyä vai onko jossain vaiheessa tarinaa jokin vihje mikä saa lukijan ymmärtämään. Loppu oli hyvä, ei siinä, mutta ihan kuin puuttuisi paljon sivuja ja kappaleita välistä. Huh.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Tammi 2014, 328 s.

Sarah Lotz: Kolme

Matkustajakone putoaa Floridassa, Japanissa, Etelä-Afrikassa ja Portugalin rannikolla.

12. tammikuuta 2012 tullaan muistamaan nimellä "Musta torstai". Neljä selittämätöntä lento-onnettomuutta eri puolilla maapalloa, vain tunnin sisällä toisistaan. Ennennäkemättömän tragedian keskellä havaitaan pian ihme: kolme eloonjäänyttä. Yksi lapsi, kolmesta eri koneesta. Koko maailman huomio nauliintuu neljänteen turmakoneeseen, mutta tuhoalue on päiväkausia kaoottinen eikä eloonjääneitä uskota löytyvän. Samaan aikaan kun kansainvälinen media herkuttelee vuosisadan uutisella, viakutusvaltaisen uskonlahkon lopunajan julistus leviää Teksasista kulovalkean lailla. Lapset eivät pelastuneet sattumalta. Heillä on tarkoitus - ja neljäs lapsi kyllä löytyy. Myös villit salaliittoteoriat kukoistavat joka mantereella, ja pelko valtaa kansalaisten mielen. Ja vaikka viranomaiset rauhoittelevat tilannetta faktoillaan, uusien selkäpiitä karmivien tapahtumiesn myötä yhä useampi alkaa toivoa, ettei neljättä lasta koskaan löydetä...

Tämä kirja on ihana.

Katsokaa ensinnäkin tuota kantta. Kannessa on kolme viivaa, kullekin lapselle, ja hyvin himmeällä neljäs, tyhjä viiva. Neljännen viivan näkee vain valoa vasten, mutta se ei ole mitenkään "piilossa".

Onneksi ostin tämän kirjan omaksi. Tämä vaatii monen päivän sivujen selailua lukemisen jälkeenkin, enkä millään malttaisi luovuttaa takaisin sinne mistä ikinä tämän olisin lainannut. Nyt ymmärrän niitä lukijoita, jotka merkitsevät kirjoihinsa tärkeimpiä kohtia - minun teki mieli täyttää tämä kirja post-it-lapuilla ja taitella kulmia kaikkialta. Alleviivailusta puhumattakaan.

Teos on kirja kirjassa. Elspeth Martins on haastatellut erilaisia onnettomuuteen liittyviä henkilöitä, ja näistä haastatteluista koonnut aikajanallisesti järkevän teoksen. Mukana on myös chat-viestejä, sähköposteja, radio-ohjelmien litterointeja ja ääninauhoituksia. Keskiössä on lapset ja heidän huoltajansa. Neljännen lapsen etsintöihin ei ole kulutettu sivutilaa niin paljon kuin takakansi voisi lupailla. Eniten tämä taitaa käsitellä uskovaishörhöjen maailmanlopunjulistuksia, mikä kieltämättä alkoi ärsyttää. Varsinkin siinä vaiheessa, kun päästiin kappaleisiin jotka olivat pelkkää heidän propagandaansa.

Hahmoja on siis aivan mieletön määrä, ja myönnän etten aina ymmärtänyt kenestä on kyse otsikoiden perusteella (saatetaan esittää vain nimi). Lukua lukiessa kuitenkin kaikki valkeni. Lotz on tehnyt myös mieletöntä taustatutkimusta tätä kirjaansa varten, sillä tarkoitus on saada lukija uskomaan, että tämä kaikki on totta. Mukana on Japanin surullisenkuuluisa metsä Aokigahara, joka vetää itsemurhaa yrittäviä puoleensa. Yksi lentokoneista putoaa sinne, joten paikkaan tullaan palailemaan tarinassa.

Tilannehan on siis kaoottinen. Uskovaiset povaavat maailmanloppua valtavaan ääneen. Toimittajat ja media tekevät epäeettisiä asioita saadakseen jutunjuurta lehteensä. Lähimmäiset tunkeilevat lasten ja heidän huoltajiensa elämään saadakseen juttua myytäväksi lehdistölle. Huoltajat yrittävät sopeutua uuteen tilanteeseen. Ja lapsissa on jotain outoa onnettomuuden jäljiltä.

Kirjan rakenne - lukuja ja katkelmia erilaisista haastatteluista - on nerokas ja olen aivan varma että tämä tulee yleistymään. Se toimii hyvin, kun ajattelee Lotzin tarkoitusperiä kirjan suhteen. En usko että olisin pitänyt kirjasta näin paljon, jos se olisi kirjoitettu perinteisellä kerrontatavalla. Tämä toi kirjaan uskottavuutta ja mystiikkaa.

Suurenmoinen kirja, jonka ainoa miinus on uskovaiset. En nimittäin jaksanut millään kuulla sitä Raamatun jatkuvaa lainailua ja paasailua. En ymmärrä, miksi heitä piti korostaa kirjassa näin paljon, kun olisi voinut kertoa lapsista tai neljännen etsinnöistä.

Sarah Lotz: Kolme (The Three, 2014)

Suom. J. Pekka Mäkelä

Karisto, 494 s.

Piper Kerman: Orange is the new Black - vuosi vankilassa

"Onko sulla lapsia?"
Ei lapsia. Entä hänellä?
Morena nauroi syvältä kurkusta hullua naurua, joka kertoi: voi, sinä naiivi ja viaton hetskutyttö, etkö edes huomaa että olen ihan oikea lepakko myös ulkomaailmassa, en vain tässä läävässä, missä ei ole munaa tarjolla... ja kuinka nautin siitä kun saan sinutkin käännytettyä. "Ei, muru, mulla ei ole lapsia."

Kenelle? Hänelle, joka on kiinnostunut lukemaan elämästä Yhdysvaltojen naisvankilassa. Sekä hänelle, joka pitää kyseisestä TV-sarjasta, mutta ymmärtää sen olevan vahvasti dramatisoitu.

Kuvittele tehneesi suuren virheen. Käytät melkein kymmenen vuotta aikaasi päästäksesi lopullisesti eroon huonosta seurasta ja ilmapiiristä. Löydät itsellesi miehen, ja suunnittelet hänen kanssaan häitä. Sitten sinut julistetaan syylliseksi kymmenen vuotta sitten tehdystä rikoksesta ja sinut tuomitaan vankeuteen kolmeksitoista kuukaudeksi. Tämä on Piper Kerman.

Orange is the new Black - Vuosi vankilassa on Kermanin muistelma elämästään naissvankilassa Yhdysvalloissa. Hän kuvailee tuntemuksiaan, vankilan johtoa ja sääntöjä, sekä muita vankeja ja elämää heidän keskellään. Hänen kuvauksensa on rehellistä, mutta hyvin varovaista. On ymmärrettävää ettei hän halua paljastaa yksityiskohtia muista vangeista (jopa nimet ovat muutettuja), mutta hän ei vaikuta kritisoivan tiettyjä epäkohtia esimerkiksi vartijoiden toiminnassa. Ne vain on. Vartijat kähmii, mutta ei siitä sen enempää. Vartijat puhuvat siivottomasti, mutta sellaista se nyt vain on.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen TV-sarja, josta olen katsonut molemmat tähän asti ilmestynyttä tuotantokautta. Aluksi oletin kirjan olevan aivan kuin sarja, mutta ymmärsin ettei se tullut kuuloonkaan. Sarja on ottanut paljon vaikutteita kirjasta, kuten henkilöhahmoja ja vaiheita vankilassa. Sarja on kuitenkin dramatisoitu erittäin paljon, ja hahmojen pienistä ja viattomista yksityiskohdista on tehty moraalittomia ja katsojaa kiinnostavia sivujuonia. Ymmärrän siis, miksi monet ihmiset pettyivät tähän kirjaan. Monet luulevat, että sarja tuli ensin ja kirja vasta sen jälkeen. Sarjan rinnalla tämä kirja on jopa tylsä.

Mutta minusta se on enemmänkin rehellinen. Kerman puhuu jopa omista ennakkoluuloistaan tiettyjä rotuja kohtaan vankilassa. Hän jakaa saamiaan kirjeitä ja poikaystävänsä kirjoittaman artikkelin heistä. Hän mainitsee nettisivuston (joka on edelleen pystyssä), jonne hänen poikaystävänsä on koonnut pieniä uutisia Piperin elämästä vankilassa, jotta heidän ystävänsä voivat lukea sieltä uusimmat kuulumiset. Hän avaa elämäänsä hyvin avoimesti ja täysin omista käsityskuvistaan.

Kirja vaatii hiukan editointia. Hän toistaa samoja asioita useaan kertaan. Kappaleet ovat melko irrallisia toisistaan ja loikkivat aktiviteetistä ja päivästä toiseen. Minulle ei tule mielikuvaa, että hän olisi ollut vankilassa kolmeatoista kuukautta, sillä aikajana kuvataan lähinnä juhlapyhien maininnalla. Joskus hän mainitsee, että vapautuminen on lähellä (kuinka lähellä!?).  Olen kuitenkin iloinen, ettei kirjassa kuvailtu Piperin lapsuutta tai muuta epäolennaista, mitä muistelmissa tavataan tehdä. Kirja alkaa rikoksella, ja loppuu vapautumiseen.

Kirja on yleissivistävä. Se kuvaa hyvin vankien elämää muurien sisäpuolella. Hän kertoo vankien räjähtävästä kasvusta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ja pohtii syitä sille. Hän asettaa vaihtoehtoisia ratkaisuja rikoksien vähenemiseen, ja hän tekee sen vakuuttavasti. Hän kuvaa vankien pelkoa ulkomaailmaa kohtaan, kun joidenkin täytyy tehdä rehellistä työtä ensimmäistä kertaa elämässään ja hankkia asunto rikosrekisterin painaessa harteita. Jälkisanat olivat ainoa kappale, missä hän kritisoi yhteiskunnan suhtautumista rikollisiin. Olisin toivonut, että hänen ajatuksensa olisivat kantaneet läpi kirjan.