29.3.15

Courtney Alameda: Shutter

Micheline Helsing is a tetrachromat—a girl who sees the auras of the undead in a prismatic spectrum. As one of the last descendants of the Van Helsing lineage, she has trained since childhood to destroy monsters both corporeal and spiritual: the corporeal undead go down by the bullet, the spiritual undead by the lens. With an analog SLR camera as her best weapon, Micheline exorcises ghosts by capturing their spiritual energy on film. She's aided by her crew: Oliver, a techno-whiz and the boy who developed her camera's technology; Jude, who can predict death; and Ryder, the boy Micheline has known and loved forever.

When a routine ghost hunt goes awry, Micheline and the boys are infected with a curse known as a soulchain. As the ghostly chains spread through their bodies, Micheline learns that if she doesn't exorcise her entity in seven days or less, she and her friends will die. Now pursued as a renegade agent by her monster-hunting father, Leonard Helsing, she must track and destroy an entity more powerful than anything she's faced before . . . or die trying.
Genre: Kauhu
Kenelle? YA-kauhun ystäville, ja erityisesti myös Draculan faneille!

Ensinnäkin: katsokaa tuota kantta. Eikö se olekin ihana? Se antaa täyden lupauksen sille, että tässä kauhu-kirjassa ei tulla nynnyilemään, vaan se aikoo pelotella lukijansa peiton alle koko ensi yöksi. Anna Booth on tehnyt mielettömän hyvää työtä ja myönnän ostaneeni tämän kirjan kannen vuoksi.

Maailmassa, jossa aaveiden metsästys on yksi työ muiden joukossa, Micheline Helsing (kyllä, sen Van Helsingin perillinen) ystävineen joutuu kilpailemaan aikaa vastaan erään tehtävän epäonnistuttua pahasti. Heidän ylleen lankeaa kirous, joka tappaa heidät seitsemässä päivässä elleivät he keksi ratkaisua ja pian.

Olen Fatal Frame -pelisarjan suuri fani ja olen iloinen siitä, että kummitusten tuhoamiseen käytetään samaa tekniikkaa kuin pelissä - Camera Obscuraa, eli vanhaa filmirullakameraa. Shutter on rakentanut kameran toimimiselle myös loogisen, tieteellisen selityksen ja saa sen toimimaan niin hyvin. Kirja on erittäin toiminantäytteinen, siinä on moottoripyöriä, kummituksia, taisteluita, henkeä haukkovia paljastuksia... jos ajatuksesi harhailee lukiessa edes muutaman rivin.. olet hukannut paljon sisältöä. Kirja ei jää junnaamaan missään vaiheessa paikoilleen. Se on myös huono juttu: kaikki käy liian helposti. Alkuasetelmassa he eivät tiedä mitään kirouksen langettamasta hengestä tai mitä heidän täytyy tehdä - mutta he saavat sen selville pala palalta ensi yrittämällä.

"Pojat", kuten Micheline heitä nimittää, ovat Oliver, Jude ja Ryder, jotka ovat Michelinen tukena koko kirjan ajan. Tutustumme Michelineen läpikotaisin (onhan kirja hänen näkökulmastaan kirjoitettu), mutta pojista emme saa tietää mitään. Judella on kyky nähdä ihmisten potentiaalisia kuolemia (ei ole siis sama asia kuin nähdä tulevaisuuteen), Oliver on stereotyypinen nörtti-poika ja Ryder se pakollinen romanssi. Mutta keitä he ovat? Mikä on heidän keskinäinen todellinen suhde? Kuinka he ovat tavanneet? Minkä ikäisiä pojat ovat? Mistä he ovat tulleet? Koska juuri nyt näen vain joukon sivuhenkiöitä, jotka ovat siinä vain koska juoni vaatii sitä. Voisin välittää Michelinen ja Ryderin suhteesta enemmän, jos Ryderista kerrottaisiin enemmän kuin että hän on hemmetin komea australialainen. Valitettavasti Micheline on kirjan ainoa henkilö, jolla on luonne.

Shutter on kylmäverinen kauhu-kirja. Valitettavasti kansi on pelottavampi kuin itse teksti. Olen varma että tämä saa aikaa kylmät väreet useissa lukijoissa, mutta minusta tämä ei ollut pelottava - vaikka se ilmiselvästi yritti olla. Kirjan sävy lupailee onnellista loppua, ja Michelinen itsevarmuus ja badass-ery tuo aina voiton kotiin. En osannut olla huolissani missään vaiheessa.

Sananen kirjailijasta. Tämä on Courtney Alamedan ensimmäinen romaani. Hän on kuitenkin kirja-alan ammattilainen: omisti kirjakaupan, työskentelee nykyään kirjastossa ja johtaa luovan kirjoittamisen kurssia. Goodreads ei lupaile Shutterille jatko-osaa, mutta kirjan avoin loppu lupailee sellaista. Jos/Kun tämä jatko-osa ilmestyy, aion taatusti lukea sen. Vaikka tässä kirjassa oli pieniä hikkoja, ne ovat sellaisia jotka ovat helposti korjattavissa jatko-osan myötä. Ehkä tutustumme paremmin poikiin? Ehkä tilanne pahenee ja tunnelma tiivistyy kauhistuttavammaksi (kuten Harry Pottereissa kävi!). Odotan innolla, sillä Shutter on loppujen lopuksi mielettömän kauniisti kirjoitettu, täynnä toimintaa ja päähenkilömme on badass. Tällaiset kirjat ovat jo harvassa.

Courtney Alameda: Shutter (2015)
Feiwel & Friends, 384 s.

24.3.15

Gillian Flynn: Paha Paikka

"En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen. Jos sielustani piirtäisi kuvan, se olisi töherrys, jolla on torahampaat."

Kun Libby Day oli seitsemän, hänen äitinsä ja kaksi siskoaan surmattiin. Pakoon päässeen Libbyn todistus oli ratkaiseva kun tämän isoveli Ben tuomittiin elinkautiseen koko kansakuntaa kuohuttaneista Kansasin Kinnakeen maatilamurhista.

Kuluu 25 vuotta. Itseinhossa rypevän, työtä välttelevän Libbyn nimeä kantava hyväntekeväisyysrahasto on viimein ehtynyt. Kun Kill Club -niminen, ratkaisemattomista murhista kiinnostunut salaseura ottaa Libbyyn yhteyttä, hän vainuaa tilaisuuden tehdä rahaa. Palkkiota vastaan Libby tarjoutuu haastattelemaan kohtalokkaaseen murhapäivään liittyviä ihmisiä ja raportoimaan löydöksistään klubilaisille.

Libbyn etsinnät vievät hänet Missourin nuhjuisilta strippiklubeilta Oklahoman hylättyihin turistikaupunkeihin. Ja kun kauhistuttava, uskomaton totuus lopulta valkenee, Libby joutuu jälleen pakenemaan henkensä edestä.
Tässä kirjassa ei ole mukavia ihmisiä. Ei sillä että he olisivat pahoja, mutta kirjan alkuperäinen nimi, Dark Places, kuvastaa erittäin hyvin hahmojen elämäntilannetta. Jopa päähenkilömme on tempperamenttinen, laiska ja varasteleva pummi. Kirja kuvaa, kuinka he liittyvät Libbyn perheen joukkomurhaan, ja millaisia ihmisiä heistä kasvoi sen jälkeen. Ei kovin tasapainoisia.

Tässä on siis jälleen yksi kirja murhamysteeristä, jossa amatöörit selvittävät murhaajaa. Perinteisestä mysteeritarinasta tämä poikkeaa siten, että vankilassa istuu jo murhasta tuomittu, mutta joka ei välttämättä olekaan syyllinen. Tapahtumat kulkevat usean henkiön näkökulmasta eri aikajanoilla. Kuten aiemminkin olen maininnut, en ole usean näkökulman ja aikajanalla heittelemisen fani. Tässä tuo heittelehtiminen on kuitenkin välttämätöntä, sillä rikosta ratkoessa kuulusteltavat ihmiset eivät ole vilpittömiä syystä tai toisesta. Menneisyyteen kurkkaaminen on ainoa rehellinen tapa ilmaista lukijalle, kuinka tapahtumat todella etenevät.

En ole aiemmin tutustunut Gillian Flynnin tuotantoon enkä tapaa lukea murhamysteereitä. Mielestäni tämäntyyppiset kirjat kuitenkin menevät saman kaavan mukaan: 90% kirjasta juostaan johtolankojen perässä, sitten 10% kun murhaaja selviää ja mahdollisesti perinteinen toiminta-kohtaus kun hänet saadaan kiinni (takaa-ajo välttämätön). Jos etsit jotain uutta, tämä kirja ei sitä välttämättä tarjoa lukuunottamatta aiemmin mainitsemaani pientä perinteiden poikkemaa, kun joku on jo vangittu. Ja kysymys johon jokainen haluaa vastauksen: "voiko lukija päätellä murhaajan ennen kuin se paljastetaan?", vastaukseni on: ehkä hyvällä arvauksella. Useat ovat sanoneet kuinka yllättyivät loppuratkaisusta, mutta oma reaktioni oli lähestulkoon tämä:


 Mutta tämä kirja on siitä huolimatta melko hyvä. Pidin hahmoista ja kuinka synkkiä he ovat. He eivät selvästikään toimi kuin normaali ihminen toimisi, mutta synkkyys toimi niin hyvin. Päähenkilö on eräänlainen anti-sankari: hän on vain utelias ja haluaa päästä varmuuteen murhayön tapahtumista. Motiivit on ehkä jopa itsekäs: mielenrauhan hakeminen. Emme siis pääse perehtymään poliisien käyttämään teknologiaan tai maailmankuulun salapoliisin älykkyyteen: ainoastaan perheenjäsenen maalaisjärkeen ja tuntemiinsa ihmisiin. Ja se saa lukijan jatkamaan eteenpäin.

Gillian Flynn: Paha Paikka (Dark Places, 2009)
WSOY, 381 s.

18.3.15

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

On säteilevän kirkas helmikuun päivä Roslagenin saaristossa Itämerellä. Anders, Cecilia ja heidän kuusivuotias tyttärensä Maja hiihtävät kotoaan Domaröstä läheiselle Gåvastenin majakkasaarelle. Jokin jäällä kiinnittää Majan huomion, ja tyttö kiipeää alas majakkatornista tutkimaan asiaa. Sitten Maja onkin kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lumiselta jäältä ei löydy edes jalanjälkiä.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Anders palaa yksin Domaröhön. Tyttären käsittämätön katoaminen ja sitä seurannut avioero ovat ajaneet hänet pullon pariin. Paluu vanhaan kotiin vain pahentaa Andersin epätoivoa, kunnes hän eräänä aamuna löytää tuvan pöytään kaiverretun tekstin: KANNA MINUT

Onko kyseessä julma pila vai viesti Majalta? Samaan aikaan kun viesti ilmestyy Domarössä alkaa tapahtua myös muuta merkillistä. Asukkaiden postilaatikoita tuhotaan, taloja palaa maan tasalle, ja joku tai jokin liikkuu äänekkäästi öisessä metsässä. Myös meri liikehtii levottomasti, kurkottaa kohti maata ikään kuin varoittaakseen domaröläisiä - tai ottaakseen omansa takaisin.
John Ajvide Lindqvistin kirjat ovat minulle kuin täydellinen seurustelukumppani, joka ärsyttää sinua. Ärsytys kuitenkin tapahtuu tavalla, joka ei erotu täydellisyyden seasta, mutta tiedät että se on siellä. Kun näet häntä taas, ajattelet: Ehkä vain kuvittelin, ei hän niin hankala voi olla, ja sitten hän tekee sen taas. Tarkalleen ottaen John Ajvide Lindqvistin kirjat ovat idealtaan mahtavia ja kirjoitusasultaan kaunista ja koukuttavaa, mutta tarinaa kuljettavat elementit tuntuvat joskus melko hosutuilta ratkaisuilta.

Ihmissataman tapauksessa minua häiritsi tarinan tahallinen pitkitys. Useimmat nostalgiset tarinat hahmojen nuoruudesta tuntuivat turhilta ja vaikka ne tekivät lukijalle selväksi hahmojen keskinäiset suhteet, ne olisi voinut tehdä muullakin tavoin.

Mutta perhana miten kaunis tämä kirja muutoin on. Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin pienelle saarelle, jossa asuu kylällinen ihmisiä. Kylän maalaishenki on hyvin luotu. Kun selailin yöpöydälläni nököttäviä kirjoja ja päättäessäni, mitä lukisin seuraavaksi, tulin ajatelleeksi Ihmissataman takakannen tekstiä. Tuolloin ajattelin: Minä tosiaan haluan tietää mitä tuossa kirjassa tapahtuu. Yleensä kirjoissa voi olla houkuttava murhamysteeri, mutta aina voit olla varma että murhaaja on joku tyyppi vaan ja se aina jää kiinni ja kaikki on hyvin. Mutta Ihmissataman juonikuvaus houkuttelee sillä, ettei se lupaa mitään. Kun kirjaa lukee, ymmärtää ettei Majaa välttämättä tulla edes löytymään, miten tässä oikein käy.... ja hups, kirja onkin luettu jo loppuun.

Tätä kirjaa ei mainosteta missään kauhu-kirjana, mikä on merkittävä huomio heille, jotka Ajvide Lindqvistin kirjoja aiemminkin lukeneet. Vaikka tässä onkin jonkin verran kauhu-elementtejä, tämä on enemmänkin mysteeri-kirja. Se käsittelee ihmisten katoamista ja omituisen saaren arvoitusta. Ajvide Lindqvist kyllä osaa tehdä pelottavia kirjoja, mutta kauhun hän on jättänyt tästä kirjasta selvästi pois.

Olenko nyt lukenut kaikki Ajvide Lindqvistin suomennetut kirjat? Olen. Tämä ei ollut niistä paras, mutta se oli silti ihan kiva. Jos kirjasta olisi jätetty turhat pitkitykset, olisin pitänyt tästä valtavasti. Se ei kuitenkaan tule tuottamaan pettymystä faneille, sillä tunnelman luonti on taattua John Ajvide Lindqvistia.

John Ajvide Lindqvist: Ihmisstama (Männikohamn, 2008)
Suom. Jaana Nikula
Gummerus, 315 s.

13.3.15

Julia Scheeres: A Thousand Lives: The Untold Story of Hope, Deception, and Survival at Jonestown

In 1954, a past or named Jim Jones opened a church in Indianapolis called Peoples Temple Full Gospel Church. He was a charismatic preacher with idealistic beliefs, and he quickly filled his pews with an audience eager to hear his sermons on social justice. As Jones’s behavior became erratic and his message more ominous, his followers leaned on each other to recapture the sense of equality that had drawn them to his church. But even as the congregation thrived, Jones made it increasingly difficult for members to leave. By the time Jones moved his congregation to a remote jungle in Guyana and the U.S. government began to investigate allegations of abuse and false imprisonment in Jonestown, it was too late.

A Thousand Lives is the story of Jonestown as it has never been told. New York Times bestselling author Julia Scheeres drew from tens of thousands of recently declassified FBI documents and audiotapes, as well as rare videos and interviews, to piece together an unprecedented and compelling history of the doomed camp, focusing on the people who lived there.

The people who built Jonestown wanted to forge a better life for themselves and their children. In South America, however, they found themselves trapped in Jonestown and cut off from the outside world as their leader goaded them toward committing “revolutionary suicide” and deprived them of food, sleep, and hope. Vividly written and impossible to forget, A Thousand Lives is a story of blind loyalty and daring escapes, of corrupted ideals and senseless, haunting loss.
Jälleen yksi kirja, jonka laitan tragedioita maailmalta -tagin alle.

Tapahtuma-aika: vuodet 1953-1978
Paikka: Indiana, Yhdysvallat & Jonestown, Guyana
Mitä tapahtui?: Kerättyään itselleen tuhat-päisen kannatusjoukon pastori Jim Jones siirsi kirkkonsa itse rakennettuun kylään, Jonestowniin. 18.11.1978 Jones massamurhasi koko kylän pakottamalla heidät juomaan syanidia.

Kirjan näkökulma: Kansan temppeli (engl. People's temple) oli selvästi kultti, mutta se oli aikansa ainoa kirkko joka hyväksyi kaikki jäsenet rotuun katsomatta. Kirjailija ottaa näkökulmakseen jäsenet, jotka etsivät itselleen uskoa ja kuinka he lopulta löysivät Jim Jonesin, kuinka he suhtautuivat Jonesin aikeisiin tehdä massa-itsemurha ja kuinka heidät manipuloitiin ja kiristettiin pysymään Jonestownissa. Täten Scheeres ei missään vaiheessa viittaa Kansan temppeliin kulttina.

Tutustuin Jonestown-aiheeseen vuosi sitten, ja sen psykologinen puoli kiehtoi minua valtavasti. Kuinka yksi mies onnistui manipuloimaan tuhat ihmistä jopa "itsemurhaan" saakka? Selailin useita Jonestownista kertovia kirjoja, mutta tämä on ensimmäinen ja ainoa jonka olen lukenut kannesta kanteen. Ja olen iloinen valitessani juuri tämän kirjan, sillä se vastaa kysymykseeni täydellisesti. Kirja kuvaa keinoja, joita Jones käytti manipuloidessaan ihmisiä ja kuinka hän pystyi lukemaan ihmisiä täydellisesti saadakseen puolelleen ne, jotka eivät ole muualle tervetulleita.

Kirja kuvaa aikajanallisesti kirkon syntyä ja nousua. Jones oli jo pienenä hyvin uskonnollinen ja saarnasi teini-ikäisenä kadulla. Hän aloitti kirkkonsa siis tyhjästä, keräten kasaan uskollisia jäseniä jotka auttoivat häntä ihmeparantamisien ja muiden stunttien järjestämiseen. Jones lavasti itseensä kohdistuvat salamurha-iskut ja vihapostit, jotta voi näyttäytyä kirkon edessä uhrautuvaisena ja periksiantamattomana johtajana. Muistan lukeneeni muusta lähteestä, että Jones kuvitteli olevansa Stalinin reinkarnaatio ja ihannoi suuresti sosialistia johtajia.

"Lenin died with a bullet in his body, and someday, so will I." - Jim Jones

Kirkko kasvoi. Jones joutui hankaluuksiin lain kanssa, ja siirsi kirkkonsa Guyanaan. Sinne jäsenet rakensivat yhdessä sosialistisen yhteisön, Jonestownin. Jonesille oli tärkeää, että mahdollisimman moni muuttaisi Jonestowniin, ja kukaan ei pääsisi pois. Kun joku kyseenalaisti Jonesin johtajuuden ja halusi lähteä, Jones saattoi pitää heitä kahlittuna tai pakottaa itselleen lasten huoltajuuden, jolloin jäsenet joutuvat jäämään ollakseen perhettään lähellä.

Jonestownissa äänitettiin paljon, esimerkiksi saarnat, opetus, päätökset rankaisuista... ja viimeinen yö, jolloin Jones keräsi kokoon kaikki ihmiset ja pakotti heidät juomaan syanidia. Ensin lapset, jotta vanhemmille ei jäisi enää syytä elää ja he olisivat vapaaehtoisempia. He jotka eivät suostuneet, kuristettiin tai ammuttiin. Vain muutama pääsi pakoon.

Jonestown on erittäin mielenkiintoinen ja surullinen tarina manipulaation voimasta. Jonestownista on olemassa monituisia kirjoja, joista jokaisella on erilainen näkökulma. Yksi on jäsenen kirjoittama, toinen mahdollisimman kattava (ehkä omaan makuuni liiankin), ja Julia Scheeresin, joka esittelee jäsenten näkökulmaa. Tiivistelmäni käsitteli lähinnä peruskohdat, mutta sieltä jäi pois paljon uskomattomia tarinoita ja yhteenottoja Jonesin kanssa.

Suosittelen tätä Scheeresin kirjaa heille, jotka eivät Jonestownia tunne. Tästä oppii kaikki riittävimmät asiat. Se ei uppoa Jonesin lapsuuteen tai muuhun irrallisiin asioihin. T'ämä kirja kunnioittaa kaikkia Jonestownin uhreja käsitellen heidän tilannettaan asiallisesti ja syyllistämättä.

Kirjan ensimmäiset 100 sivua voi lukea ilmaiseksi tästä linkistä.

Julia Scheeres: A Thousand Lives: The Untold Story of Hope, Deception, and Survival at Jonestown, 2011
Free Press, 307 s.

12.3.15

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä

Toukokuun 10. päivänä 1996 koettiin vuorikiipeilyn historian järkyttävin tragedia, jossa menehtyi kahdeksan vuorikiipeilijää. Kirja on ainutlaatuinen kertomus katastrofin vaiheista. Vahvalla kirjailijan otteella ja eläytymisvoimalla Jon Krakauer etsii vastausta siihen, mikä saa ihmisen tavoittelemaan korkeuksia ja panemaan yltiöpäisesti henkensä alttiiksi, missä piilee äärimmäisyten olosuhteiden ja jäätävien vuorenhuippujen viehätys. Kirja on kertomus sankaruudesta ja kamppailusta hetkellä, jolloin luonnonvoimat ovat saaneet ylivoimaisen otteen.

Jäätäviin korkeuksiin on jo ottanut paikkansa yhtenä alan kirjallisuuden terävimpänä huippunua.
Tämä kirja ei ole fiktiota, vaan kertoo eräästä traagisesta tapahtumasta Mount Everestillä.

Tapahtuma-aika: 10.-11. toukokuuta 1996
Paikka: Mount Everest, Nepal
Mitä tapahtui: Epäsuotuisista sääolosuhteista johtuen kahdeksan ihmistä kuoli kiivetessään Mount Everestin huipulle.

Kirjan näkökulma: Kirjoittaja, Jon Krakauer, oli yksi onnekkaista kiipeilijöistä, jotka pääsivät tuolloin alas vuorelta. Krakauer oli siis itse mukana samassa ryhmässä, jossa kuolleet kiipeilijät olivat. Kirja arvostelee Mount Everestin kaupallisuutta ja arvioi kiipeilijöiden vaarantajua.

Luettuani tämän kirjan en voi sanoa tietäväni nyt kaiken vuorikiipeilyn perusasioista. Mutta Mount Everestiin kohdistuvista ongelmista ja sen kulttuurista tiedän kaiken. Ymmärrän myös paremmin minua rohkeampien ihmisten ajatuksia heidän tavoitellessaan maailman korkeimman vuoren huippua. Mount Everestille kiipeää jatkuvasti ihmisiä - osa täysiä amatöörejä, osa haastaen itseään kovempiin nousuihin esimerkiksi jättämällä lisähapen kokonaan pois. Krakauer, joka kiipesi vuorelle tehdäkseen aiheesta lehtiartikkelin, haastatteli muita kiipeilijöitä ja keräsi valtavasti materiaalia vakuuttavan kirjan verran.

Krakauer kuului usean hengen ryhmään, josta vain kaksi palasi elävänä takaisin. Sääolosuhteet pahenivat niin, että ryhmä joutui hyytävän lumimyrskyn keskelle. 11. toukokuuta 1996 kuoli toiseksi eniten ihmisiä kyseiselle vuorelle päivän aikana (ennätys tehtiin vuonna 2014). Krakauer todisti heidän kuolemiaan, etsi kadonneita ja joutui luopumaan heistä. Hän joutui kokemaan useiden hänelle läheiseksi tulleiden ihmisten kohtaloita samalla kun taisteli omasta hengestään. Kirjan lopussa huomaa, että hän syyttää itseään ja että tapahtumat tulevat kummittelemaan hänen loppuelämänsä ajan. Siksi kirja ei sovi ihan jokaiselle.

Kenelle se sopii? Ainakin heille jotka aikovat kiivetä Mount Everestille. Mutta miksi minä, joka ei aio mennä lähellekään kyseistä vuorta, suorastaan ahmin kirjan alusta loppuun miltei yhdeltä istumalta? Ensinnäkin koska Krakauer osaa ammattinsa puolesta kirjoittaa erittäin hyvin, ilman turhia jaaritteluja ja jotta maallikon ymmärtää sanastoa. Toisekseen Mount Everestin maantieteelliset faktat ja kulttuuri on äärimmäisen kiehtovaa. Siihen kohdistuvat ongelmat, esimerkiksi roskaisuus, on jokaisen hyvä tiedostaa. Kirjan henkilöt ovat myös mielenkiintoisia: on useiden palvomat Scott Fischer ja Rob Hall, vilpillisiä huijareita, kaupallisia, amatöörejä ja huimapäitä (kuten ruotsalainen joka pyöräili Ruotsista Nepaliin!). Haastattelujen kautta Krakauer on saanut hyvin tuotua esille heidän ajatuksiaan ja asenteitaan.

Luettuani tämän kirjan en voi sanoa käyneeni Mount Everestillä, mutta ei se myöskään kaukana siitä ole.

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeauksiin (Into Thin Air: A Personal Account of the Mt. Everest Disaster, 1997)
Suom. Liisa Paakkanen
WSOY, 334 s.

4.3.15

R.J. Palacio: Wonder

You can't blend in when you were born to stand out.
My name is August. I won't describe what I look like. Whatever you're thinking, it's probably worse.

August Pullman wants to be an ordinary ten-year-old. He does ordinary things. He eats ice cream. He plays on his Xbox. He feels ordinary - inside.
But Auggie is far from ordinary. Ordinary kids don't make other ordinary kids run away screaming in playgrounds. Ordinary kids don't get stared at wherever they go.
Born with a terrible facial abnormality, Auggie has been home-schooled by his parents his whole life, in an attempt to protect him from the cruelty of the outside world. Now, for the first time, he's being sent to a real school - and he's dreading it. All he wants is to be accepted - but can he convince his new classmates that he's just like them, underneath it all?
Narrated by Auggie and the people around him whose lives he touches forever, Wonder is a funny, frank, astonishingly moving debut to read in one sitting, pass on to others, and remember long after the final page.
Kenelle? Kaikille lapsille.

Virallisesti ensimmäinen kirja ikinä joka sai minut itkemään. Tietty pätkä (kun koira kuoli) minun piti pysäyttää lukeminen jokaisen lauseen jälkeen ja ajatella jotain muuta ennen jatkamista. Harkitsin kirjan vaihtamista hetkeksi (olin käymässä vanhempieni luona enkä halunnut siellä porata), mutta jokin sai minut jatkamaan. Luin tämän kirjan alusta loppuun yhdeltä istumalta.

Kunpa tämä kirja suomennettaisiin. Haluaisin ostaa tämän siskonlapsille, sillä tämä kirja opettaa niin paljon. Se opettaa ystävyydestä, suvaitsevuudesta, rohkeudesta ja toisten kunnioittamisesta. Moni aikuinenkin saisi ottaa opikseen tästä kertomuksesta. Palacio on erittäin viisas, ja tuo vahvasti esille esimerkiksi kiusaamisen seuraukset, vaikkakin hiukan satukirjamaisesti (paha saa palkkansa jne). Tämä kirja kuitenkin on selvästi lapsille kirjoitettu, joten viesti menee hyvin perille. Kirja korostaa, että sinun tulisi olla kaikille ystävällinen.

Tämä on siis kertomus Augustista ("Auggie"), joka aloittaa viidennen luokan. Tätä ennen hän on ollut kotiopetuksessa, joten koulunkäynti on hänelle täysin uutta ja hän ei tunne koulusta ketään. Hänen kasvonsa ovat aina olleet epätavalliset, ja koko hänen ikänsä ihmiset ovat vain tuijottaneet häntä ja vain harva on halunnut tutustua. Koulun aloittaminen on siis mitä ilmeisemmin erittäin pelottavaa hänelle.

Like a lamb to the slaughter.
Kirjalla on monta kertojaa, ja se toimii niin hyvin. Seuraamme tarinaa Auggien lisäksi myös hänen sisarensa ja harvojen ystäviensä näkökulmasta. Jokainen näkökulma tuo jotain uutta tarinaan ja saa meidät ymmärtämään heitä paremmin. Kaikkien kappaleiden pääpaino on kuitenkin Augustin ulkonäössä ja he kertovat omasta suhtautumisestaan siihen. Jossain vaiheessa tulinkin ajatelleeksi, että se on vain ulkonäkö, miksi se on niin iso juttu? Mutta lapsille se voi olla. Onhan totta, että esimerkiksi lasten rasismi on vanhemmilta opittu malli, mutta Augustin ulkonäkö on heille pelottavaa. Palacio kertoo loistavasti, kuinka tärkeää on katsoa ulkonäön taakse ja arvioida henkilö vasta tutustumisen jälkeen.

Hahmot ovat ihania (paitsi kiusaajat, joista on tehty tarkoituksella pahoja. Ilmeisesti kiusaajasta on kuitenkin kirjoitettu ylimääräinen luku, joka löytyy erikoispainoksesta, joka selittää hänen käytöksensä. Ennakkoarvaukseni: vanhemmilta opittu malli). Rakastan Auggieta ja hänen ystäviään, Jackia ja Summeria. Rakastan Auggien sisarta ja vanhempia. Toisin kuin kiusaajat, heistä ei ole tehty mustavalkoisen hyviä, vaan heillä on omat oikkunsa. He kuitenkin ovat hyviä ihmisiä, jotka tekevät muutkin onnellisiksi. On selvää, että kirja haluaa opettaa lukijan tavoittelemaan näiden hyvien ihmisten roolia.

Suomentakaa tämä timantti, ja laittakaa nuoret lukemaan sitä kouluissa!

R.J. Palacio: Wonder, 2012
Corgi Childrens, 315 s.

3.3.15

Kobo Aura

Olen jo pitkään harkinnut lukulaitteen hankkimista e-kirjoja varten. Aiemmin olen käyttänyt Samsungin tablettiani ja siihen ladattavaa Aldiko-ohjelmaa. Rakastuin e-kirjoihin täysin: nyt matkalle lähtiessä ei tarvitse tunkea paksuja pokkareita reppuun ja miettiä, riittävätkö nämä varmasti. E-kirjat ovat halvempia kuin fyysiset kirjat ja - vaikka kirjat ovatkin maailman paras sisustuselementti - tavaran määrä vähenee huomattavasti kun kirjat ovat sähköisessä muodossa.

Tabletilla lukeminen oli kuitenkin melko epäergonomista, sillä se on melko painava (ei voi pitää vain yhden käden varassa) ja pitkä suorakulmio, joten piteleminen ei tunnu hyvältä pitkän ajan jälkeen (tabletit ovat enemmänkin tarkoitettu pöydällä pidettäväksi). Päätin siis alkaa etsimään itselleni uutta lukulaitetta. Markkinoilla on vaikka ja minkälaista, mutta valitettavasti Suomessa valikoima on minimissä. Lopulta kuitenkin päädyin laitteeseen nimeltä Kobo Aura.
Huomaathan, että tämä arvio tuo vain asiakas-näkökulmaa, eikä siis ole mainos. En ole käyttänyt muita lukulaitteita, joten en voi verrata tätä muihin.

Aluksi lunttailen hiukan teknisiä tietoja. Kyseessä on pieni laite. Sen näyttö on 6-tuumainen ja se ei tue värejä. Se painaa vain 174 grammaa. Muistia on neljä gigaa, ja kaveriksi voi hankkia micro sd -kortin. Tuetut tiedostomuodot ovat .epub, .pdf, .mobi, .jpeg, .gif, .png, .tiff, .txt, .html, .xhtml, .rtf, .cbz ja .cbr. Eli äänikirjoja tämä laite ei tue.

Ominaisuuksia

Kobon etusivulla näkyy kesken olevat ja uudet kirjat, sekä tilastoja. Kun lukulaite otetaan käyttöön, siinä on myös käyttöohjeet, jotka itse olen ne luettuani piilottanut näkyvistä. Kobo on englanniksi, mutta asetuksia lukuunottamatta tekstiä on hyvin vähän itse laitteessa. Tämä keskittyy vain ja ainoastaan kirjojen lukemiseen.

Kun lukulaite laitetaan nukkumaan tai pois päältä, sen näytönsäästäjänä leijuu kesken olevasi kirjan kansikuva ja kuinka monta prosenttia sitä on luettu.

Kirja pitää lukua lukemistasi kirjoista ja kuinka monta tuntia olet lukenut. Lisäksi se laskee sivujen kääntämisen määrän, kuinka monta minuuttia luet keskimäärin yhdeltä istumalta ja monta sivua luet minuutissa. Nämä statiikat ovat hyvin mielenkiintoisia!
Mukana on myös palkintoja, saat leiman esimerkiksi kun liität tunnuksesi Facebookiin tai kun olet lukenut tietyn ajan. Luultavasti palkintojen tarkoitus on saada lukija kokeilemaan kaikkia ominaisuuksia.

Kobolla on oma virtuaalinen kirjakauppa, johon pääsee käsiksi wifin avulla. En kuitenkaan kauppaa ole vielä käyttänyt.

Kobo ylvästelee akun kestävän muutaman kuukauden yhdellä latauksella. Se vaikuttaa olevan totta, jos wifiä ei pidä turhaan päällä ja pitää taustavalon sopivalla tasolla.

Ergonomia

Lukulaite käyttää erilaista näyttöteknologiaa kuin puhelimet. Sen taustavalo ei valaise kasvoja, joten se ei rasita silmiä. Lisäksi teksti näyttää olevan kuin näytön päällä, eikä valon seassa joten ruudun pitkään tuijottelu ei aiheuta sitä, että valo näyttäisi syövän tekstin.

Kuten mainittua, laite on hyvin kevyt. Se on myös pieni kooltaan, ja sen piteleminen on helppoa. Voit pitää laitetta vaikka yhdellä kädellä, eikä se silti väsytä kättä.

Tiedostojen lataaminen

On useita keinoja hankkia kirjoja Koboon. Voit ostaa ne Kobon kautta sen omasta kirjakaupasta. Voit myös usb-johdon avulla liittää sen tietokoneeseen, ja käyttää jotain useista ilmaisohjelmista. Tiedostojen siirtäminen on melko samanlaista kuin mp3-soittimien kanssa: raahaat tiedostot ohjelmaan (esim. Calibre, Adobe Digital Editions tai Kobon oma ohjelma), ja synkronoit ne sitten laitteeseen. En ole kohdannut tässä mitään ongelmia ja se on helppoa oppia.

Kirjojen lukeminen

Kirjojen lukeminen Kobo Auralla on ihanaa! Voit itse määrätä, mitä fonttia käytetään, kuinka suuri riviväli ja sivun marginaalit ovat. Voit määrätä myös sivujen vaihtamisen tyylin. Haluatko hipaista sivua reunasta vai ylhäältä? Päätä itse. Kobo on ottanut huomioon myös dysleksikot.

Kobolla voit korostaa haluamiasi pätkiä tekstistä. Näitä voi käyttää esimerkiksi sanan tarkistamiseen sanakirjasta. Voit myös lukea netistä enemmän jostakusta hahmosta tai kirjasta (ominaisuus, jota käsittääkseni ei ole muissa Kobon laitteissa). Alleviivaaminen on kuitenkin hankalaa näytön viiveen vuoksi.

Sarjakuvien lukeminen

Kobolla voit lukea myös sarjakuvia. Harmi vain, että näyttö on harmaasävyinen ja hyvin pieni, Värilliset sarjakuvat siis muuttuvat harmaaksi mössöksi ja fontti voi olla liian pientä. Pidä siis huoli, että valitsemasi sarjakuva voi näyttää hyvältä tällaisella näytöllä. Lukeminen ei toki ole mikään iso ongelma, se vain vaatii paljon totuttelua eikä ole niin miellyttävä kokemus kuin kirjojen lukeminen.

Loppujen lopuksi...

Kobo Aura on ihana! Se on luotettava, keskittyy olennaiseen ja pienen koon ansiosta sitä on helppo pitää mukana (mahtuu vaikka isoon takintaskuun). Toki teknologia on niin uusi, että siinä on jotain pieniä hikkoja (kuten harmaasävyt ja näytön hitaus).

Kobo Aura on kallishko ja sitä ei saa Suomesta. Se maksaa noin 150 euroa ja hankin omani Verkkokauppa.comin kautta. Myös Pixmania.fi toimittaa Kobo Auroja ja sille suojakansia. Verkkokaupalla meni 8 päivää laitteen toimittamiseen (luultavasti vähemmän, jos asuisin Helsingissä).

Suosittelen e-kirjojen lukulaitteita kyllä kaikille, ja erityisesti Kobo-tuotemerkkiä.

Will McIntosh: Defenders

Our Darkest Hour.
Our Only Hope.

The invaders came to claim earth as their own, overwhelming us with superior weapons and the ability to read our minds like open books.
Our only chance for survival was to engineer a new race of perfect soldiers to combat them. Seventeen feet tall, knowing and loving nothing but war, their minds closed to the aliens.
But these saviors could never be our servants. And what is done cannot be undone.
Defenders alkaa avaruusolentojen hyökkäyksestä maan päälle. Luyten-nimiset alienit ovat levittäytyneet kaikkialle, tappaen julmasti ihmisrotua. Niiden etulyöntiaseman takaa jättimäinen koko ja kyky lukea ajatuksia.

Kun ihmisten lukumäärä hupenee hälyttävästi ja he ymmärtävät häviävänsä, hallitus rakentaa Defenderit: Pääsiäissaaren patsaista inspiraation saaneet, jättiläismäiset ja kolmijalkaiset sotilaat joiden elämä pyörii sodan ympärillä. Defenderit ovat kuitenkin liian hätäisesti ja nopeasti rakennettuja. Kun ne pelastavat ihmiskunnan Luyteneilta, ne tarvitsevat uuden kohteen.

En vain saa päähäni, minkä näköisiä Luytenit ja Defenderit ovat. Sen verran mitä sain kirjasta irti, Luytenit ovat norsun kokoisia meritähtiä. Defenderit ovat jättiläisiä, joilla on kolme jalkaa. Kolmannen jalan tarkoitus on lisätä niille nopeutta, vaikka en ymmärrä miten. Mielikuvani näistä otuksista on suorastaan koominen.
Lisäksi minua häiritsee se, että Luytenit osaavat englantia. He pystyvät kommunikoimaan telepaattisesti ihmisten kanssa ja lukemaan heidän ajatuksiaan vaivatta. Luytenit ovat myös perillä Maapallon historiasta ja maantieteestä. Hirviöt eivät ole aivan loppuunasti mietittyjä, tai sitten kirjailija halusi vain tehdä työn itselleen helpoksi.

Melkein koko kirjan ajan on menossa jonkinlainen sota, mutta lukija ei pääse siihen keskelle. Ikäänkuin aina saavuttaisiin paikalle myöhässä, ja vain kerrotaan että "vau täällä oli tosi iso tappelu". Koko kirja viedään eteenpäin dialogin avulla eikä toimintaa löydy. Tämä kirja olisi voinut olla niin hyvä, mutta näkökulmat ovat ihan vääriä! Lisäksi päähenkilöt olivat pahvisia eikä minua kiinnostanut heidän ahdinkonsa lainkaan.

Tässä kirjassa olisi ollut niin paljon potentiaalia, mutta sen sijaan olin vain hämmentynyt ja hiukan ärsyyntynyt.

Will McIntosh: Defenders, 2014
Orbit, 512 s.