Viime aikona olen lukenut paljon huonoja kirjoja. Tämä oli jo oma vikani, kun menin sinisilmäisesti uskoaman Goodreadsin arvosanaa. Tämä kirja oli saanut melkeinpä jokaiselta viisi tähteä. Vasta myöhemmin tajusin vilkaista tarkemmin arvosteluja, ja sain tietää että nämä viisi tähteä on annettu ennenkuin Breaking Glass edes ilmestyi. (Ilmiö, joka on valitettavan yleinen Goodreadsin yhteisössä. Patrick Rothfussikin on naureskellut sille, kuinka aíkamatkustajat ovat päässeet lukemaan hänen kirjojaan ennenkuin ne edes ovat olleet valmiit). Noh, en halunnut kuitenkaan jättää kirjaa kesken. Minulla on nimittäin periaate lukea kaikki omistamani kirjat.
Breaking Glass kertoo pojasta, jonka ihastus (joka on myös parhaan ystävän tyttöystävä) katoaa. Katoamisyönä poika, Jeremy, joutuu auto-onnettomuuteen ja hän menettää toisen jalkansa. Pian Susannah alkaa ottamaan häneen yhteyttä rajan takaa, yrittäen auttaa Jeremyä selvittämään Susannahin tappajan.
Kirjan juoni on ihan mielettömän mielenkiintoinen ja loppu mahtava. Mutta kirja on vaan rakennettu niin kehnosti. Koko kirjan ajan Jeremy angstaa jalkaansa, Susannahia ja äitään. Kummitus poikkeaa välillä käymään kuiskaamassa jonkinlaisen epämääräisen vihjeen. Tulee mieleen sama aarteenmetsästys mitä harrastimme lapsena siskojen kanssa: laitamme lapun paikkaan A, jossa lukee vaikkapa että "mene saunaan", ja saunan lauteilta löytyy lappu jossa lukee: "Mene postilaatikolle" ja niin edelleen. Susannahin jäljittely on täsmälleen samaa, ja Jeremy löytää vihjeitä jumppakasseista, laatikostoista ja ullakolta. Miksei Susannah voisi vain ilmestyä ja kertoa: "Okei, Jeremy, asia on näin. Minut tappoi herra X. Moi."
Kaikilla hahmoilla on salaisuuksia. Tutustumme Jeremyn kavereihin ja kaikkien heidän vanhempiin, ja jokaisella on jokin salaisuus. Miten ihmisillä voi mennä noin huonosti, että heillä jokaisella on jokin luuranko kaapissa ja salaisuuksien paljastuessa pikkuhiljaa seuraamme jokaisen henkäilyä ja päivittelyä että mites se nyt sillai?
Jeremy myös valittaa. Lisa Amowitz saa inspiraatiota omista lapsistaan, ja hänen lastensa täytyy olla kaikkien aikojen pahimpia angstaajia (noh, teinit on..). On toki ymmärrettävää että ihastuksen katoaminen ja jalan menettäminen on kamalaa, mutta yhtäkkiä vollotamme samaan aikaan (kyllä, monta kertaa samassa lauseessa kahden aiemman mainitun kanssa) äidin kuolemaa. Joka tapahtui kauan sitten. Yhtäkkiä äidin kuolema sotkeentuu asiaan, ja asiaa mutkistaa se että... gasp, äidilläkin on salaisuuksia!
Meillä on siis hahmoja, jotka ovat kaikki samankaltaisia. Kaikki ovat epäileviä, salaisuuksiaan varjelevia ja pelkäävät toisiaan. Kummitus vihjailee salamyhkäisyyksiä. Kukaan koko kylässä ei halua auttaa Susannahin etsimisessä ja jopa poliisi on lopettanut tutkimukset. Susannahin äiti tulee räyhäämään jalka-amputaatiosta toipuvalle teinipojalle siitä kuinka Jeremy ei tee tarpeeksi tyttären löytämiseksi. Lavalla on hirveästi kaikkea kasautumassa päällekäin. Haluaisin vain läimäyttää jokaista, käskeä olemaan hiljaa ja kertomaan yksitellen, mikä nyt oikein risoo.
Muutama blogiteksti sitten mainitsin, etten oikein pidä romaaneista joissa poikkoillaan nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Tämä kirja on hyvä esimerkki siitä. Menneisyyden kappaleet eivät anna mitään informaatiota tai vihjettä mistään. Ne lähinnä kertovat Susannahin, Jeremyn ja Ryanin (Susannahin poikaystävä, Jeremyn paras kaveri) suhteesta. Mutta ne kaikki toistavat vain samaa kaavaa: Susannah ja Ryan suutelee mikä tekee Jeremyn mustasukkaiseksi, sitten Ryan tekee jotain tyhmää ja he eroavat, Susannah hakee lohtua Jeremyltä kunnes palaa Ryanin kanssa yhteen heti seuraavana päivänä. Joka ikinen menneisyys-kappale. Ja nämä kappaleet, sekä tulevaisuudesta että menneisyydestä kertovat, voivat olla vain muutaman kappaleen pituisia. Ne eivät saa lukijaa sekaisin siitä, milloin kerrotaan nykyisyydestä ja milloin menneisyydestä, mutta se saa lukijan pyörittelemään silmiään: "Joko taas?". Ehkä kirjailija roikkuu liikaa ohjenuorassa: Näytä, älä kerro, mutta silti näitä menneisyys-kappaleita ei olisi edes tarvittu.
Kuten sanottua, kirjan idea ja runko on mieletön ja siinä olisi ollut niin paljon potentiaalia. Mutta kirja on ruuhkainen, mikä saa lukijan vain hengästymään.
Lisa Amowitz: Breaking Glass, 2013
Spencer Hill Press, 297 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.